Olen erimieltä kaikkien muiden tässä olijoiden kanssa. Palsta on oma yhteisönsä. Otsakkeessahan pyydetään kertomaan luomisen tuskasta, eikö tämä kaikki mitä tässä on räävitty ole juuri tuota tuskaa.
Kun mitään ei saa aikaan voi ainakin käydä potkaisemassa toista persauksille ja nauraa räkättää ilkeästi niille jotka toivovat tulevansa potkaistuiksi mutteivat koskaan ylitä potkaisukynnystä.
Kyllä meillä täällä on taso, se on omanlaisensa taso jota ei älypääkäyrillä mitatakaan vaan palstan ovipielimittareilla. Kuka on riittävän kovaääninen ja pahan hajuinen pääsee sisään, klisehemmoja kukaan kaipaile.
Ja mitä tulee t:n pyyntöön että alkaisin valvojaksi, sanon että kiitos mutta ei kiitos, olen ihan liian ärhäkkä jumittumaan kakaramaisiin riitoihin, jotta jaksaisin edes ajoittain leikkiä aikuista ja fiksua.
Puhumattakaan siitä mitä palstan vahtiminen ajassa vaatisi, kenellä on aikaa lukea kaikenmaailman v..ttuiluja sillä vähällä vapaa-ajalla jota elämässä jää.
Mutta tuska, luomisen tuska, se on jotain hienoa, jotain sairaan kipeää joka kai yhdistää meidät joukoksi, meidät jotka tappelemme kynsin hampain jottemme muistuttaisi toinen toisiamme. Mutta niin vain meilläkin on yhteisiä piirteitä.
Enkä nyt tarkoita teitä nuoria, rakastuneita, onnenne kukkuloilla eläviä, tekin kyllä tulette maajalkaan ja koette tuskan aikanaan... mutta meille muille tämä palsta on kotoisa lätti silloin kun kirjoittaminen ei suju.
Teille huolestuneille höpöttäjille, jotka pelkäätte että palsta olisi kuollut, johtohahmot kadonneet, kukkua, sanon minä. Me kaikki olemme tässä läsnä, emme vain jaksa vastata tyhjänpäiväisyyksiin vaan odotamme että jotain tulisi, jotain joka koskettaisi tai työntäisi tikkuja kynsien alle.
Kun mitään ei saa aikaan voi ainakin käydä potkaisemassa toista persauksille ja nauraa räkättää ilkeästi niille jotka toivovat tulevansa potkaistuiksi mutteivat koskaan ylitä potkaisukynnystä.
Kyllä meillä täällä on taso, se on omanlaisensa taso jota ei älypääkäyrillä mitatakaan vaan palstan ovipielimittareilla. Kuka on riittävän kovaääninen ja pahan hajuinen pääsee sisään, klisehemmoja kukaan kaipaile.
Ja mitä tulee t:n pyyntöön että alkaisin valvojaksi, sanon että kiitos mutta ei kiitos, olen ihan liian ärhäkkä jumittumaan kakaramaisiin riitoihin, jotta jaksaisin edes ajoittain leikkiä aikuista ja fiksua.
Puhumattakaan siitä mitä palstan vahtiminen ajassa vaatisi, kenellä on aikaa lukea kaikenmaailman v..ttuiluja sillä vähällä vapaa-ajalla jota elämässä jää.
Mutta tuska, luomisen tuska, se on jotain hienoa, jotain sairaan kipeää joka kai yhdistää meidät joukoksi, meidät jotka tappelemme kynsin hampain jottemme muistuttaisi toinen toisiamme. Mutta niin vain meilläkin on yhteisiä piirteitä.
Enkä nyt tarkoita teitä nuoria, rakastuneita, onnenne kukkuloilla eläviä, tekin kyllä tulette maajalkaan ja koette tuskan aikanaan... mutta meille muille tämä palsta on kotoisa lätti silloin kun kirjoittaminen ei suju.
Teille huolestuneille höpöttäjille, jotka pelkäätte että palsta olisi kuollut, johtohahmot kadonneet, kukkua, sanon minä. Me kaikki olemme tässä läsnä, emme vain jaksa vastata tyhjänpäiväisyyksiin vaan odotamme että jotain tulisi, jotain joka koskettaisi tai työntäisi tikkuja kynsien alle.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miksi huudella vanhoja partoja tänne.
He ovat aikansa mellastaneet täällä ja osansa jo kuormasta syöneet.
Jos ilmapiiri on muuttunut täällä, on se muuttunut muuallakin yhteiskunnassa ja tottakai se heijastuu täälläkin.
Se on niin metkaa, että aina haikaillaan vanhan perään, kai siinäkin joku juju on.
Kun kirjoitetaan, ei voi kaikkia miellyttää, sama koskee musiikkia ja muutakin taidetta.
Joku vahtimaan aikuisia ihmisiä, ettei pikkusilmäparat näe mitään #pahaa#? Joopas.:)
Onhan siinä homma, kuka senkin haluaa?
Potkaiskaapa minua persauksille, että pääsen taas alkuun. Minulla on juoni, henkilöt ja paljon irtonaisia tapahtumia. Oman kerrontanikin olen saanut jotenkin jo kulkemaan. Ainoastaan kipinä kirjoittamiseen on kateissa. Se hävisi jonnekin, kun lähetin erään kirjoitelmani kustantajan räävittäväksi...
kokeile olla täysin kirjoittamatta kuukausi tai pari. Jos tuon jälkeen et tunne pakkoa kirjoittamiseen nauti siitä ettei mikään pakota koneelle. Uskot tai et, tulee taas aika että tarina vetää mukaansa.
Jos olet lorvinut liikaa, kokeile kirjoittaa tarinaa alkuun. Ota raamattusi ja kirjoita tarina raamattumaiseen muotoon, yleensä toisen jakeen lopussa tarina alkaa tulla mielummin aivoista kuin raamatunkehyksistä.
Potkaisen persauksillesi. Kirjoittaminen on, ihan kuin elämä/rakkaus/viha/katkeruus, se tulee ja menee, joskus tuntuu ettei sitä koskaan ollutkaan, ja kun vähiten odottaa se vetää syvälle pinnanalle mukaan omiin maailmoihinsa.