Olen ollut yhdessä mieheni kanssa jo 15 vuotta,,,aloitimme ollessani 17v.Uskoakseni en enään ole rakastanut miestäni moneen vuoteen,,,ollaan yhdessä kuitenkin.Voiko rakkaus kuolla miehen uskottomuuteen? Voiko suhde muuttua,että alkaa rakastamaan jälleen? Onko kokemuksia? Lapsen takia ei tahtois erotakaan,,,mut tuntuu että oma elämä valuu hukkaan.Onko katkera vanhana kun jämähti liittoon jossa ei ole onnellinen? Tai onko rakkaus ikuista,,,jatkuuko se normaalisti läpi vuosien? Mitä teen?
Kuoleeko rakkaus...
dee
151344
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kyllä se rakkaus voi kuolla, varsinkin jos ette pysty uskottomuudesta puhumaan vaan vain riitelemään. Uskottomuudelle on aina joku syy se hyväksytkö sinä sitä syytä on täysin sinun päätettävissäsi.
Itse en hyväksynyt mieheni uskottomuutta vaikka oli jo 10 v. avioliittoa takana. Tietysti mietin minäkin lasten kannalta asiaa ja nyt olen kuullut lapsiltani tehneeni oikean ratkaisun.
Riidat ovat poissa ja minä jaksan enemmän jopa hulluttelen ja nauran. On aika turhaa takertua niihin hyviin hetkiin ja ajatella entäpä lapsi(set) sillä elämänhaluttomuus, suru jopa masennus näkyvät ja riidat kuuluvat, lapset ovat hämmästyttävän hyviä vaistoamaan asioita. Jos et rakasta on aika lähteä kuulostelemaan joko maailmaa tai puhua puolisollesi vakavasti.
Ikää 32v enkä koskaan ole ollut yksin,,,toisaalta kadun joskus jos en tee mitään .En hyväksy uskottomuutta.Puolisko ei vaan helposti päästä irti.
Ja minulla kohta 50 v. enkä missään nimessä pelkää ajatella eroa. Olen joka tapauksessa ihan ITSE elänyt elämäni, tosin hänen kanssaan.
Ei päästä irti tietenkään kun on suhteessa, mutta erota voi myös vähitelleen.
Edellinen suhteeni loppui kun olin 30 v. pelottihan se, mutta vain hetken.
Itse vain hiljaa hoidin asunnon itselleni ja kun sen olin saanut muutin.
Vein vain välttämättömimmät tavarat ts. matkalaukullisen.
Viikon kuluttua kysyin puolisoltani huonekalujen yms. jakamisesta, ja sitä soppaa riitti hämmennettäväksi, mutta nykyään hän, ja minä, nauramme koko erolle.
Sinun tapasi voi olla, ja saakin olla, toisenlainen, mutta paikalleen jääminen on pakenemista oman onnen jättämistä toisen käsiin, etsimisen pelkoa. Rohkeutta sinulle!
Ei rakkaus kuole, se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme.
...mielenkiintoista...
Olisiko rakkaus mahdollisesti vain jokin olemassa oleva voima joka siirtyy paikasta ja ihmisestä toiseen?
"me kuolemme" tunteiltamme?
Se oli vain repliikki jostain Kaurismäen leffasta. Kuullosta kivalta ja syvälliseltä, mutta on vaikea sanoa mitä se lopulta tarkoittaa, sama on muutenkin usein Kaurismäen leffojen kanssa.
Paljon antoisampi oli jonkun toisen viisaan toteamus, että "rakkaus on verbi". Sen luulen ymmärtävänikin: rakkaus ei tule ja ole ja mene meistä riippumatta, vaan sen eteen pitää koko ajan tehdä jotain.
Luulen että mun tunteet kuolleet,,,en varmaan ikinä halua enään puolisoa,,,enkä koskaan aio rakastua...pääsis pois tästäkin jutusta. En usko että on ketään jota vois läpi elämän rakastaa...ja joka rakastaisi minua vielä 10v kuluttua =(
voiko sen eteen enään tehdä jos koskettaminenkin on jo kuin tikkua sormen alle työntäis,,,
No just.
Kaurismäen elokuvat ovat mielestäni sitä parasta elokuvallista viihdettä vaikka ovatkin totta, tai ehkä juuri siksi.
Siis olkoon verbi ja verbaillaan rajusti.
Ei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan.
Irti pääsee varmasti kun irrottautuu, päästä sinä vaan irti.
Se kymmenen vuoden kuluttua on oikeesti kiinni kuinka rakennatte suhdettanne, kuten Tuomas sanoi;joka päivä.
Kai parisuhteessa on kysymys ennen kaikkea luottamuksesta. Jos luottamusta ei ole, ei suhteesta saa sitä turvallisuutta mitä sen pitäisi ihmiselle antaa.
Otin "kissan" pöydälle, tapeltiin, itkettiin,,,loppu tulos: minä kotona, mies baarissa =( . Ja tasan tarkkaan tiedän että kotiin tulee kunhan "murheet on jaettu" kavereiden kanssa. Olen ennenkin yrittänyt jättää, mut aina itkee itsensä takaisin. Kun edes vois normaalisti keskustella,,,ei heti alkais huuto ja syyttely.
Entäpä jos vain lipuisit hiljalleen takaviistoon vasemmalle?
Parhaiten näkee virheet ja oikein tehdyt asiat kun osaa ottaa etäisyyttä.
Sinun kannatta tehdä itsenäinen päätös ja pysyä siinä, ei tuolla tappelulla saa kuin itsensä sekaisin.
Kun osataan vain tapella ei ole enää keskusteltavaa.
Niin,kysyit kuoleeko RAKKAUS?
Kyllä se kuolee,minäkin huomasin miehelläni aikoinaan yhden naisen nimen kalenterissa,poikamme oli silloin pieni ja annoin asian olla.Noo..sitten syntyi toinen poika ja vielä myöhemmin tyttö,kaikki niin ihania mutta rakkaus mieheeni oli kuollut jo ajat sitten.Lapsiani kyllä rakastin yli kaiken ja rakastan edelleenkin.
Aika kului,lapset opiskelivat,valmistuivat,lähtivät pois kotoa.Mieheni oli aina viikot töissä muualla.Tämän jälkeen minäkin ajattelin ensikerran itseäni mitä minä haluan ja erosin 25vuotta kestäneestä avioliitosta. Mietin eroa kyllä aiemminkin mutta en pystynyt siihen.Lopussa tuli kaikki asiat huutona ulos.
Siispä sanoisin sinulle,eroa ajoissa,parempi silloin kun lapset on vielä pieniä, muuten ne kärsii koko elämän ajan,vaikka luullaan ettei aikuiset lapset välitä,,kyllä ja paljon pahemmin kun pieni.Pienenä lapset sopeutuu paljon paremmin muutoksiin vaikka toisin väitetään.
TEE RATKAISU AJOISSA.KYLLÄ SINÄ PÄRJÄÄT JA LöYDÄT VIELÄ SELLAISEN KAVERIN JOKA RAKASTAA LASTASI JA SINUA. HYVÄÄ JATKOA SINULLE JA LAPSELLESI.
UUSI RAKKAUS TEKEE HYVÄÄ.
VIETETTÄIS MUUTEN JUST TÄNÄÄN 35vuotis hääpäivää jos oltais oltu yhdessä.
Tuli parempi olo,kiitos.En usko enään rakkauteen,mutta uskon parempaan elämään ilman miestäni.