Ajattelin aloittaa uuden keskustelun, kun olisi mukava kuulla muidenkin kauan vaavia yrittäneiden mietteitä ja ajatuksia... Eli siis, meillä oman pienen yritystä takana jo reilu vuosi. Olen syönyt clomifen- merkkistä hormoonia, josta ei ainakaan meille ole ollut apua. Muutaman viikon päästä olisi lääkäri, jossa päätetään sitten jatkosta..pelottaa.. Tiedän, että on pareja, jotka ovat yrittäneet PALJON meitä kauemmin, mutta tämä oma aika tuntuu silti ikuisuudelta...
Miten te muut jaksatte pettymyksen toisensa jälkeen?? Tuntuu, että tämä on vaan joka kuukausi rankempaa... Kuinka kauan teillä muilla on mennyt, ennenkun on tärpännyt??
Miten te muut jaksatte pettymyksen toisensa jälkeen?? Tuntuu, että tämä on vaan joka kuukausi rankempaa... Kuinka kauan teillä muilla on mennyt, ennenkun on tärpännyt??
Vastaukset 12
Vanhimmat
Eihän tätä jaksakaan :(
Kerran kuussa pettymys ja taas odotetaan, että pääsis yrittämään ja sitten piinailua ja pettymys... Pari alkuraskauden keskenmenoa siihen sitten vielä. Jolloin ensin iloitaan ja samalla pelätään ja taas kaikki alkaa alusta.
Meillä on kuusi vuotta yritystä takana. (Muistan kyllä miten pitkältä ajalta se vuosikin tuntui silloin aikoinaan) Tietysti välillä on ollut aikoja, että ei varsinaisesti olla yrittämällä yritetty. Välillä taas on koitettu aktiivisesti unohtaa koko homma, mutta vaikeetahan se on. Meillä oli pakollinen paussikin, kun mulla löyty kilpirauhasen vajaatoiminta ja krooninen kilpirauhastulehdus. Ei haluttu riskeerata ennen, kun saatiin lääkitys kuntoon.
yli vuosi yritystä. Vuosi yhtä TUSKAA ettei ikinä ennen! Ainahan sitä koittaa lohduttautua että on monia joilla asiat on vielä huonommin, mutta silti.....
Pakkohan se on jaksaa, kun ei taida kauheesti vaihtoehtojakaan olla.. Tuntuu vaan että voiko tästä edes täysin toipuakaan, unohda ei ainakaan koskaan, pystyykö koko hommaan suhtautuun enää normaalistikaan...masennusta, epätoivoo, katkeruutta, eristäytymistä (pallomahojen välttelyä..), väsymystä, kyllästymistä, luovuttamista, jatkuvaa pettymystä, turhautumista, loputonta vitutusta ja kysymys Miks JUST mulle/meille?! Mitä NIIN pahaa oon tehny että tällästä PASKAA oon niskaani ansainnu??!!!
Tutkimuksiin ollaan menossa enskuun lopulla. Siitäköhän se tosipainajainen vasta alkaaki..? Pahinta pelkään.
Jos helvetti on olemassa niin se on tässä ja nyt :'(
me ollaan poikaystävän kanssa yritetty nyt vuoden verran. Joka kuukausi tuntuu kidutukselta kun toiveet on korkealla ja jännitys on ihan hirveä. Ja joka kerta saa pettyä pahasti. Ollaan yritetty olla ajattelematta asiaa koska silloinhan se yleensä tärppää kun sitä vähiten odottaa. Mutta kun kumpikin tahtoisi niin kovasti saada sen oman yhteisen pikku nyytin niin tulee kyllä mahdoton pettymys kun ei tärppää..tulee aina ajateltua että no kyllä se varmaan tällä kertaa tärppää mutta ei vieläkään. Pettymys on aivan kamala. Edelleen yritetään.
