Onhan se kumma että lapsuusiän uskon opit pysyy taakkana koko elämän. Onko ketään, myös entistä lestadiolaista, joka haluaisi kirjotella kanssani?
Olen perheellinen kolmekymppinen mies ja nyt tuntuu että pää alkaa hajoamaan kun elämä on niin tyhjää...Ei minulla lestadiolaisenakaan ollut kovin hääviä..henkisen väkivallan, syrjinnän ja selän takana puhumisen seurauksena lähdin uskonnostanne vuosia sitten. Sen jälkeen on koettu viinat, masennuslääkkeet ja psykiatrit.
Vielähän tässä kohtuullisen järjissään ollaan, mútta kuka tietää kuinka kauan.
Olen perheellinen kolmekymppinen mies ja nyt tuntuu että pää alkaa hajoamaan kun elämä on niin tyhjää...Ei minulla lestadiolaisenakaan ollut kovin hääviä..henkisen väkivallan, syrjinnän ja selän takana puhumisen seurauksena lähdin uskonnostanne vuosia sitten. Sen jälkeen on koettu viinat, masennuslääkkeet ja psykiatrit.
Vielähän tässä kohtuullisen järjissään ollaan, mútta kuka tietää kuinka kauan.
Vastaukset 23
Vanhimmat
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000001093&subcat=1788
Masennuslääkkeille ja psykiatreille löytyy vaihtoehtoja.
Valoa elämääsi toivottaa 50% kohtalotoveri (paljosta selvinnyt)
Omasta seurakunnastasi voit saada apua. Varaa esim. diakonille aika ja keskustele ongelmistasi. Eikä uskosta kannata kokonaan luopua, ainakaan muiden ihmisten takia...
Usko on kyllä menetetty jo aikaa sitten. Kirkolliset toimitukset ei oikein vakuuta minua...mutta ehkäpä tosiaan joku diakoni, tai joku muu jonka kanssa voisi keskustella, olis avuksi.
Voisit kertoa kuitenkin että minkälaiset kysymykset ovat päällimmäisinä ja mitkä propleemat ovat akuuteimpia?
[email protected].
Kokeillaan yhdessä.
Rauhaa.
käsitellään psykiatriassa vuosikausia...Jumalan valtakunnassa on ehdoton evankeliumi, jossa saarnataan kaikki synnit anteeksi ilman ihmisen hyviä töitä ja jalostumista.Sillä voimalla jaksaa kantaa myös sairautensa, niin henkiset kuin ruumiillisetkin.Luojalla on tiedossa meidän hiustenkin lukumäärä.
En minä ämmä voi sille mitään, että paheksun käytöstäsi.
Avaaja on ilmiselvässä alakulossa ja paineissa itsensä kanssa ja sielunvihollisen kiusaaman ja yksi sielunvihollinen on eittämättä juuri mainostamasi lahko.
Sinä kerrot hänelle, saatanan suulla, että mennä uudelleen henkisen väkivallan uhriksi, syrjittäväksi, takana puhuttavaksi. Häpeä nyt kuitenkin.
Sitten, millä oikeudella kerrot, että VL on Jumalan Valokunta, koska se ei sitä ole, Jumalan Valtakuntaa ei voi lahko omistaa, eikä kukaan muukaan, vain Jumala. Olet kun Stalin, tule meille, meillä ei kiduta, ja siinä Hän oli oikeakassa, niskalaukaus on aika kidaton muoto muuttaa hiippakuntaa.
Näinkö VL suhtautuu sorrettuun, vailla mitään konkreettista, loppuiko paukut?
Rauha myös sinulle.
Tärkein ja ensimmäine asia on että on saanut omat syntinsä anteeksi.Sen jälkeen on mahdollista ruveta käymään läpi ja käsittelemään asioita jotka ovat jääneet vaivaamaan psyykkisesti. Varmasti jokaisen ihmisen niin uskovaisen kuin uskottomankin on selvitettävä suhteensa esim omiin vanhempiin jollain tavalla. Toisilla siinä onkin sarkaa koko loppuelämäksi. Mutta synnin syyllisyyden alla sitä on vaikea tehdä. Viha valtaa sydämen ja syitä näkyy vain toisissa ihmisissä. Katkeruus voi peittää koko elämän halun.
