Useat kirjoittajat puhuvat siitä, miten hoitokokouksista tulisi keskustella vain niiden, jotka ovat nuo omalle kohdalleen kokeneet.
Yritän esittää muutaman perusteen sille, miksi tämän tulisi olla kaikkien yhteinen asia. Ja varsinkin kaikkien niiden, jotka ovat kasvaneet ja/tai edelleen kasvavat vl-yhteisössä.
Lapsuuttani leimasi epämääräinen pelon ilmapiiri.
Lapsuudessani 80-luvulla koin useat kotiry:n saarnat todella ahdistaviksi. Puheista on jäänyt voimakkaana mieleen maailmanlopun "ennustelu" ja maailman ja sielun vihollisen pahuuden esilletuonti.
Lisäksi kotona esiintyi parannukseen "pakottamista" rakkaudettomassa lain hengessä. Yhtymäkohtaa 70-luvun hoitokokouksiin ei voi olla näkemättä. Paitsi, että pientä lasta ei vanhempi voi heittää kylmästi ulos, kai?
Isän rooli perheen päänä oli kiivaan tulisilmäisen tuomarin maanpäällistä imitoimista. Ja jo lapsena koin, että isä oli ristiriidassa tässä oman rakastavan ja välittävän sisäisen minänsä kanssa. Myöhemmin olen ymmärtänyt vielä paremmin minkä helvetillisen sielunhoitotaakan alle varsinkin isä joutui omassa tehtävässään. Pitihän meitä kasvattaa Herran pelkoon.
Sielunhoidosta oli lestadiolaisuudessa tullut 80-luvulle mennessä ulkoista ja mekaanista "yhteistunnon" mukaisten asioiden korjaamista. Jumalasuhde oli lähtökohtaisesti julman auktoriteetin pelkoa ja sen vallan alle alistumista. Yhteys rakastavaan ja välittävään isään oli poikki.
Minä pelkäsin pienenä Jumalaa. Ja isää. Miksi näin?
Yritän esittää muutaman perusteen sille, miksi tämän tulisi olla kaikkien yhteinen asia. Ja varsinkin kaikkien niiden, jotka ovat kasvaneet ja/tai edelleen kasvavat vl-yhteisössä.
Lapsuuttani leimasi epämääräinen pelon ilmapiiri.
Lapsuudessani 80-luvulla koin useat kotiry:n saarnat todella ahdistaviksi. Puheista on jäänyt voimakkaana mieleen maailmanlopun "ennustelu" ja maailman ja sielun vihollisen pahuuden esilletuonti.
Lisäksi kotona esiintyi parannukseen "pakottamista" rakkaudettomassa lain hengessä. Yhtymäkohtaa 70-luvun hoitokokouksiin ei voi olla näkemättä. Paitsi, että pientä lasta ei vanhempi voi heittää kylmästi ulos, kai?
Isän rooli perheen päänä oli kiivaan tulisilmäisen tuomarin maanpäällistä imitoimista. Ja jo lapsena koin, että isä oli ristiriidassa tässä oman rakastavan ja välittävän sisäisen minänsä kanssa. Myöhemmin olen ymmärtänyt vielä paremmin minkä helvetillisen sielunhoitotaakan alle varsinkin isä joutui omassa tehtävässään. Pitihän meitä kasvattaa Herran pelkoon.
Sielunhoidosta oli lestadiolaisuudessa tullut 80-luvulle mennessä ulkoista ja mekaanista "yhteistunnon" mukaisten asioiden korjaamista. Jumalasuhde oli lähtökohtaisesti julman auktoriteetin pelkoa ja sen vallan alle alistumista. Yhteys rakastavaan ja välittävään isään oli poikki.
Minä pelkäsin pienenä Jumalaa. Ja isää. Miksi näin?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Meijät opetettiin hirveään Jumalan pelkoon ja melkein jokaisesta asiasta piti miettiä onko syntiä.
ei synny parannustakaan.Kyllähän lestadiolaisten tulee siinä missä minkä tahansa yhteisön tehdä tiliä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.Vastuuta ei kannata pakoilla.
ja turvallinen olo ollut lapsuudessa ja edelleen.
