Miksi minusta tuntuu, että erossa toinen on voittaja, toisen täytyy tyytyä kohtaloonsa? Nyt puhun siis aikuisista näkökulmasta. Lapsien parastahan kaikki yleensä haluaa, mutta miten helposti heistä tehdään pelinappuloita ja kasvavat siinä aikuisten katkerana riidellessä. Lähinnä mietin, miten kauan teillä on mennyt, että elämä alkaa olla mallillaan eron jälkeen ja onko sellaisia kohtaloita, että toiseen vanhempaan ei mitään kontaktia. Voiko nämä ihmiset silti kasvattaa yhteisiä lapsiaan? Molemmat siis haluaa olla lasten kanssa, eikä alkoholi tmv.ole ongelma. Vaan se, ettei kumpikaan tahdo luovuttaa. Itsellä kun alkaa voimat olla vähissä, eikä millään päästä sopimukseen, mikä lasten paras?
onko erossa voittajia
elämää,ei enempää
171906
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 33 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
kolme osapuolta, jotka häviää tavalla tai toisella. Eli häviäjiä ovat lapset, isä ja äiti.
Eron tuska pahimmillaan ja itse tunto nollassa tällä hetkellä. Siksi varmaan tuntuu, että kyllä se mies on täss erossa voittaja. Saa aloittaa uuden elämän uuden rakkaansa kanssa. Vanhasta ei vienyt mukanaan muuta kuin omat vaatteensa. Kateellinen ja katkera olen. Minä jatkan vanhaa elämää lasten kanssa. Omasta ajasta vain haaveilen mutta toisaalta lapset antavat paljon voimaa ja uskoa elämään. Isä saisi tavata lapsiaan niin paljon kuin haluaisi mutta aika ei riitä lasten tapaamiseen. On niin paljon kaikkea kivaa jota voi nyt tehdä ja harrastaa kun lapset eivät ole esteenä. Minä ja lapset olemme tässä "pelissä" häviäjiä ja mies voittaja.
Nainen joka lähtee uuden rakkaan kainaloon ja vie vielä jälkikasvun mukanaan, on ehdoton voittaja.
Meidän tosi vaikeassa erossa tarjosin lapsille vaihtoehtoa lähteä isän matkaan ja isälle vaihtoehtoa ottaa heidät.
Mitään lasten jakoa en halunnut,että sinulle yksi ja minulle yksi,tuo on minusta edesvastuutonta,että sisarukset eroitetaan.Tienekin,jos on usemapi 5-6 voi näin tehdä,mutta esim. vain kaksi kuten meillä.
No lapset eivät lähteneet isälle ja isä ei heitä ottanut eli asia ratkesi itsestään.Minähän heidät olinkin huoltanut ja elättänyt,että melkein arvasin,että niin siinä tulee käymään.
Erossa ei ole mitään ihaltavaa,siinä kaikki menettää henkisesta ja taloudellisesti.Lapsia tulee eniten sääli.
Eli väitän,että erossa ei ole mitään hyvää,vaikka olen jo kaksi kertaa eronnut.
Erosta ei ole kulunut vielä juurikaan aikaa,joten tunteet ovat vielä kuumana.Mies,joka jätti,on voittaja,tavallaan.Jatkaa vain elämäänsä ilman rajoitteita,tekee työnsä miettimättä lapsen tai minun aikatauluja,juoksee yöelämässä,ostelee autoja jne..Viettää viikonlopun lapsen kanssa kun itselle ja aikatauluihin sopii,viettäen laatuaikaa,leikkien..Minulle jää lapsen eroahdistuksen helpotus öisin,miettiminen miten järjestän työaikani ja lapsen koulu/hoitoajat niin,ettei toisen tarvitse olla yksin,minä olen se inha vanhempi,joka komentaa nukkumaan eikä jaksa iltaisin aina leikkiä..
Toisaalta,mies on myös häviäjä erotessaan,kyllä hän paljon menettääkin.Jos nyt ei lasketa mukaan loistavaa vaimoa(Itseironiaa :))niin ainakin suhde lapseen muuttuu.Kyllä se lapsenkasvatus ja hoitaminen on muutakin kuin leikkimistä,ja paljon ehtii tapahtua niinä viikkoina,kun mies ei lastaan näe.Jos isä on ns.vieraileva tähti lapsen elämässä,kyllä se "komenteleva vanhempi" kuitenkin on se,johon ensikädessä turvaudutaan.