Jumala on kuitenkin nähnyt elämämme jokaisen päivän. Tämä ei anna mitään oikeutusta lähimmäisen alistamiseen, mikä on väkivaltaa, tai muuhunkaan väärään. Toiset ihmiset ovat kuitenkin luonteeltaan ja psyykeltän niin rajoittuneita että esim . lapset kärsivät suunnattomasti. Traumoja kehittyy.
Usko on kuitenkin usko mikä kantaa iankaikkiseen elämään, mikä on tavoittemme.
Raamattuhan puhuu jossakin kohdassa tästä että ajalliset isät ovät kurittaneet meitä luulonsa jälkeen mutta Jumala osaa tehdä sen täydellisesti. Kaikkihan tulee Jumalalta. Traumatkin hän on rakkaudessaan nähnyt meille tarpeellisiksi. Mutta antaa myös paranemisen tapahtua aikanaan. Nämä ovat koettelemuksia JUmalalta. Näkyykö usko tarkeimpänä?
En minä ainakaan tarvitse synninpäästöön ketään ihmistä. Ja en myöskään koe että iänkaikkinen elämäni olisi riippuvainen muutenkaan lestadiolaisista elämäntavoista. Mulle riittäisi keskustelu jonkun minua viisaamman ihmisen kanssa, lähinnä tämän hetken polttavista, maallisista kysymyksistä. Tällä palstalla tuota objektiivista viisautta näyttää olevan aika vähän koska kaikki kiihkoilevat joko lestadiolaisuuden puolesta tai vastaan.
(Omat vanhempani ovat kuolleet, joten suhteeni heihin ei ole selviteltävissä kuin yksipuolisesti.)
Mutta vehniäinen, ihminen josta oli tulla minulle idoli ja kaide, nyt alat parjata mielipidettäni asiasta, josta tiedän enemmän.
Tärkeintä ei suinkaan ole saada syntejään anteeksi vaan kaiken kattava lunastus Jeesuksessa. Tämä usko Jeesukseen pitää kaiken sisällään, jopa teidän summittaiset kätten- nostot ja Isien perinnesääntönne, jolla on hoidettu lukuisa joukko hautaan.
Ristin ryöväri oli Jeesuksen viimeisin tunnusteko, ja jos muistat mikä ensimmäinen, valmistaa viiniä. Antoiko Jeesus synnit anteeksi Hänelle, ei vaan kerta kaikkiaan lunasti mukaansa. Se on hieman lapsellista hämmennystä teillä tuo faaselogia, jonka teologinen tausta on hämärä.
Synnillä on aina nimi, ja esittämäsi väite on juuri väärinpäin, että ensin sovitus, ja sitten vasta sovitettava teko, haloo, haloo, miten se oikein menee. Onkohan nyt järjestys hieman hukassa.
Jos sinä kerrot, että vain VL- liikkeessä on Jumalan Valtakunta, sanon häpeä, ei noin voi sanoa muu, kun selvä antiKritus, Jumalan valtakunta ei ole missään järjestössä, mutta se saattaa oll kyllä sinun sydämessäsi, kuten minunkin, mutta älä yritä varastaa miltä Kristusta. Mikä evankeliumi se on joka kuuluu kaikille, mutta sinä luulet sen kuuluvan vain sinulle, taasen, haloo, haloo. Pakko kyllä olla uskoa, että asia on noin.
Sinä käsket minun olla hiljaa kun vastaan aloittajalle, jonka elämän on lahkolaiset käsittääkseni pilanneet, siihen in turha heittää lisää suolaa tähän haavaan.
Apu ei tule teiltä, ei fyysinen eikä henkinen, se vaatii aivan jotain muuta, ja rukoilemme molemmat, että Hän en löytää ja selviää tästä päivästä. mies etsii ihmistä, joka ymmärtää Häntä, hänen omilla ehdoilla.
Rukoillaan tätä.
Minä en yritäkään väittää etteikö hän tarvitsisi ammattiauttajan apua. Yritän vaan sanoa että syntisairauteen, siihen missä ollaan viallisia Jumalan edessä, ei psykiatri auta.