Meillä on yritystä takana kuusi kuukautta. Nyt ovat menkat tosin myöhässä, rintoja aristaa ja väsyttää. En vain jaksa uskoa, että olisin vihdoinkin raskaana. Kaikki kaverini ovat tulleet raskaaksi kertayrittämällä, ja mietin, mikähän hedelmöitysvammainen minä olen. Nyt on jo kuuden kierto menossa.
"Kaikki kaverini ovat tulleet raskaaksi kertayrittämällä, ja mietin, mikähän hedelmöitysvammainen minä olen."
Koita olla ajattematta sitä noin. Joo..tiedän... helppo sanoa, mutta silti. :) Sun kaverit on tulleet raskaaksi harvinaisen helposti. Raskauden mahdollisuus eka kierrosta on vaan muutama kymmenen prosenttia. Vuoden yrityksen jälkeen vasta alkaa olla aihetta huoleen.
Niin... kukaan ei voi tietää, että millaista helv... tää on, jos ei ole itse kokenut!! Pahaa oloa lisää immeisten kommentit; "eikös teidänkin olisi aika TEHDÄ lapsia?" Siis tehdä? eikö ihmiset ymmärrä, että ei lapsia tehdä, niitä SAADAAN!!! On yhtä piinaa katslla toisten pyöreitä massuja. Tuntuu, että energiaa ei riitä mihinkään, kun masentaa koko ajan niin paljon. En pysty olemaan tuntiakaan ajattelematta omaa nyyttiä!! Välillä tuntuu, että pää sekoaa. Kai tällä kaikella piinalla on oma tarkoituksensa... ymmärtäisi vaan, että mikä?? Välillä sitä vaan ajattelee, että mitä pahaa sitä on tehnyt ansaitakseen kaiken tämän tuskan?!
Toivotan koko pienestä sydämestäni onnea teidän kaikkien muidenkin yrittämiseen!!! *lämmin rutistus*
Tuttua noi kommentit "eikös jo olis aika, ikä alkaa painaa." Joo-o, enköhän mä tiedä ittekin, että ikää tulee lisää joka ikinen päivä.
Mä olen vielä sellasessa työssä, että joudun käymään toisten ihmisten kotona. Usein ovat lapsiperheitä tai vanhempia ihmisiä, joille alkaa jo lapsenlapsia ilmaantua, kuin sieniä sateella. Tuntemattomienkin ensimmäisiä kysymyksiä on lähes aina "jokos sulla on lapsia, ai ei vai? No eikös niiden aika jo olisi?" Ja voi hitto sitä lapsenlasten kuvien esittelyä ja perinpohjaista selostusta lapsen tekemisistä ja nyt se on oppinut taas sitä ja sitä!
Noista immeisten kommenteista vielä... eniten itseäni satuttaa oman äitini kommentit; "et usko miten kova mummo-kuume on ollut jo pitkään?" tai "ostin tämmöisen söpön nalle-bodyn jo jemmaan, että jos kohta alkaisi niitä pieniä ilmaantua..." Satuttaa niin paljon!! Vaikka meillä tosi läheiset välit muorin kanssa onkin, mutta en silti tunne tarvetta kertoa tästä vaavi-ongelmasta sille...en jaksa millään kuunnella ihmisten sääli-kommentteja...
Meillä ei tosin onneksi vielä tuo ikä paina, ei itselläni eikä paremmalla puoliskollani. Mutta sehän se vasta laittaa ajattelemaan. Mikä kumma on vikana, kun nyt pitäisi olla iän puolesta se hedelmällisin aika, mutta mitään ei tapahdu!!! Kauhistuttaa koko ajatus, etten voisi koskaan saada omaa pientä tuhiskoa syliini!!
