Elikkä, varmaan jokaisen aihe tällä palstalla on se että kokee olevansa yksinäinen?
Oma tarinani on se että, ylä-asteen alku ajoista lähtien oli ihmisiä jotka eivät pitäneet minusta, he eivät pitäneet minusta sen takia että parhaalla ystävälläni oli ikävä maine ja he ajattelivat että olen samanalainen kuin ystäväni.
Todellisuudella olin ja olen ystäväni vastakohta, olemme vain tunteneet toisemme pienistä asti ja sen takia olemme edelleen ystäviä.
No ylä-asteella oli niitä jotka vihasivat minua ja ajattelin että kun muutin vanhempieni eron jälkeen toiselle paikkakunnalle, asia muuttuisi.
Mutta uudessa koulussa ihmiset eivät ottaneet minua niin vastaan kun olin odottanut, olin aina yksin. Ja ihmiset sanoivat minusta ikäviä asioita, mitäänhän en ollut sanonut tai tehnyt?
Liekö johtunut siitä että olin uusi vai siitä että pukeuduin eri tavalla kuin muut.
No ysiluokka meni huonosti joten jouduin menemään lisäluokalle korottamaan todistukseni keski-arvoa, luokalla jokainen oli jollakin tavalla sosiaalisesti ulkopuolinen, tai heidän päässään oli jokin hassusti tai heille oli tapahtunut outoja asioita, kaikki luokalla puhuivat toisistaan ikävään sävyyn, ja taas jouduin näkemään ikäviä katseita ja kuuntelemaan kun muutama tyttö puhuivat minusta ikävään tapaan.
No, kymppiluokka sitten loppui ja kesäloma alkoi.
Olin todella väsynyt rankan vuoden jälkeen, keskiarvoani en ollut edelleenkään paljoa korottanut ja minulla oli olo että olen ihan kamala ihminen ja kukaan ei halua seuraani, niin paljon huonoa itsestäni olin 4 vuoden aikana kuullut.
Lopulta kaikki kaveripiirit alkoivat kadota ympäriltäni, tällä hetkellä minulla on vain yksi hyvä ystävä ja se entinen paras ystävä (häntänkin tosin näen harvoin koska hän on joutunut elämässään omiin vaikeuksiinsa.)
Ja tuntuu kuin kukaan ei vain haluaisi olla ystäväni, että minussa on se jokin asia (mitä en itse tiedä) pahasti vialla niin että harva jaksaa minua kauaa katsoa, kaveriporukat vaihtuivat yhdessä vaiheessa niin tiuhaan tahtiin, en edes tiennyt ihmisten sukunimiä.
Ja jokainen pienen pienikin asia tuntuu menevään päin metsään, koko ajan kun yritän olla ihmisille ystävällinen ja mukava, he käyttäytyvät minua kohtaan aivan tunteettomasti.
En halua olla yksin, juuri yksinäisyys on se asia mitä maailmassa pelkään eniten.
Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?
Oma tarinani on se että, ylä-asteen alku ajoista lähtien oli ihmisiä jotka eivät pitäneet minusta, he eivät pitäneet minusta sen takia että parhaalla ystävälläni oli ikävä maine ja he ajattelivat että olen samanalainen kuin ystäväni.
Todellisuudella olin ja olen ystäväni vastakohta, olemme vain tunteneet toisemme pienistä asti ja sen takia olemme edelleen ystäviä.
No ylä-asteella oli niitä jotka vihasivat minua ja ajattelin että kun muutin vanhempieni eron jälkeen toiselle paikkakunnalle, asia muuttuisi.
Mutta uudessa koulussa ihmiset eivät ottaneet minua niin vastaan kun olin odottanut, olin aina yksin. Ja ihmiset sanoivat minusta ikäviä asioita, mitäänhän en ollut sanonut tai tehnyt?
Liekö johtunut siitä että olin uusi vai siitä että pukeuduin eri tavalla kuin muut.
No ysiluokka meni huonosti joten jouduin menemään lisäluokalle korottamaan todistukseni keski-arvoa, luokalla jokainen oli jollakin tavalla sosiaalisesti ulkopuolinen, tai heidän päässään oli jokin hassusti tai heille oli tapahtunut outoja asioita, kaikki luokalla puhuivat toisistaan ikävään sävyyn, ja taas jouduin näkemään ikäviä katseita ja kuuntelemaan kun muutama tyttö puhuivat minusta ikävään tapaan.
No, kymppiluokka sitten loppui ja kesäloma alkoi.
Olin todella väsynyt rankan vuoden jälkeen, keskiarvoani en ollut edelleenkään paljoa korottanut ja minulla oli olo että olen ihan kamala ihminen ja kukaan ei halua seuraani, niin paljon huonoa itsestäni olin 4 vuoden aikana kuullut.