Ja jos synit on anteeksi mieli on sellainen että psyykkisetkin asiat osaa katsoa paremmin totuudenmukaisesti ja tavallaan osana kohtaloaan. Ei pelkästään toisten syynä ja toisten synteinä.
Minä olen itse kokenut molemmat vaivat. Ja samanaikaisesti.Synnit pesi pois vain evankeliumi ja sen jälkeen on ollut mahdollista käsitellä psyyken ongelmia, joita niitäkin oli jossain vaiheessa paljon.
Vielä tänäänkin, kun joudun syntiin, joudun pyytämään evankeliumia kohdalleni. mUtta olen lähimmäisilleni tietenkin vastuussa myös teoisstani ja siitä minkä jätin tekemättä.
Niin ymmärsitkö että yritän sanoa että synin syyllisyyttä ei voi hoitaa lääkkeillä., sitä yritin sanoa.
Niin millä perusteella sinä muuten tiedät asiasta enemmän? En väitä etteikö näin olisi, mutta halusin tarkistaa että ymmärsut, mitä tarkoitin.
Eihän hermostuta kuitenkaan?
Yks kysymys: Oletko entinen vanhoillislestadiolainen vai jotain muuta lest.ryhmää?
Ajattelin vain, että helpompi ymmärtää käytännön kulttuuria, jos on sama tausta.
Itse olen nyt hyväksynyt sen, että joudun kantamaan tiettyä kuormaa varmaan elämäni loppuun saakka.
On toki vaikeaa käytännön arjessa löytää se "kultainen keskitie". Ettei kaikki ole joko kiellettyä tai sallittua.
(Arkiasioilla tarkoitan mm. mitä kanavaa radiosta kuuntelen lasten kuulleen, laitanko korvakoruja/kynsilakkaa vl-sukulaisten juhliin, haenko kauempaa alkosta kaverille synttärilahjaksi viinipullon ettei tule tuttuja vastaan..
Tosi typeriä, mut opetettuja juttuja.)
Vertaistukea on tosi vaikea näistä porukoista löytää. Useat exät usein elää sellaista vaihetta ry:ltä lähtemisen jälkeen, ettei mitään rajoja missään. Kai se syvällisempi pohdinta tulee sitten joskus myöhemmin.
Kappas, täältähän löytyi asiaakin :)
Olen tosiaan entinen vanhoillislestadiolainen.
Minulla oli todella vaikeuksia hylätä sitä uskolahkoa, koska jouduin tekemään sen "yksin" ja tavallaan pakotettuna: lestadiolaiset olivat tavallaan hylänneet minut (tai ainakin siten koin asiat silloin...nuorempana)
Taakkasi kuulostaa kovin tutulta, mutta minulla on ainakin helpottanut se että olen muuttanut kauas omilta syntymäseuduilta ja isoon kaupunkiin. Mulla ei sitten ole enää mielessä että voinko käydä viinakaupassa tai ravintolassa,
tässä vaiheessa on ihan sama tunnistaako joku vau ei.
Olen kokenut lähtemisen jälkeen tosiaan monenlaista ja jotkut aikoinaan päähän tarttuneet saarnat ovat nyt sitten avautumassa uudella tavalla. "Maalliset riemut" on tosiaan vain hetkellisiä, ravintola-ilta, discot, elokuvat...ne on kuitenkin asioita jotka kuuluvat vain nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, eikä niistä ainakaan mulle ole jäänyt mitään jatkuvaa jumalatonta menoa.
Mikä muka on meillä toisin kuin lest.perheessä?
Meillä kuunnellaan poppia, katsotaan televisiota ja isäntänä saatan ottaa kerran kuussa kolme-(10) keskiolutta noin saunan jälkeen...mutta siinä kaikki. Näitten elämäntapojeni takiako olen sitten "maailman ihminen" jota ei sukulaiset voi edes tervehtiä?
Psyyke on ollut toisinaan kovilla, mut päivä kerrallaan tässä elellään.
On tosiaan karmeaa ajatella, että ihmiset hylkäävät ja jättävät (edes maallisesti eivät tervehdi) sen jälkeen kun ei enää ry:llä käy.. Ei ihme, että monet jäävät roikkumaan porukkaan sosiaalisista syistä.
