Hei !
Ajattelinpa minäkin kirjoittaa tarinani tänne. Olen kolmevitonen mies, naimisissa ja perhettäkin on. Ongelmani on se, että en oikein tiedä omaa alaani tai elämäntehtävääni. Olen opiskellut itselleni akateemisen ammatin ja toimin kohtuullisessa työssä (tosin pätkätyössä), mutta en koe mitään iloa työstäni. Olen varma, että oikea paikkani on jossain muualla kuin missä nyt olen. Minulla on aavistuksia omasta alastani, mutta minulta puuttuu suunnitelma sinne pyrkimisestä sekä rohkeutta alkaa tehdä muutosta.
Sen verran taustastani, että olen todella rakkaudettomasta kodista. Toisella vanhemmistani on mielestäni varsin vakava narsistinen häiriö, joka on hallinnut vahvasti perheemme elämää ja jättänyt siten jälkensä kaikkiin muihin perheenjäseniin. Koen näin jälkeenpäin olleeni ns. näkymätön lapsi, joka ei ole saanut näkyä, kuulua jne., vaan jonka on pitänyt aina sopeutua ja olla kiltisti ja hiljaa. Niinpä minulla ei ole ollut elämässäni pitkään aavistustakaan siitä, mitä haluaisin elämälläni tehdä. Koen ajautuneeni lähes samalle alalle isäni kanssa osittain siksi, että olen tällä hakenut hänen hyväksyntäänsä. Hyväksyntää, kiitosta tai kehuja ei ole kuitenkaan koskaan tullut, koska kyseinen ihminen ei kykene sellaista antamaan. Näin ajattelen nyt jälkeenpäin.
Olen hakenut apua mm. psykologilla käynnistä ja elämänfilosofiaa ja psykologiaa käsittelevistä kirjoista. Erityisesti kirjallisuudesta olen saanut paljon apua. On alkanut hahmottua oma tilanne ja sen taustat. Myös tulevaisuuden usko on vahvistunut ja keinot oman itsensä löytämiseksi ovat auttaneet.
Nyt olen tilanteessa, jossa koen muutoksen välttämättömäksi. Aion luopua vanhasta työstäni (ja ehkä koko alasta), koska se tuottaa minulle niin suurta tuskaa. Uudesta alasta ja työstä on jonkinlainen kuva, ongelma on se, että heittäytyminen uuteen pelottaa. Tämä uusi ala on taiteellinen ala, ja mitään takeita menestymisestä, tai siitä, että hankkisin leipäni siitä, ei ole olemassa. Sisimmässäni on kuitenkin vahva tunne siitä, että minun täytyisi lähteä kulkemaan tuota uutta tietä.
Kuulisin mielelläni muiden vastaavassa tilanteissa olleiden tai olevien mielipiteitä ja ohjeitakin; Miten olette toimineet? Mikä on auttanut? Oletteko onnistuneet uranvaihdoksessa? Miten olette selvittäneet suhteenne tällaiseen vanhempaan ja miten toimitte tällaisen ihmisen kanssa?
Lämmin kiitos kaikille vastaajille ja mukavaa kesää kaikille !
Ajattelinpa minäkin kirjoittaa tarinani tänne. Olen kolmevitonen mies, naimisissa ja perhettäkin on. Ongelmani on se, että en oikein tiedä omaa alaani tai elämäntehtävääni. Olen opiskellut itselleni akateemisen ammatin ja toimin kohtuullisessa työssä (tosin pätkätyössä), mutta en koe mitään iloa työstäni. Olen varma, että oikea paikkani on jossain muualla kuin missä nyt olen. Minulla on aavistuksia omasta alastani, mutta minulta puuttuu suunnitelma sinne pyrkimisestä sekä rohkeutta alkaa tehdä muutosta.
Sen verran taustastani, että olen todella rakkaudettomasta kodista. Toisella vanhemmistani on mielestäni varsin vakava narsistinen häiriö, joka on hallinnut vahvasti perheemme elämää ja jättänyt siten jälkensä kaikkiin muihin perheenjäseniin. Koen näin jälkeenpäin olleeni ns. näkymätön lapsi, joka ei ole saanut näkyä, kuulua jne., vaan jonka on pitänyt aina sopeutua ja olla kiltisti ja hiljaa. Niinpä minulla ei ole ollut elämässäni pitkään aavistustakaan siitä, mitä haluaisin elämälläni tehdä. Koen ajautuneeni lähes samalle alalle isäni kanssa osittain siksi, että olen tällä hakenut hänen hyväksyntäänsä. Hyväksyntää, kiitosta tai kehuja ei ole kuitenkaan koskaan tullut, koska kyseinen ihminen ei kykene sellaista antamaan. Näin ajattelen nyt jälkeenpäin.
