Nyt on taas kesä kärpäset, paitsi että olen töissä koko kesän niinkuin joka kesä. Yksinäisyys hyökkää jotenkin erityisesti kimppuuni juuri kesällä, en osaa selittää syytä tähän. Asioita ei helpota se että, joudun asumaan koulun takia vielä vajaan vuoden "kotona" vaikka ikää on jo parit kympit lasissa, olen kuullut asiasta piikittelyitä aivan tarpeeksi. Ystävät/kaverit rupeavat olemaan tässä vaiheessa katoava luonnonvara, kaikilla on jo omat juttunsa. Tuntuupa että olen jotenkin sosiaalisesti "nyrjähtänyt" :) Kaikki asiat sujuvat hyvin töissä, koulussa, kaupungilla niin kauan kun kontaktin ei tarvitse mennä syvemmäksi. Erityisesti vastakaiseen sukupuoleen tutustuminen käy vuosivuodelta vaikeammaksi. Osaan kyllä nauraa itselleni mikä tuntuu olevan pelastus tässä ongelmassa. Oikein heikkoina hetkinä, hyppään autoon, pistän hyvää musaa soimaan ja ajan kirjaimellisesti auringonlaskuun. Pysähdyn ehkä jonkin järven rannalle katsomaan kuinka aurinko katoaa taivaanrannan taakse. Viimeistään tuolloin tajuaa kuinka hienoa tuokin olisi jakaa jonkun kanssa, kuinka joku olisi siinä vieressä kun auringon viimeiset kullankeltaiset säteet osuvat veteen ennen kuin pimeys laskeutuu :-(
Oli pakko vuodattaa tuntemuksia tänne niin jaksaa taas lähteä uuteen viikkoon...
Oli pakko vuodattaa tuntemuksia tänne niin jaksaa taas lähteä uuteen viikkoon...
Vastaukset 2
Vanhimmat
No kyllä itsekin vielä asuin 20 vuotiaana kotona kun tulin armeijasta. Kun opinnot alkoivat AMK:ssa niin muutin kyllä sen vuoden lopussa omaan kämppään. Ilman kavereita ja ystäviä tuo kotona asuminen voikin olla hyväksi sillä silloin pääsee perhaan kanssa käymään juhlissa ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Eikä tule niin onnetonta elämää kuin itselleni. Tuo vastakkaiseen sukupuoleen tutustuminen kyllä kannattaisi aloittaa vaikka millä ilveellä sillä aika kulkee erittäin nopeasti ja kohta huomaa, että on jo 30 vuotias ilman kumppania. Nuorenahan se elämä olisi elettävä niin kuin sanotaan. Vaikeaa se tosin on tehdä ilman kavereita ja ystäviä. Eikä noita kavereita puissa kasva enää kun on aikuinen ja koulut on ohi...
...voinut olla vaikka oma kirjoitukseni; itse vain olen parikymppinen nainen. Mulla kyllä periaatteessa on kavereita, mutta viime aikoina olen silti tuntenut itseni yksinäiseksi. Kaikilla on jo ne omat jutut; parisuhteet ja osalla jo jälkikasvuakin...
Vielä kolmisen vuotta sitten liikuin ahkerasti kavereiden kanssa kaupungilla ja vietin huoletonta elämää enkä olisi voinut kuvitellakkaan, että joskus tuntisin itseni näin yksinäiseksi.
Kuitenkin muutama vuosi sitten sairastuin reumatautiin enkä ole samalla tavalla jaksanut kuin aikaisemmin, voimat ei yksinkertaisesti riitä... Kavereiden on ollut varmaankin vaikea ymmärtää ja osalla on selvästi ollut jopa vaikeuksia olla kanssani sairastumiseni jälkeeen. En kaipaa sääliä, vaan ihan tavallista yhdessäoloa, olen sama ihminen kuin ennenkin.
Välillä meinaa masentaa, kun tajuaa miten täydellistä elämää kaikki kaverit viettää, mutta yritän kuitenkin olla positiivinen ja toivoa, että itsekin joskus löydän miehen, joka rakastaisi minua juuri tällaisena kuin olen ja haluaisi perheen kanssani.