En oikein ymmärrä mikä mua on alkanut vaivaamaan. Viimeisen vuoden-parin ajan olen ollut todella pahantuulinen, ainoastaan kotona oman poikaystävän kanssa olen onnellinen ja hyväntuulinen. Tuntuu etten tarvitse elämääni ketään muita ihmisiä, vaikka järkikin sen sanoo, että on ihan tervettä tavata muitaki ihmisiä. Töissä menee ok, jos saa keskustella työasioista, mutta heti jos joku alkaa tilittämään yksityisasioitaan, kuten asunnon hankkimisesta, parisuhteesta, harrastuksista.. Kaikki sellaiset saa karvat pystyyn. Ärsyttää yli kaiken kun ihmiset kertovat mulle omia asioitaan, en ole kiinnostunut kenenkään jutuista. Vastavuoroisesti en minäkään kerro omista asioistani kenellekään. En puhu mielelläni vapaa-ajan puuhistani, en ymmärrä mitä puhumista niissä on. En puhu perheasioista koska ne ei kuulu kenellekään. En jaksa tavata edes omia vanhempiani kun joka kerta tulee samat kysymykset, no mitäs kuuluu, mitäs ootte puuhaillu, kuinka voitte.. Mitä helkkaria se kuuluu kenellekään mitä me puuhaillaan vapaa-ajallamme ja kuinka voidaan???!!!! Meinaan pimahtaa aina jos joku kysyy jotain turhanpäiväistä ja inhottaa aina jo etukäteen mennä töihin tai vanhempien luo kylään kun tietää että joutuu vastailemaan typeriin kysymyksiin. Jos puhua pitää, niin kaipaisin joskus jotain todellista keskustelua, jotain missä voisi vaihtaa mielipiteitä. Työasioissakin riittää enemmän pohtimista ja keskusteltavaa kuin yksityisasioissa.
Kaiken lisäksi mulla ei ole tässä kaupungissa oikeastaan yhtään ystäviä tai kavereita. Parhaimmat ystävät asuvat kaukana joten multa puuttuu sellainen normaali nuoren naisen arkinen kanssakäyminen muiden ikätovereiden kanssa. Mutta en edes kaipaa sitä. Joskus jos joku pyytää kahville, niin pitkin hampain lähden mukavasta kodistani. En jaksa jaaritella mitään lässynlässyn juttuja kun mua ei kiinnosta julkkikset, ei muoti, ei mikään. Mua kiinnostaa vaan olla kotona, hoitaa kotia ja pihaa, olla oman rakkaan kanssa (joka on yhtä epäsosiaalinen kuin minä itse) ilman että kukaan puuttuu meidän elämään millään tavoin.
Tiedostan kuitenkin itse tämän ongelmaksi, koska muutos on tapahtunut vasta viimeisten vuoden-parin aikana. Sanottakoon että takana on avioero ja kuolleen lapsen syntymä joten ehkäpä niillä on tekemistä asioiden kanssa. Niiden aikana tuli tunne etten jaksa vatvoa yksityisiä asioitani ihmisten kanssa, ja jostain syystä se on nyt jäänyt päälle. Koen sen vain vähän kiusallisena ja hankalana, kun töissä tiuskin työtovereille jatkuvasti, en vastaa kun joku kysyy, tai vastaan yhdellä sanalla. Yleensäkin ihan kaikkiin kysymyksiin vastaaminen on mulle ylivoimaisen vaikeaa.
Mistä tämä voi johtua ja miten oppisin sietämään muita ihmisiä? Ja sen verran vielä sanottakoon, tuntemattomien ihmisten kanssa, esim. työssä asiakkaita palvellessa, sen sijaan olen iloinen ja jaksan puhua kaikenlaisia turhuuksia. Miksi siis juuri ne läheisemmät ja tutuksi tulleet ihmiset alkavat ärsyttää, mutta tuntemattomien kanssa menee hyvin?
Kaiken lisäksi mulla ei ole tässä kaupungissa oikeastaan yhtään ystäviä tai kavereita. Parhaimmat ystävät asuvat kaukana joten multa puuttuu sellainen normaali nuoren naisen arkinen kanssakäyminen muiden ikätovereiden kanssa. Mutta en edes kaipaa sitä. Joskus jos joku pyytää kahville, niin pitkin hampain lähden mukavasta kodistani. En jaksa jaaritella mitään lässynlässyn juttuja kun mua ei kiinnosta julkkikset, ei muoti, ei mikään. Mua kiinnostaa vaan olla kotona, hoitaa kotia ja pihaa, olla oman rakkaan kanssa (joka on yhtä epäsosiaalinen kuin minä itse) ilman että kukaan puuttuu meidän elämään millään tavoin.
Tiedostan kuitenkin itse tämän ongelmaksi, koska muutos on tapahtunut vasta viimeisten vuoden-parin aikana. Sanottakoon että takana on avioero ja kuolleen lapsen syntymä joten ehkäpä niillä on tekemistä asioiden kanssa. Niiden aikana tuli tunne etten jaksa vatvoa yksityisiä asioitani ihmisten kanssa, ja jostain syystä se on nyt jäänyt päälle. Koen sen vain vähän kiusallisena ja hankalana, kun töissä tiuskin työtovereille jatkuvasti, en vastaa kun joku kysyy, tai vastaan yhdellä sanalla. Yleensäkin ihan kaikkiin kysymyksiin vastaaminen on mulle ylivoimaisen vaikeaa.
Mistä tämä voi johtua ja miten oppisin sietämään muita ihmisiä? Ja sen verran vielä sanottakoon, tuntemattomien ihmisten kanssa, esim. työssä asiakkaita palvellessa, sen sijaan olen iloinen ja jaksan puhua kaikenlaisia turhuuksia. Miksi siis juuri ne läheisemmät ja tutuksi tulleet ihmiset alkavat ärsyttää, mutta tuntemattomien kanssa menee hyvin?
Vastaukset 1
Vanhimmat
mistä johtuu suhtautumisesi muihin ihmisiin. Kun kysyit masennustako, tunnetko olosi masentuneeksi tai ahdistuneeksi? Voiko negatiiviset tapahtumat elämässä tehdä sen, että rakennat suojamuurin ympärillesi ja päästä lähelle vain miehesi, johon luotat? Itsellä on vähän samaa `vikaa`, lievempänä tosin kuin sulla. Oma mies, lapsuuden perhe sekä pari ystävää riittävät mulle. Ei mulla ole tarvetta solmia useita kaverisuhteita. Osaksi tähän vaikuttaa kieltämättä se, että en luota ihmisiin helposti. Aikaisemmin olin sosiaalisempi, nyt ikää myöden kaipaa vähemmän seuraa ympärille. Olen tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joihin luotan tai teen asioita yksin. En tiedä auttoiko tämä yhtään sua, mutta itse olen huomannut luottamuspulan ihmisiä kohtaan, ja vaikuttaa ihmisten sietämiseen.