Eräs ystäväni tietää tästä meidän lapsen saanti ongelmasta. Nyt hän tuli itse ensi kierrosta raskaaksi, ja hehkuttaa asiaa miulle!! Eikö mielessä käy, että joka kerta kun hän kertoo miten vauva liikkuu tms. miusta tuntuu siltä kun joku yrittäisi repiä sydäntä rinnasta... Tottakai olen aidosti onnellinen heille suodusta onnesta, mutta se vaan tuntuu niin väärältä!! Tämä kyseinen pari on ollut vuoden päivät yhdessä, ja asuneet vasta hetken yhdessä. Vauvaakaan ei kuulemma suuremmin suunniteltu, se vaan tuli!! Miksi onni suodaan heille, kun ei meillekkään!?? Meidän suhde on kuitenkin kestänyt 6v. ja molemmilla on vakituinen työ ja oma talo. Ja kun meistä molemmista tuntuu, että olisimme jo niin valmiit äidiksi ja isäksi kun vaan olla voi... Kyllähän mie tiedän, että ei se lapsen tulo katso, että on asiat muuten hyvin, mutta olisihan se jo plussaa...
No, tulipas taas päätä purettua...
Joo, no ei meilläkään oikeesti vielä ikä paina. Mä oon vuosimallia -79 ja mies vähän vanhempi. Eihän se ikä miehillä ole niin iso juttu näissä hommissa, paitsi tietysti ei ole kiva jos lapsella on "hirveen vanha" iskä esim. kouluikäisenä.
Mä olin juuri siinä parhaassa iässä eli, 21 v. kun miehen kanssa tavattiin ja heti alusta asti meinattiin että, saa lapsi tulla jos on tullakseen ja kuviteltiin että ei siinä nyt kauaa mene ennen, kun tärppää. Mutta tässä sitä ollaan vieläkin kahdestaan seitsemän vuoden kuluttua. (Vaikea oikeastaan sanoa, kauanko me on yritetty lasta saada aikaan, kun alku oli tuollainen. n. Vuoden päästä kuitenkin alettiin huolestua ja yrittää oikein tosissaan)
Lisää immeisten kommentteja...
Mun äiti on kanssa vihjaillu jotain, mutta ei pahemmin ja nyt se rauhottui entisestään, kun sisko sai muksun reilu vuosi sitten.
Anoppi on pahempi. Se väittää, että meillä ei ole lapsia koska MULLA on koiria. Huom. ei meillä vaan nimenomaan mulla, ihan niinkun me ei oltaisi otettu niitä yhdessä. Koira ja lapsi ihmiset on hänen mukaansa eri porukkaa. En oo kyllä saanut häneltä vastausta siihen miten mun siskolla sitten voi olla sekä koiria, että lapsi.
Veljen vaimo taas on sanonut meille, että me ei tarvita lapsia, kun kaikki hoivavietti menee koirille. Hehheh...
Lainaus: "Eräs ystäväni tietää tästä meidän lapsen saanti ongelmasta. Nyt hän tuli itse ensi kierrosta raskaaksi, ja hehkuttaa asiaa miulle!! Eikö mielessä käy, että joka kerta kun hän kertoo miten vauva liikkuu tms. miusta tuntuu siltä kun joku yrittäisi repiä sydäntä rinnasta..."
Toisaalta ei ollut kiva sekään, kun mulla kanssa yks kaveri tietää meitin ongelmasta ja hän vitkutteli tosi kauan ennen kun kertoi omat uutisensa. Minusta on kuitenkin parempi kertoa ajoissa, mutta ei sitä tarvitse koko ajan hehkuttaa. Muustakin voisi puhua.
Entä jos/kun itse tulet raskaaksi, voitko (muka) olla puhumatta asiasta?! Etkö halua kertoa siitä ystävillesi, sukulaisillesi jne. iloita ja nauttia yhdessä.
Tottakai voisi vähän miettiä mitä suustansa päästää, kun tietää toisen ikävistä kokemuksista. Mutta annetaan silti jokaisen nauttia raskaudestan ja vanhemmaksi tulemisestaan! Näinhän me haluamme itsekin tehdä, eikös vaan!
