Nyt kun on käyty omat ja viertaitten lääkitykset ym muut asiat , niin mites on sitten parisuhteiden laita niillä joilla on diagnosoitu ADHD , as tai vaikkapa dysfasia , sillä nämähän kuuluu kaikki samaan kategoriaan . Itse olen jo aikuinen tai ainkin pitäisi olla ;). Ei tunnu nuo parisuhteet toimivan , syystä tai toisesta . Onko muilla samanlaisia kokemuksia ? Mitä mieltä olette , pitäskö olla saman henkinen eli siis hengenheimolainen vai tavis , jotta sais edes jotenkin suhteen toimiin ? Yksin on hyvä olla mutta olis kiva edes joskus kun olis joku jonka kainaloon käpertyä vaikeina aikoina , tai miks ei myös hyvinä =)
muut asiat ;)
perämetsän marja
2415
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hengenheimolaista on vain pirun vaikeaa napata, tuppaavat liikkua sen verran nopeaan. Mutta se mielenkiintoisuus ei anna valinnanvapautta. :)
..seuraavaa kierrosta odotellessa. Ehkä tällä kertaa.
eipä tunnu oikein pelittävän parisuhteet, ei.
Jaksan yhtä ihmistä lähelläni maksimissaan vuodesta neljään vuotta, sitten viimeistään alkaa kyllästyminen, oman tilan tarve, ja ne kaiken kaatavat ongelmat, joihin ei auta edes pariterapiat eikä perheneuvolat.
Kaipaan impulsiivista, sosiaalista, spontaania elämää (yhteisiä(kin) matkoja, retkiä, kokemuksia, seksiä) enkä mitään passiivisia kotihiirileikkejä ja hissuttelua. Toki koti-illat, mökkeily ja kaikenlainen hempeily on ajoittain mukavaa ja mulle myös tosi tärkeitä, ei siis kokoajan tarvii olla tukka putkella benjihyppelemässä tai rengasmatkoilla tai ylenaikaa paneskelemassa. Sitäpaitsi arvostan kyllä tietynlaista perusturvallisuutta, enkä todellakaan esim. kaipaa mitään ryyppymiestä tai muuta renttua, enkä itsekään mikään alkoholin orja ole (ihme kyllä!).
Mutta sitä en jaksa jos ehdotan kerran viikossa/kerran kuukaudessa/kerran puolessa vuodessa että voitaisko nyt lähteä vaikka edes pienelle sunnuntaiajelulle naapuripitäjään, eikä sekään innosta. Tai sitä ettei voi kutsua vieraita tai mennä itse kylään ihan extempore, tai telttailemaan, tai lähtee joskus vaikka edes viikonlopuks johonki automatkalle. Tai ei voi valvoo öitä ihan huvikseen vain koska se on kivaa, tai peuhata lasten kanssa lumessa tai järvessä kun aikuiset ei vaan semmosta tee.
Myöskin miesten ärsyttävä tapa alkaa "kouluttaa" keskittymiskyvytöntä naista käy mulle ajastaan aivan ylitsepääsemättömäks. En siedä että mun niskaan huohotetaan, kytätään tekemisiä tai tekemättä jättämisiä; jos vaikka pudotan kahvikupin ja heti korvan juuressa ärähdellään että mitä sä oikein sähläät, tai jos ei ihan jaksa kuunnella kaiken maailman "Pena sano töissä tänään" -juttuja (eikä aina mitään muutakaan) niin ollaan sanomassa että kuuntelitko sä nyt ollenkaan?! - Lienemme adhd:t saaneet kuulla tuota paskaa koko lapsuutemme?! Tai ainakin jossain vaiheessa elämää,joten tarviiko enää aikuisena?
Ja entäpä siivous, tiskaus, pyykinpesu, ym. kodinhuolto?? Ei onnistu multa ja niin kauan ku se on yksin mun vastuulla, on musta aivan turha olla asiasta jauhamassa. Teen sitä sen mukaan kuin pystyn ja kykenen - ja luoja tietää kuinka paljon mä sentään yritän, on vähän pakko kun on lapsiakin - ja ellei se riitä niin sopii sitten siivota itse. Mutta eihän se käy. Ei ei.
Kunhan saan kaikki lapseni (yksi ad/hd) aikuisiksi, muutan kauas metsän keskelle muutaman kissan kanssa ja haistatan paskat maailmalle. Ilman ihmissuhteita en toki voi enkä halua olla, mutta kenenkään kanssa en saman katon alle muuta, siitä ei tuu kuin sanomista.
- Enkä muuten usko että asia paranee toisen samankaltaisenkaan kanssa.