En minäkään uskoani ole koskaan kieltänyt, mutta vl-nuorisokulttuurin kaksinaamaisuus ja tietyt väärät painotukset saivat jäämään silloin aikoinaan seuroista pois. Omasta perhetilanteestani johtuen emme kuuluneet siihen "ry:n ykköskastiin" (joita ovat tietyt saarnaajasuvut ym), joten oikeat ystävät jäi saamatta jo nuoruudessa. Ja Luoja tietää, että yritin kyllä ystävystyä. Mutta eihän se pakolla onnistu, kun lapsetkin ymmärsivät aikuisten mallista, että meidän perheenjäsenten kanssa ystävystyminen ei ollut vaivan arvoista.
Mutta olen sen nyt tajunnut, että tällä kaikella oli tarkoituksensa. Nyt kiitän siitä, että pääsin pois. Psyykeni ei olisi kestänyt ry:n sisällä oloa. Asioita koetan nyt käsitellä sitä mukaa, kun ne eteeni tulee.
Yritin tosiaan jo kymmenen vuotta sitten (jolloin elin yhtä kriisivaihetta) jutella entisten kanssa ja hakea saman kokeneista seuraa. Ei tullut mitään. Parhaimmassa tapauksessa exvl teki kaikkea mahdollista moraalitonta, mutta moralisoi muita ja puolusti ry:läisiä. Eli napanuora oli vielä kiinni siten, että nähtiin porukka ainoana oikeana, vaikka oltiin itse ulkopuolella. Sitten oikeastaan luovutin. Ja surin sitä, ettei löytynyt ketään joka olisi ymmärtänyt. Mutta ehkä olin liian aikaisin liikkeellä.. :)
Tällä hetkellä meilläkin eletään elämää aika samoin kuin kerroit (tv, poppi, elokuvat, lasilliset).. Pääperiaattena se keskitien kulkeminen ja pyrkimys lähimmäisenrakkauteen. En usko, että se minua pahentaa, vaikka kävisin katsomassa kilpaurheilua, kuuntelemassa heviä tai värjäisin hiukseni sateenkaaren väreillä.
Olen nähnyt pahempaa: ja se on sitä, mitä ihminen voi toiselle tehdä - uskonnon varjolla.
tuo ry:läisten kastijako on ehkä järkyttävintä tuossa uskonnossa. Lapsenahan siitä ei tiedä paljonkaan ja kun kotona kuitenkin (ainakin meillä) opetettiin että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Mutta mutta, murrosiässä ja varhaisaikuisuudessa huomasin konkreettisesti tuon eriarvoisuuden. Se näkyi juuri sellaisena sortona, syrjäyttämisenä.
En ole moniin vuosiin enää pohtinut noita vanhoja asioita tai yleensä mitään uskonnollisuutta...itseasiassa nuo avauksessa mainitut psykiatrit ja masennuslääkejaksotkin ovat jo vuosia sitten tapahtunutta.
Tänä kesänä olen sitten jostain syystä alkanut etsimään jotain uutta sisältöä tähän touhuun, kävin jopa evl. kirkonmenoissakin! Ei se ollut oikein vakuuttavaa, eikä minusta mitään uskovaista tule näillä näkymin :)
Varmaan olis parempi unohtaa kaikki "jumaliset" asiat ja keskittyä näihin maallisiin, työntekoon ja terveyden ylläpitoon, lähinnä.
Sehän se juuri onkin, että sitä pala palalta kokoaa itseään ja omaa minuuttaan ahdistavien kokemusten jälkeen. Aluksi on sellainen epämääräinen pahan olon möykky, jota ei oikeen osaa purkaa, mistä mikäkin johtuu ja miksi tunnen näin. Eli ei ihme, että ammattiapua on tarvinnut. Ja hyvä niin, se on terveen merkki, kun osaa ajoissa sitä pyytää! :)
Se on jännä juttu, kun tuon porukan jälkeen sitä hengellistä kotia saa todella koettaa etsiä. Kirkonmenot tuntuu pliisuilta ja muut ryhmittymät painottavat niin ihmeellisiä asioita, ettei vakuutu mistään. Oikeasti uskovaisia ihmisiä olen toki tavannut ihan kaikkialla (myös vl-piireissä). Ehkä se "100% varmuus, että me olemme ainoa oikea joukko", on iskenyt niin syvälle ettei kukaan muu ryhmittymä sellaista "varmuutta" voi (uskalla) tarjota?