Aivan omituisilta tuntuu nää kirjoitukset ja syyllistämiset, puhutaanko edes samasta uskosta.
Jokaisella on henkilökohtainen usko, toisen uskolla ei tulla autuaaksi, eikä toisen virheiden takia kannata uskoa heittää.
Ihmisellä voivat mennä sekaisin henkiset ja hengelliset asiat ja kuitenkin ne ovat eri asioita.
Jumalan rakkaudessa ei ole pelkoa, mutta itsessään ihminen voi olla ahtaalla. Lapsi aistii vanhempiensa ongelmat. Yritä päästä itse ei vain hengelliseen vaan myös henkiseen/psyykkiseen vapauteen! Näin voisit uskoa rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Anna myös Jumalalle aikaa hoitaa asioita!
vastaa: noinhan se meni minullakin 80-luvulla. Vl-jumalaan en ole koskaan uskonut enkä näin ollen pelännytkään mutta isääni pelkäsin tavattomasti. Jokainen päivä oli pelko päällä, että mistähän synnistä nyt on sattunut "narahtamaan" ja mahdollisuuksien lista oli pitkä. Lapsuus ja alkunuoruus meni syntien peittelemisen merkeissä kun ei uskaltanut "uskoa kieltää" isän pelosta; toki näin olisi pitänyt toimia, mutta eipä nuorella sellaista voimaa ollut.
Sitten onneksi olin jäänyt juopottelusta kiinni ja kutsu kävi ihan vain normaaliin iltakylään erään veljen kotiin, jossa olikin puhujaveli sekä kaveripiiri jo odottamassa talvisena lauantai-iltana seurojen jälkeen. Hieman asiaa ensin kierreltiin: "onkos tunnolla poispantavaa..." kunnes täräytettiin jonkun nähneen alkoholinkäytön vaikutuksia. Nöyrryttävä siinä oli, mutta se jäi sitten viimeisten parannusten joukkoon.
Itse olen 60-luvulla syntynyt ja elänyt lapsuuden ja nuoruuden pienessä maalaissiionissa. Kyllähän noita kokouksia järjestettiin, mutta itse ainakaan en koskaan nähnyt että järkeviä mielipiteitä olisi lyöty lyttyyn tai niiden vuoksi ketään olisi mihinkään ajettu tai erotettu.
Jos sinä pelkäät isääsi niin oletko oikeasti sitä mieltä että syy on jossain yhdistyksessä tai muussa. Voitko katsoa puolueettomasti isääsi? Voisitko ajatella että se vika onkin hänessä? Tai jopa sinussa?
Tiedän että tämä on provosoiva mielipide, mutta kannattaa olla elämässä muutakin kuin putkinäköinen.
En jaksa ajatella elämää jossa lapsessa on vikaa jo ihan pienenä. Siis jotain erityistä vikaa. Silloinhan meidät olisi jo tuomittu. Hui kauhistus!
Sen sijaan tiedän, että syystä tai toisesta olen kokenut asiat herkemmin kuin moni muu. Mutta pitäisikö yhteisön toimia juuri noiden heikoimpien mukaan? Ja miettiä missä on vika, jos joku ahdistuu?
Jos olen kokenut yhteisön tietyt piirteet ahdistavina en usko sen olevan pelkästään minun sisäinen asiani. On tuossa yhteisössä jotain mikä sairastuttaa. Tämä on minun mielipiteeni.
Tämän mielipiteeni jakaa varmasti moni. Osa liikkeen sisällä olevistakin tunnustaa tämän. Osa taas on sokeita. Hieman provosoivasti lainaan isoa kirjaa: "Isä anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä he tekevät."
