Onko täällä muita bulimikko äitejä. Olisi ihanaa saada kuulla teidän tarinoitanne.
Häpeän omaa käytöstäni ja yritän piilottaa sen lapsiltani, mutta...
Viisi vuotias tyttöni kysyi juuri minulta miksi sinulla äiti on välillä paha olo ja miksi sinua väsyttää niin.
Tuntuu kyllä tosi kurjalta olla näin paska äiti, yritän lopettaa ja pystynkin elämään aina kausia suht normaalisti, vaikka olenkin jatkuvalla laihdutuskuurilla ja paastoan. Sitten taas sorrun ahmimis oksennus kausiin.
En halua samaa tyttärelleni.
Häpeän omaa käytöstäni ja yritän piilottaa sen lapsiltani, mutta...
Viisi vuotias tyttöni kysyi juuri minulta miksi sinulla äiti on välillä paha olo ja miksi sinua väsyttää niin.
Tuntuu kyllä tosi kurjalta olla näin paska äiti, yritän lopettaa ja pystynkin elämään aina kausia suht normaalisti, vaikka olenkin jatkuvalla laihdutuskuurilla ja paastoan. Sitten taas sorrun ahmimis oksennus kausiin.
En halua samaa tyttärelleni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
samassa tilanteessa itsekin:( 5-vuotias poikani kysyi tässä yksi päivä, et "äiti miks sä et syö mitään". Hävettää kun lapset koputtelevat vessan oven takana välillä kun olen syömissession päätteeksi laattaamassa..
Itse en ole äiti, mutta kuulostaa kyllä tosi pahalta kun tilannetta miettii lasten tulevaisuuden kannalta. Eipä tuohon oikein osaa muuta sanoa kuin että ehkä kannattaisi jo lasten takia hankkiutua lääkärin hoitoon. En tosin tiedä tilannettanne, oletteko sitä jo yrittäneet tms.. Mutta jos ei muuten niin pitäkää edes kynsin ja hampain asia salassa lapsilta, tuntuu melkein väistämättömältä ajatukselta että muuten lapsenne tulevat tulevaisuudessa itse sairastamaan samaa tautia.
Helppohan sitä on tulla päätään aukomaan, kun toisella on ongelmia, mutta olen eri mieltä edellisen kirjoittajan kanssa:
Omalla äidilläni on skitsofrenia, ja se salattiin minulta niin hyvin kuin mahdollista. Totuus tuli kuitenkin ilmi omalla painollaan minun ollessani jotain 12-vuotias, niin se tulee aina. Mikään ei tuhoa perhettä ja omaa itseä yhtä varmasti, kuin salailu... Ei totuuden kertomisessa ole kyse siitä, kertooko asian, vaan siitä, MITEN asian kertoo. Aikuiset yllättyisivät, jos tietäsivät, kuinka paljon pienet lapset ovat oikeasti perillä asioista. Heillä vain ei ole sanoja sellaisille asioille, kuin syömishäiriö tai skitsofrenia.
Älkää jättäkö lapsianne yksin sairautenne kanssa, älkääkä jääkö itse yksin, vaan hakekaa lääkärin apua. Ei se ole mikään häpeä, eikä se järkytä lapsianne niin paljon kuin se, että teillä on paha olla ja ette hae apua. Tarkoitukseni ei ole olla mikään röyhkeä hurskastelija, ja tietenkin puhun vain omasta kokemuksestani, en mistään suuresta Totuudesta.
ymmärrän tunteesi....itselläni 6 vuotias tyttö ja toisinaan ihmettelee,kun äiti menee aina ruoan jälkeen veskiin ja vedet pauhaa...olen ollut tämän mieltä tuhoavan sairauden kanssa naimisissa jo 9 vuotta,toisinaan hyviä kausia jolloin oksentamatta muutamia viikkoja. raskaudet ovat olleet vaikeita,taistelua järjen käytön kanssa ja oman kehon vihaamista ja lihomisen pelkäämistä.lapsiani rakastan,vihaan vaan sitä,kun en hallitse syömistäni.
yritän olla fiksu äiti ja kertoa lapselle miksi toiset ihmiset laihduttavat ja syövät terveellisesti kuitenkin itse osaamatta niitä noudattaa.pahin pelkoni onkin että käyttäytymiselläni luon tytölleni myöhemmin ulkonäkö paineita jotka johtavat syömishäiriöihin.aina olen painottanut,että jokainen on hyvä juuri sellaisenaan kuin on,miksi siis en itse tyydy omaan kuvaani vaan aina mielessä laihtuminen millä keinolla hyvänsa? hulluinta on kun tietää miten järki huijaa käyttäjää,sormet vaan ohjautuu suuhun ja kurkkuun.olo on "puhtaampi" kun on tyhjentänyt itsensä. sairasta sodankäyntiä omaa itseään vastaan.
Todella kamalaa lukea noita kirjoituksia. Olen itsekin käynyt samaa taistelua oman järjen, mielihalujen ja sulan hulluuden välillä. Se vie pikku hiljaa koko ihmisen mennessään... Toivon siksi, ettei minun sairauteni jatku enää tulevaisuudessa lapsilleni.
Olen nyt 22-vuotias ja sairastanut bulimiaa ja kaikkia muitakin syömishäiriöitä vuosikausia. Ihan kammottaa ajatella, miten oma persoona ja luonne ovat muuttuneet tuona aikana. Ja hirvittää toisaalta se rääkki, mitä olen aiheuttanut keholleni ja elimistölleni.
Nyt olen saanut voimia lopettamiseen: ajatus syömishäiriöstä loppuelämäni seuralaisena ei ole kovin mieltäylentävä. Toisaalta juuri ajatus omista lapsista ajaa minua parantumaan ja lopettamaan tämä hulluus.En halua olla koskaan raskaana, synnyttää ja kasvattaa lapsia bulimian jne seurana.
Ajatus siitä, ettei kehoni ole kokonaan minua varten, saa minut pitämään huolta siitä. Sen on kestettävä vielä paljon ja oltava muidenkin tukena. En aio enää rangaista sitä.