Meillä ei tälläinen vuoroviikko systeemi toimi,miehen työn takia.Hän sitä alunperin ehdotti,mutta ymmärsi sitten,että pelkkä tahto ei tässä asiassa auta,eikä hän ole valmis konkreettisesti tekemään mitään muuttaakseen työelämäänsä,joten viikonloppuisäksi päätyi..Ja loppupeleissä,siinä hän juuri eniten häviää..
mulla. Että, se, joka ensin saa ns.uudelleen nauttia vapaudesta, tulee aika pian toisiin ajatuksiin ja sitten lapsia kova ikävä ja itsesyytökset tulee pintaan. Kun ei kosketusta enään omien lasten arkeen, jotain elämästä katoaa, jotain tosi tärkeää. Ero on tosi rankkaa ja sen jälkeen vaikea saada elämä kuntoon. Minulle ainakin tulee niitä masis päiviä, jolloin edelleen ihmettelen, miksi meidän lapset joutu tän kokemaan. Toivon, että jotenkin tästä selvittäis. Ei ehkä voittajia, mutta usein tunnutaan enempi kunnioitettavan sitä vanhempaa, jolle lapset jää asumaan, sitä toista on helppo syyttää. Usein mietin, etten millään kestäisi toista samanlaista eroa.
jos perhetilanne kriisiytyy toisen käytöksen takia eikä mt- ongelmaista saada hoitoon kaikki jotka jälkeensä jäävät ovat voittajia.
Meillä perhe on tsoittunut ja elämä rauhoittunut. Kukaan ei halua isää takaisin riehumaan, pissaamaan lavuaareihin ja makailemaan kellarin lattialle.
Koskaan eron jälkeen ei yhteydenpito onnistunut, joten pysyin poissa ja sopimus kertoi miten tapaamiset hoituvat.
Lapsilla oli vapaaehtoinen taapaamisoikeus, siis erityisesti kirjattu se vapaaehtoisuus ja sitä toeuttivat.
Yhdessä vaiheessa yrittivät tapailla enemmän, mutta isä käyttäytyi aina todella tärkeästi lapsiaan kohtaan ja nykyään on kaikki tapamishalut menneet. Eivät jaksa olla yhteyksissä ja kuunnella ikuista marinaa.
Ehkä aikuisina vielä yrittävät ja isä saa taas uuden mahdollisuuden. Osaisiko silloin käyttää mahdollisuutta hyväkseen olla ihmisiksi ja luoda jonkinlainen suhde.
"Meillä perhe on tsoittunut ja elämä rauhoittunut. Kukaan ei halua isää takaisin riehumaan, pissaamaan lavuaareihin ja makailemaan kellarin lattialle. "
Kuka sen teille alunperin halusi?
halunnut sellaista käytöstä. 10 vuoden aikana vain pää sekosi ja alkoi tehdä outoja asioita, joista monet olivat aika pelottaviakin. Muutama vuosi haettiin apua eri viranomaisilta ja auttavilta tahoilta, mutta eipä tullut apua kun osasi aina vetää itsensä pokiin kun tuli vieraita ja pitäisi kuulemma hänen itsensä mennä apua hakemaan.
Siinä vaiheessa kun talo kylmeni 20 asteen pakkasessa ja mies makasi paljaalla betonilla pannuhuoneen edessä ja vaippaikäiset lapset vilustuivat kylmissään oli pakko tehdä jotain.
Siitä on todella elämä rauhoittunut ja sitä tai muita kamaluuksia ei kukaan halua elää uudelleen.