Olen hakenut apua mm. psykologilla käynnistä ja elämänfilosofiaa ja psykologiaa käsittelevistä kirjoista. Erityisesti kirjallisuudesta olen saanut paljon apua. On alkanut hahmottua oma tilanne ja sen taustat. Myös tulevaisuuden usko on vahvistunut ja keinot oman itsensä löytämiseksi ovat auttaneet.
Nyt olen tilanteessa, jossa koen muutoksen välttämättömäksi. Aion luopua vanhasta työstäni (ja ehkä koko alasta), koska se tuottaa minulle niin suurta tuskaa. Uudesta alasta ja työstä on jonkinlainen kuva, ongelma on se, että heittäytyminen uuteen pelottaa. Tämä uusi ala on taiteellinen ala, ja mitään takeita menestymisestä, tai siitä, että hankkisin leipäni siitä, ei ole olemassa. Sisimmässäni on kuitenkin vahva tunne siitä, että minun täytyisi lähteä kulkemaan tuota uutta tietä.
Kuulisin mielelläni muiden vastaavassa tilanteissa olleiden tai olevien mielipiteitä ja ohjeitakin; Miten olette toimineet? Mikä on auttanut? Oletteko onnistuneet uranvaihdoksessa? Miten olette selvittäneet suhteenne tällaiseen vanhempaan ja miten toimitte tällaisen ihmisen kanssa?
Lämmin kiitos kaikille vastaajille ja mukavaa kesää kaikille !
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla oli samankaltainen juttu reilu vuosi takaperin. Olin ollut jo muutaman vuoden hommissa, mutta se ei tuntunut enää omalta jutulta. Lopetin sen aikaiset hommat siihen, mutta jäin firmaan tekemään väliaikaishommia lyhyeen projektiin, joka päättyi siis viime vuoden alkupuolella. Päätin, että on aika lähteä opiskelemaan itseään kiinnostavia juttuja, eli pelien tekemistä, ja pääsinkin kouluun, jossa tuota juttua voi tehdä. Olen ollut nyt vuoden koulussa ja pienestä alun hankaluudesta huolimatta koko homma on toiminut, vaikka opiskelijabudjetti ei paljon taloudellisesti päätä huimaa :D Silti olen monia mahtavia kokemuksia rikkaampi, edelleen tiedän, että se on mun juttuni. Teen nyt kesäjobina hieman vanhaa alaa, eli sitä mistä alun alkaen halusin pois, eikä tämä enää tunnu niin pahalta kun tietää, mitä haluaa ja että tämäkin keikka kestää vain kesän yli. Ja tästäkin oppii kaikkea kivaa.
Niin, mun ongelma sen ekan työpaikan kanssa oli, etten tiennyt todellakaan mitä halusin, en osannut vaatia itselleni aikaa sen selvittämiseen ja muutenkin suhtautuminen siihen oli, että "otetaan se mitä saadaan ja siinä se". Eli sen jätettyäni pääsin käymään läpi tätä itseeni tutustumis- ja yksilöitymisprosessia. Olen tyytyväinen ja kiitollinen siitä päätöksestä ja elämänvaiheestani.
Hieno kuulla, että olet huomannut, ettei vanhat jutut enää ole napanneet ja lähtenyt hakemaan rohkeasti sitä omaa suuntaa. Pidetään silmät auki ja mieli avoimena, niin kyllä elämä pitää huolen omistaan :) Hyvää kesää sinnekin!
Jos jatkaa väkisin työssä tai alalla, josta ei pidä, niin se jos jokin on omiaan sairastuttamaan ihmisen ja johtaa usein vaikeisiin mielenterveysongelmiin.
Kannattaa kuunnella omaa sisäistä ääntään ja toimia sen mukaisesti.
Ei pidä toimia itseään vastaan.
Kokeile nyt uutta alaa ensin samaan aikaan vanhan työn kanssa ettet mene tekemään tyhmyyksiä. Työtyytyväisyys on yksi asia mutta täysin persaukisena pelkät unelmat ympärillä on jotain ihan muuta.
Voit myös kokeilla neuvotella itsellesi vain 6-tuntisen työpäivän sitä varten että jäisi toinen 6 tuntia unelmoimasi uuden alan tekemiseen. Kyllä nuori ihminen kuten sinä tekee 12-tuntista päivää helpolla, etenkin jos toinen puolisko on omaa unelma-alaa.
Kyse ei ole enää vain sinusta, sinulla on velvollisuuksia perhettäsi kohtaan.