Siis... itse ainakin olen todella onnellinen ystävieni/sukulaisteni puolesta, jotka ovat siunattu tulevalla perheenlisäyksellä!! Niin pahalta kun se kuulostaakin, mutta kun se vaan tuntuu välillä niin pahalta ja väärälätä...
Mutta, tämä kyseinen kaverini, joka ei muusta hehkuta kun masustaan ei tunnu ymmärtävän, että millaista tuskaa minä ja parempi puoliskoni olemme joutuneet kokemaan, ja tulemme kokemaankin kun lääkärillä saa ravata.. Hän on jotenkin "välinpitämätön...".. tai miten sen sanoisi...? Tuntuu, että hän ei tunne minkäänlaista myötätuntoa meitä kohtaan... Hän on vähän, että "se on sitten voi,voi.."(tosin, tunnen hänen olevan monessa elämän asiassa itseäni lapsellisempi, niin käytökseltään kuin ajatuksiltaan..)
Ja tottakai haluan, että läheiseni pystyvät kertomaan ja luottamaan minulle vauva-uutisensa. Esimerkiksi, paras ystäväni (rakas serkkuni) yritti saada esikoistaan 8kk. Toisen nyt 2kk vanhan vaavin yrityksestä he eivät meille etes kertoneet, koska olivat itse käyneet läpi samaa kuin me. Huomasin jo todella varhain hänen odottavan toistaan... Odotin, ja odotin, mutta hän ei uskaltautunut kertomaan uutistaan meille. Lopulta itseni oli kysyttävä, että kuinka kauan hän aikoo asiaa pimittää? Tuntuihan se pahalta, että hän ei aikaisemmin asiasta kertonut, mutta toisaalta ymmärrän siihen syyn... Molemmilla kerroilla olen ollut TODELLA ONNELLINEN hänen raskauksistaa, ja ollut läsnä odotuksessa sekä lasten elämässä...
Elikkäs, toivottavasti kukaan ei saanut minusta sellaista käsitystä, että en olisi onnellinen toisten puolesta tai, että en haluasi kuulla muiden raskaus kokemuksia ja tunteita...
Välillä se vaan tuntuu sydämmessä NIIN KIPEÄLTÄ, vaikka sitä ei ulospäin näyttäisikään...
Meillä yritystä on ollut 9-10 kk, en ole aivan varmakaan koska alkuun ei ollut tätä stressiä. Todennäköisesti joulukuussa oli hyvin varhainen keskenmeno, koska ärsyttävän säännölliset kuukautiseni olivat kerrankin viikon myöhässä ja sen jälkeen ne tuli kaksi kertaa saman kuun sisällä. Sitten palutui taas säännöllisiksi. Sen koommin ei ole tapahtunut mitään muuta kuin että kuukautiset ovat niukat ja aina kuvittelen että ne ovat vale-sellaiset. Olen kuitenkin nyt lakannut testailemasta, koska tulos on aina sama. Joudun välttelemään raskaana olevia tuttavia mitä kummallisimmin verukkein. Joillekin aion tunnustaa ihan suoraan jos tulee puhetta, että miksi mua ei ole näkynyt. Tuntuu tosiaan, että en voi olla yhtään ajattelematta asiaa. Kaikilla ikäisillämme ( /-30 v.)melkeinpä on jo useampikin lapsi,ja heillä on erilaiset kuviot kuin meillä. Huomenna menemme yksityiselle lääkärille juttelemaan asiasta ja lisäkokeisiin. (Peruskokeet tehty, eikä oikeastaan mitään vikaa ollut, ainoastaan miehellä vähänlaisesti siittiöitä mutta ei niin vähän että pitäisi vaikuttaa.)Olen koko ajan masentunut ja epätoivoinen, ja kun työt alkaa, kyselyt taas alkaa - en kestä.