Se on hieno havainto, sitten kun huomaa, ettei sitä vakuutusta ihmisiltä edes tarvitse. Pelkkä yksinkertainen usko riittää. Lopulta se kaikki on niin yksinkertaista, ettei voi uskoa, että niin se vain on. Huomaat kyllä, jos et aivan ateistiksi ala.. :)
Mutta nämä asiat menee vaihe vaiheelta.. Välillä onkin hyvä pitää lomaa syvällisistä pohdinnoista, ja jatkaa taas kun on sen aika.
Ateistinen maailmankuva tuntuu aika raskaalta.
On sellanen halu uskoa että tässä kaikkeudessa on jotain suureempaa takana...
jos haluat vaihtaa ajatuksia suoraan: [email protected]
Hyvää kesänjatkoa :)
Kiitos sujuvasta keskustelusta ja hyvää kesän jatkoa sinullekin!
Otan osoitteesi talteen ja saatan lähiaikoina lähettää postiakin maybe... :)
En ole vl-kodista, mutta muuten ankaran ja autoritäärisen, myös uskonnollisuuden vuoksi, kasvatuksen saanut. Taustaani ja saamiani -huonoja- elämän eväitä olen aktiivisesti purkanut kymmenkunta vuotta terapian sekä kirjojen avulla.
Haluankin antaa lukuvihjeen:
Tor G. Spiik: Häpeän lapset
Jos ei kirjastossa ole, niin pyydä tilaamaan, tai kaukolainaan. Nimestään huolimatta kirjoittaja on kotimainen.
Näytteeksi katkelma, joka kuvaa melkein täydellisesti omaakin kasvatustani:
Terapiatyössäni olen tavannut monia ihmisiä, joita usko on enemmänkin haavoittanut, kuin auttanut ehyempään ja parempaan elämään. En tarkoita, että usko sinänsä olisi haavoittanut, vaan uskonnolliset isät ja äidit sekä seurakunnat. Jos usko on perheessä enemmänkin suoritus kuin elämäntapa, se saattaa haavoittaa lapsia hyvinkin syvästi. Se voi myös luoda epärealistisen kuvan maailmasta.Lapset näkevät maailman vain määrätyllä tavalla - ikään kuin vääristävien lasien läpi.
Uskonnollisten vanhempien ongelmalliset kasvatusmenetelmät voivat aiheuttaa lapsille vakaviakin oireita. --- Uskovat vanhemmat olivat kasvattaneet heidät jäykässä ja ankaran siveellisessä ilmapiirissä. Heidät oli herkimmästä lapsuudesta asti opetettu vaieten tottelemaan, kestämään vastaan sanomatta epäoikeudenmukaisuudet, tukahduttamaan omaat toiveensa ja kysymyksensä, olemaan huomaavaisia, vaikkei heille itselleen koskaan osoitettu huomaavaisuutta;
heidät oli pakotettu tukahduttamaan naurunsa, itkunsa , hellyyden kaipuunsa, tuskansa ja kadotukseen joutumisen pelkonsa, mukautumaan perinteisiin tapoihin ja hyväksymään kaikessa vanhempiensa mieltymykset, toiveet ja mielipiteet. Ja sokeaan alistumiseen tähdätessään nämä vanhemmat vetosivat ja viittasivat jatkuvasti kristillisen uskon asettamiin vaatimuksiin. Myöhemmin tällaisen kasvatuksen saaneista tuli neurootikkoja. Pelkojensa, pakkomielteidensä, estojensa tai alemmuudentuntojensa valtaan hylättyinä he etsivät psykoanalyytikoilta neuvoja.
Myös krito-ryhmästä voi olla apua.
http://www.krito.fi
Sinällään hienoa että tarjoat apua, mutta noin äkkiseltään vaikuttaa ettei kirjan aihe ehkä sittenkään ole tämänhetkiseen tilanteeseeni sopiva.