eli, ymmärrän hyvin, että pitkän liiton aikana puoliso voi tosiaan muuttua, tulee "outoa käytöstä". Syylistyin itse siihen, että en kertonut kenellekään vuosiin, enkä oikein itsekään uskonut, että meillä olisi jotain ongelmia. Lapset ja kodin hoidin aina niin hyvin, kuin pystyin, ettei tulisi sanomista (siis puolison puolesta).Eron jälkeen tällainen ihminen voi olla sitten edellleen vaikea! Ja siihen lähi - etä keskusteluun...tuskin kummankaan osa helppo, usein vaan tuntuu, että etällä ei ole aina samoja oikeuksia lastaan kohtaan, vaikka yht.huolto, jos lähi ei halua tai viitsi antaa ja tiedottaa lasten asioista, et niitä tietoja saa kuin ehkä lasten suusta, esim.sairastumiset, harrastukset ymv. On aika hankalaa, kun täytyy olla eron jälk.yht.työssä, siis lasten asioissa. Kaikki lähit täällä myöntää, että antaisivat lapsiaan tavata niin paljon kuin halutaan, mutta olen törmännyt lähih.joka ei halua olla missään tekemisissä toisen vanhemman kanssa,vaikka ei mitään järkevää syytä. Voiko tällaista sanoa lasten vieraannuttamiseksi?
et sitten edes itse ymmärtänyt lähteä tai edes jättää lapsia moisen kanssa tekemättä, edes yhtä?
Lopun tullessa sanot, että lapset olivat vasta vaippaikäisiä. Tuskin 10-vuotiaat sitä enää ovat, vai oliko teidän perheessä kusihan isäkin outoihin paikkoihin, miksei sitten hänen lapsensakin?
Mikä autuus muuten on tehdä lapsia tuollaisen lavuaariin kusijan kanssa? Ja monta vielä.
kymmenen vuoden aikana ei tarkoita kymmenen vuotta. IHmisen käytös muuttuu pikkuhiljaa.
Kai tiedät, että ihmiset miettivät ensin mikä liitossa mättää ennen kuin todella on pakko todeta puolison olevan jotenkin sairas. Vaikka helposti sanotaan toista hulluksi ja vaikka miksi, mutta kun se hulluuden todellisuus asettuu omaan kotiin vie aikaa ja voimi ymmärtää että se todella on totta.
... no liioittelin. Nuorin oli hiukan alle kolmevuotias..;;))
paljon tuli keskustelua, kiitos kaikille jo tähän mennessä. Ei tullut yhtään kommenttia siihen, voiko kaksi aikuista kasvattaa lapsensa yhdessä eron jälkeen, olematta missään tekemisissä toistensa kanssa.Onko kukaan onnistunut sellaisessa? kuullostaa kieltämättä hullulta kysym. mut näin kuitenkin kysyn.
kesti suunnilleen kolme vuotta, ennenkuin asiat saatiin aikuiselle tasolle. Siihen asti isä ei katkeruudeltaan kyennyt kuin asettamaana kapuloita rattaisiin ja syyllistämään minua. Tosin nämä psyykkiset ongelmat olivat pitkälti myös eron syynä. Itse yritin pysyä tyynenä ja venyä mahdollisimman pitkälle, vaikka raja siinäkin tulee ja varsinkin siinä vaiheessa kun toinen syyttää joustamattomuudesta. Nykyisin menee kohtalaisesti, onhan jo viisi vuotta eletty erillään ja kunhan muistan etten mainitse onnistumisistanai hänelle, ettei kateus iske.
mutta lapsethan sopeutuu kaikkeen. Kun kasvatuksen johtolanka on se, että vedetään yhteistä köyttä eli on ne yhteiset säännöt, joista pidetään kiinni, niin miten se voi onnistua käytännössä, jos asutaan eri osoitteissa ja tuskin toiselle puhutaan, ettei vaan tule sitä riitaa.
kuin tuossa kirjoituksessa, on minulla ja ilmeisesti saa varautua =) aikaa menee... kun siis toisella sellainen ote elämään, että haluaa vaikeuttaa kaikkea, paras yrittää itse pysyä rauhallisena.
..........voiko kaksi aikuista kasvattaa lapsensa_yhdessä_ eron jälkeen olematta tekemisissä toistensa kanssa että eipä oikeastaan.
Yhdessä kasvattamiseen eron jälkeenkin kun mielestäni kuuluu lapsen asioissa samalla linjalla olo (ns. samasta köydestä veto), mikä ei ehkä oikein onnistu olematta puheväleissä. (Tosin tiedän tapauksen jossa vanhemmat eivät ole missään väleissä keskenään vaan lakimies toimii viestin välittäjänä yhteistuuma- asioille jtn kaikki on kai mahdollista jos tahtoa löytyy, joskin helpompiakin tapoja on).