Yhteiskunnassamme pohditaan mikä sairastuttaa yksilöitä. Lestadiolaisuudessa pitäisi pohtia miksi niin moni lähtee pois, usein vieläpä henkisen väsymyksen ja esim. kiinteän terapiatarpeen kanssa.
Minäkin huomasin tuon saman jutun. Tuntui aika hämmästyttävältä, että jos pelkää isää, vika olisi sinussa. Kyllä se vika silloin isässä on jos lapsi isäänsä pelkää.
"On tuossa yhteisössä jotain mikä sairastuttaa. Tämä on minun mielipiteeni."
Olen täysin samaa mieltä. Kerroinkin tuossa että meillä oli keskusteleva ja neuvotteleva isä. Olin siis tottunut sellaiseen. Ry:llä se ei käynyt päinsä. Ei saanut keskustella ei saanut kysellä. Tiedän senkin, että asiat sujuu huomattavasta helpommin silloin kun on vapaus keskustella ja kysellä, nimittäin silloin syntyy aito luottamus ja kunnioitus.
että kaikki yhteisöt joissa ohjataan ihmistä ajattelemaan jollain kapealla ja ahtaalla tavalla, ovat sairastuttavia. Tähän tulokseen olen tullut.
Ja osaahan ihminen sairastaa ja sairastua yhteisöjen ulkopuolellakin. Kyllä perhekin on yhteisö pienessä mittakaavassa. Ja sieltä saadaan kuitenkin ne kaikista kattavimmat eväät. Toiset saavat raikkaat ja ravitsevat. Toiset paljon huonommat.
------
Mutta lestadiolaisena on sanottava, että lestadiolaisen yhteisön harhat ovat kovin ikäviä siinä vaiheessa, kun "suomut putoavat silmiltä". Se oli minulle ainakin shokki.
Ja siitä olen toipumassa. Olen välillä sairaalloisen vihainen. Minä en voinut ajatella asioita tuon liikkeen sisällä. Ja siksi lähdin.
Ja miten minua on kohdeltu? Pääosin hyvin. MUTTA, todella harva on uskaltanut kohdata sen valtavan tuskan, jonka sain kannettavaksi. Siitä olen vihainen. Tuntuu, että minun tarinaani, tuskaani ei haluta kuulla.
Mielenkiintoisia ajatuksia sinulla. Varmaan siitä syystä, että minulla samanlaisia:)
Kyllä minulla oli pienestä asti sellainen intuitio, että tässä yhteisössä ei kyllä ole kaikki ihan kohdallaan. Mielestäni se oli nimenomaan sairastuttava yhteisö.
Minäkin koin aika ison shokin siinä vaiheessa kun olin käynyt rippikoulun ja sen jälkeen. Tuntui, että se oli sokeaa auktoriteettiuskoa, koska kuitenkin olin tottunut koulussa ihan erilaiseen ajatteluun ja kotona myös. Koulussahan nimenomaan käskettiin olemaan kriittisiä ja kyseenalaistamaan. Samaa linjaa hyväuskoisena jatkoin vl:nä kunnes tajusin, että kysellä ei saa, ja varsinkaan kriittinen ei saa olla.
Onhan se niin, että ilmaa olet sen jälkeen kun liikkeestä lähdet. Minä lähdin kymmenisen vuotta sitten ja edelleen olen pelkkää ilmaa. Muutamien läheisten kanssa on hyvät välit.
Eristäminen on tuskallista. Toki elämänpiiriini kuuluvat nyt ihan eri ihmiset ja heille en ole ilmaa, mutta koko sosiaalisen elämän uudelleen rakentaminen-harvasta siihen on. Näin olen kuullut selaisilta jotka ovat vielä liikkeessä ja pohtivat sitä, onko lähtijäksi siksi, kun koko sosiaalinen verkosto on uudelleen luotava.
Hyvintietävät itsekin, että yhteisö hylkää.
Mutta voimia sinulle, täällä on yksi saman kokenut, et siis ole yksin. meitä on paljon.