Kotikasvatukseni oli toki uskonnollinen ja rajat siitä -mitä voi tehdä ja mitä ei- olivat tiukat, mutta toisaalta lapsuus oli siten myös turvallista. Jotenka varsinaisesti minulla ei ole katkeruutta vanhempiani kohtaan, kuin ehkä siltä osin että lapsuus ja nuoruus oli melko tyhjää aikaa. Ei siis ollut mitään tekemistä ja se ei ole pelkästään lestadiolaisuudesta (ei telkkaria) johtuvaa. Sehän on ollut myös rahallinen kysymys, ei ole voitu kaikkia lapsia kuljettaa heidän harrastuksissaan ja ostaa kaikille heitä kiinnostavia kirjoja yms.
Tjaa, välttämättä ongelmani eivät sitten olekaan kokonaan uskonnollista laatua, mutta jonkinlainen tyhjyys elämään on jäänyt noilta varhaisvuosilta, nyt kun on omaa perhettä, pitäisi osata olla tekemättä samoja, omien vanhempieni, virheitä...
Se että myöhemmin jouduin syrjäytetyksi lestadiolaisista sisäpiireistä, johtui varmaan osaksi sukutaustasta sekä tietyistä hairahduksista (eli syntejäni ei annettu anteeksi, vai jäikö ne pyytämättäkin oikeilta henkilöiltä?)
Jotkut asiat tietysti kaduttaa koska joinakin päivinä tippa silmässä suunnittelen itsemurhaa....mutta uusi aamu antaa aina hiukan toivoa.
Sinällään hienoa että tarjoat apua, mutta noin äkkiseltään vaikuttaa ettei kirjan aihe ehkä sittenkään ole tämänhetkiseen tilanteeseeni sopiva.
Kotikasvatukseni oli toki uskonnollinen ja rajat siitä -mitä voi tehdä ja mitä ei- olivat tiukat, mutta toisaalta lapsuus oli siten myös turvallista. Jotenka varsinaisesti minulla ei ole katkeruutta vanhempiani kohtaan, kuin ehkä siltä osin että lapsuus ja nuoruus oli melko tyhjää aikaa. Ei siis ollut mitään tekemistä ja se ei ole pelkästään lestadiolaisuudesta (ei telkkaria) johtuvaa. Sehän on ollut myös rahallinen kysymys, ei ole voitu kaikkia lapsia kuljettaa heidän harrastuksissaan ja ostaa kaikille heitä kiinnostavia kirjoja yms.
Tjaa, välttämättä ongelmani eivät sitten olekaan kokonaan uskonnollista laatua, mutta jonkinlainen tyhjyys elämään on jäänyt noilta varhaisvuosilta, nyt kun on omaa perhettä, pitäisi osata olla tekemättä samoja, omien vanhempieni virheitä...
Se että myöhemmin jouduin syrjäytetyksi lestadiolaisista sisäpiireistä, johtui varmaan osaksi sukutaustasta sekä tietyistä hairahduksista (eli syntejäni ei annettu anteeksi, vai jäikö ne pyytämättäkin oikeilta henkilöiltä?)
Jotkut asiat tietysti kaduttaa koska joinakin päivinä tippa silmässä suunnittelen itsemurhaa....mutta uusi aamu antaa aina hiukan toivoa.
Lapsuutesi on sitten ollut parempi kuin minulla,
sillä turvallisuushan on kaikkein tärkeintä. Hyvä niin.
Itsemurhan suunnittelut saisit jättää kokonaan, perheellinen mies! Enää et voi toimia niin itsekkäästi, vaikka olo tuntuisi miten kurjalta. Ajattele, minkä hirveän painolastin ja tuskaisan olon jättäisit lapsillesi! Heidän turvallisuudeltaan pudottaisit pohjan pois.
Ehkä voisit lukea jotain isyyteen liittyvää. Käytänkin tilaisuutta hyväksi esittää taas kirjavinkki:
Seppo Jokinen: Isänikävä
En muista juuri tuota itse lukeneeni, mutta useita muita kyseisen terapeutin kirjoja kyllä.