Lopulta kaikki kaveripiirit alkoivat kadota ympäriltäni, tällä hetkellä minulla on vain yksi hyvä ystävä ja se entinen paras ystävä (häntänkin tosin näen harvoin koska hän on joutunut elämässään omiin vaikeuksiinsa.)
Ja tuntuu kuin kukaan ei vain haluaisi olla ystäväni, että minussa on se jokin asia (mitä en itse tiedä) pahasti vialla niin että harva jaksaa minua kauaa katsoa, kaveriporukat vaihtuivat yhdessä vaiheessa niin tiuhaan tahtiin, en edes tiennyt ihmisten sukunimiä.
Ja jokainen pienen pienikin asia tuntuu menevään päin metsään, koko ajan kun yritän olla ihmisille ystävällinen ja mukava, he käyttäytyvät minua kohtaan aivan tunteettomasti.
En halua olla yksin, juuri yksinäisyys on se asia mitä maailmassa pelkään eniten.
Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
sinussa, itsellä on menneisyys kavereiden katoamiseen samanlainen. Nuoruus ajan kaverisuhteet perustuivat pitkälti koulukavereihin, ne lopulta jäikin vain koulukavereiksi joiden kanssa ei enää oltu yhteyksissä sitten kun koulu päättyi. Joskus nuorempana olin mukana myös vanhempien toimesta myös seurakunnan nuortentoiminnassa mutta sielläkin olivat jo kuppikunnat valmiina eikä huolittu mukaan niihin porukoihin jotka on yhteyksissä tuo yhteisön ulkopuolella. Ajatuksensa oli se että kirkkoon voi tulla kuka vaan mutta vapaa-aikana emme halua olla kanssasi tekemisisissä. Eli sieltä sitten jäin pettyneenä pois vaikka jonkun aikaa yritin siellä käydä vaikka se oli vaikeaa. Sekä peruskoulun ala-asteella kuin yläasteellakin, tein kokoajan kaikkeni jotta saisin uusia kavereita myös vapaa-ajan kavereiksi mutta ne kaikki kuin tuhoontuomittuja...jäin jokapaikassa kaikkien muodostuneiden piirien ulkopuolelle. Jos on reilukaveri, ei kiusaa ketään...eikä ole mitään näkyvää syytä mihin voidaan vedota. Voi silti käydä näin, kävihän minullekin. Baari/kuppila tuttuja minulla ei ole kun en juo alkoholia humalahakuisesti enkä oikein välitä siellä vaan notkua. Aikaisemmin oli vielä se tupakansavu myös savuttomissa osissa mutta nyt se kai on hälventynyt kun tuli uusilaki.
Yhdessä vaiheessa oli nettikavereita mies ja naispuolisia ne on kaikki kadonneet. Niistä ei muodostunut pitkällisiä ystävyyssuhteita. Useinhan nuo sanoo, että pidetään yhteyttä tarkoittamatta kuitenkaan sitä kyllä useimiten se jää kokonaan eli periaatteessa ne on aina olleet hyvästit.
Nykyinen elämä on muotoutunut lähinnä silleen, että olen tekemisissä vanhempien kanssa auttelemassa kaikissa kotitöissä kun on pidempiä vapaita. Muuten arkisin aika menee työpaikalla töitä tehden ja tämän jälkeen lepäillen omalla asunnolla. Liikuntaa tulee harrastettua kuten pyöräilyä ja lenkkeilyä.
Tämä kirjoituksen tarkoituksena oli kertoa, että on muitakin joille on käynyt samalla tavalla. Kaikki kaverit kadonneet. Minäkin olen yrittänyt vain olla ystävällinen, kuunnella murheita, kannustaa...tarjoutua henkiseksi tueksi jos joku on tarvinnut. Kiitosta en useinkaan saanut vaan joskus jopa joku saattoi muuttua tosi-ilkeäksi mua kohtaan joku jota autoin jollain tavalla, tosin en kiitosta erityisemmin odottanutkaan.
Silti kaiken tämän jälkeen jäin yksin. Et ole yksin ongelminesi. Olishan se joku ystävä lähellä joka ei petä eikä jätä.
Millaista huonoa olet sitten itsestäsi kuullut? Sä olit silloin teinien maailmassa. Nyt sä astut aikuisten maailmaan. Ehkäpä tilanne muuttuu vielä parempaan suuntaan?
Mulla on ihan sama ongelma.KAIKKI illat vain mietin että mikähän HELVETTI minussa on vikana.Ulkonäöstä se ei johdu sen tiedän , joten kai mä oon sitten niin huonoa seuraa...kukaan ei halua tutustua OIKEASTI...miehet on pahimpia...aina se SAATANAN YKSI ASIA vain mielessä.HUOH.