Mulla on oikeen ihana isä. Hän on aika lempeä ja ymmärtäväinen. Häntä saa arvostella aika vapaastikin.
Meillä ei isä polttanut päreitä, vaikka meikäläinenkin arvosteli murrosikäisenä isää kaikesta. Meillä oli aika neuvottelevat välit. Toisinsanoen minun mielestäni kaikki oli hänen syytään aina. Mutta hän ymmärsi.
No asiassa on se hyvä puoli, että kun hän ei koskaan käskenyt, eikä pakottanut, opin kunnioittamaan häntä siksi, että hän oli yksinkertaisesti arvostettava ja kunnioitettava ihminen. niinpä meillä onkin oikein hyvät välit isän kanssa.
Isältäni opin myös sen, että ketään ei tule vaan sokeasti kunnioittaa. Kunnioitus on yksinkertaisesti ansaittava, silloin se on oikeaa kunnioitusta.
Eli en ala kunnioittamaan ja pelkäämään sellaisia asioita, jotka eivät sitä kunnioitusta ansaitse.
Mutta tämän asian kanssa jouduin kyllä karvaasti vastakkain yleisen vl-käsityksen myötä. Siellähän asioita vaan piti kunnioittaa kun niin sanottiin. Piste. Näin pitää uskoa kun saarnamies sanoo. Jos kysyt, väärä henki uhkaa!
Eihän tämä meikäläiselle sopinut alkuunkaan.
Olit isä liian lempeä! Mutta kiitos isä, olit kuitenkin oikeassa! Niin pitääkin toimia.
Varmasti isäsi oli oikeassa. On liikuttava lukea miten isäsi on halunnut ymmärtää sinua. Ja antaa sinun olla sitä mitä olet.
En minäkään isääni syytä. Vihaan vaan sitä miten fundamentaalisen ja auktoriteettipelkoisen elämäntavan olen oppinut.
Isäni on herkkä ja pelkäävä mies. Harmittaa ihan vietävästi, että noista oikeasti hienoista ominaisuuksista on tullut esiin lähinnä niiden ikävät puolet.
Fundamentaalinen maailmankuva on helvetillinen rasite varsinkin siinä vaiheessa, kun siihen ei voi enää uskoa.
Samat on muistelot itsellänikin. Ja kaupunki on Parkano. Siellä MUUAN jämijärveläinen valkohapsinen ja punasilmäinen vanhapoika hoitelee viattomia ihmisiä luultavasti edelleen. Mutta ei varsinaisesti seurakunnan edessä, vaan ihan henkilökohtaisesti! Näin siitä ei nouse sen suurempaa kohua. Mutta hyvin samantapaista on se muukin porukka sielläpäin. Eikös Parkano muuten tituleerattu jokin aika sitten suomen synkimmäksi kaupungiksi...
Mainittakoon tähän, että minulla oli yksi parkanolainen tuttava, vl siis, jolta kuulin ensimmäisen kerran elämässäni sanan "sitominen".
Minä olin aivan ällikällä lyöty, että mitä ihmettä tuo oikein tarkoittaa. Hän sitten selitti.
Mutta ei siis näköjään ihme, että Parkanossa sitominen tunnetaan. Ja parkanolaiset osaa asian selittää.
Ja sitä seuraa lupaus, että kauan eläisit ja menestyisit.
Meitin suku onkin pitkäikäisiä, johtuneeko hyvästä Isäsuhteesta?
Isäni on aika tiukka ja kuritti jopa piiskalla aina välillä. Oli aika jolloin vihasin isääni samoin siskoni teki.
Sitten meni aikaa ja murrusikä meni ohi. Alkoi eläminen työelämässä. Silloin huomasi kuinka kuri ja piiskakin sen muutaman kerran olivat tehneet hyvää ja minusta ei tullut kuriton ja auktoriteetteja kunnioittamaton, vaan ihan kunnollinen.
