Olen lukenut noita kokemuksianne ja täytyy sanoa,ettei meillä ole oikeastaan juurikaan ollut ikäviä kokemuksia.Erosin avomiehestäni kun lapset olivat kumpikin alle 4 vuotiaita.Alkuaikoina meinasi olla vähän hankalaa,kun exäni alkoi yli kolmekymppisenä seukkailemaan 18 vuotiaan tytön kanssa ja tyttö mustis minusta ja lapsistakin...Mutta se meni ohi onneksi,eikä ole ollut mitään ongelmia meidän kesken.Nykyään murkkuikäisinä lapset ja isä tapaavat ihan milloin vaan haluavat,aina olen isille lapset antanut,kun ne halunnut.Lapset tykkäävät tosi paljon 8vuotiaasta pikkusiskostaan ja päinvastoin.Minä tykkään exäni tytöstä myös.Kauheasti en lasten iskän kanssa kommunikoi,soittelevat keskenään nykyään 14 ja 15 vuotiaitteni kanssa,mutta sit jos jotain oleellista lapsia koskevaa tietenkin soittelemme.Olen hyvilläni myös siitä että exän vaimo on kiva lapsilleni:)
Olen onnekas
hetu
3555
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lasten tulisikin olla tärkeitä,myös eron jälkeen.
Miksi on niin vaikea hyväksyä entisen puoliskon uutta onnea?Miksi ei sallita toisen jatkaa elämäänsä?
Miksi pitää kantaa kaunaa,olla ilkeä...Moittia toisen uutta kumppania,vaikkei edes tunne toista.
Kertoo vain huonosta itsetunnosta!
Eikö se ole hyvä,että on kumpikin omillaan ennemmin kuin huonossa liitossa,jossa lapsetkin kärsivät?
Iloita,että toinen löytää kumppaniksi sellaisen ihmisen,joka pitää myös sinun lapsistasi ja huolehtii heistä kuin omistaan?
Kasvattaa omiensa joukossa..
Ymmärrän että liitot hajoavat niin monista eri syistä..mutta silti pitäisi muistaa ettei ketään voi omistaa..ja että eron tullessa,siihen päättyy se tarina...ja alkaa uusi tarina toisaalla, toisen ihmisen kanssa/tai yksin..myös sille petetylle/jätetylle puoliskolle.
Antakaamme siis toisten elää...
Enkä usko, että tuo ikinä edes selviääkään. Meitä ihmisiä on niin moneksi. Jotkut eivät pysty hyväksymään puolison lapsia tai exää, jotkut taas eivät exänsä puolisoa ja heidän yhteistä elämää. Jotkut eivät osaa hyväksyä omaa vastuuta lapsistaan eron jälkeen. Näitä oikeasti on niin moneen lähtöön ja joka lokerossa. Mutta onneksi tämä on vain se toinen puoli vaikka niin surullinen ja suututtava siltikin. Täytyy vaan kiittää onneaan ja arvostaa sitä, että itse osaa hyväksyä kumppaninsa menneisyyden ja lapsen ja kumppanin ex myös minut ja meidän yhteiselon.
Kyllä se vaan niin karua on tapauksissa, joissa joko omia lapsiaan tai kumppaninsa lapsia sotkee siihen riitelyyn ja muuhun vain mustasukkaisuuden/omistushalun/katkeruuden vuoksi.
Toisaalta täällä voi olla paljonkin niitä alkumyrskyissä olevia ihmisiä, jotka totuttelevat vasta uusperheyteen joko omalla kohdallaan tai sitten exänsä kohdalla.
meillä myös ihan samanlaista, joskus alkuaikoina meilläkin oli exän nyxän kanssa mustasukkaisuusongelmia nimenomaan hänen puoleltaan, mutta kai tajusi jossain vaiheessa, että ihan turhaan. Hirveästi eivät kyllä lapset pidä yhteyttä isäänsä eikä toisinpäin, mutta tietävät kuitenkin paikkansa, ja sen että siellä isä on kuitenkin olemassa. Samaten me soittelemme exän kanssa milloin mistäkin, aina ei tarvitse edes asiaakaan olla.
Ei siis mitään pahaa sanottavaa vaikka uusioperheissä molemmat eletäänkin!