Samoin siskoni, jän on oppinut jo kunnioittamaan isää ja pitää tästä huolta hänen vanhoilla päivillään.
Meillä kaikilla lapsilla on isäämme ja äitiimme hyvä suhde.
Kiitos kurituksista ja valmistamisesta tähän välillä raskaaseenkin maailmaan.
Jos olisin saanut kasvaa vapaankasvatuksen periaatteella olisin varmaankin rasittava uppiniskainen henkilö, kuten jotkut yksinhuoltajien kasvattamat joihin välillä törmää työelämässä.
Samoin Jumalasuhde ei ole niin peloittava, vaan osaa jo luottaa, että hän näkee ja kaikki vaikuttaa niiden hyväksi jotka Jumalaa rakastavat.
Jos todella on niin, että hoitokokouksista saa puhua vain niiden aikaan elänyt ja ne kokenut henkilö, niin tämän logiikan mukaan natsismista saa puhua vain sen aikaan elänyt ja sen kokenut. Lutherin uskonpuhdistuksesta saa puhua vain Lutherin aikaan elänyt. Jeesuksesta ja hänen opetuksestaan saa puhua vain Jeesuksen aikaan elänyt. Raamattua saa tulkita vain Raamatun synnyn aikaan elänyt. Tämähän olisi järjetöntä.
Vl-liikkeessä vaiettuja asioita ovat 70-luvun hoitokokoukset, täydellisestä ehkäisykiellosta aiheutuvat sosiaaliset, taloudelliset ja henkiset ongelmat sekä vl-äitien uupumus ja väsymys. Näistä vain hoitokokoukset ovat historiallisia asioita ja muut tätä päivää. Niistäkään ei silti uskalleta keskustella.
Myöskään vl-liikkeen opillisista harhoista ei saa keskustella vl-liikkeen sisällä. (esim. jumalan huoneenhallitusoppi)
perustuu voimakkaaseen pelkoon ja pelotteluun. Pelottelu otettiin aseeksi LLL:n kuoleman jälkeen, kun vl-herätysliike vaihtoi Raamatun opit SRK:n keksimiin Raamatun vastaisiin harhaoppeihin. "Vain me" -harhaoppia tuetaan voimakkaalla sekä lasten että aikuisten pelottelulla. :((
muutatte uudelle paikkakunnalle, ei tuttuja, ei ystäviä, kaikki on uutta = eroat srk:sta ja opettelet elämään toisenlaista elämää, vanhat uskovat "ystävät" eivät enää ole vierelläsi. (todellisia ystäviä eivät siis ikinä olleetkaan, jos uskon/sen puutteen takia toisen hylkäävät!)
joku ilkesi vihjata, että piiskalla ja kovalla kurilla ko. henkilöstä on saatu hyvä yksilö yhteiskuntaan, ahkera työntekijä yms. ja että yh-vanhemmat kasvattavat yhteiskunnalle taakaksi tulevia yksilöitä. itse sain ns. vapaan kasvatuksen, mutta silti olen hyvinkin yhteiskuntakelpoinen, hyvä työntekijä, hyvä äiti, hyvä vaimo ja välit vanhempiini ovat loistavassa kunnossa. oikein viha kihisee sisälläni! HÄPEÄ! vitsan ja kovan kurin kanssa kasvatetaan vain sadistisia vanhempia, jotka piiskaavat omia lapsiaan, periaattella: "niin minullekin pienenä tehtiin". jos et satu tietämään, lasten kaikenlainen ruumiillinen kurittaminen on suomen laissa kiellettyä ja rankaistava teko!!!
Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee, sekä; Joka vitsaa säästää se vihaa lastaan.
Valitettavasti meidän vl-perheessä noudatettiin näitä vanhatestamentillisia ”sääntöjä ja kasvatusmenetelmiä.
Opimme jo pienestä myös; ”kunnioita isääsi ja äitiäsi…”
Piiskaa tuli, ja monta kertaa kovasti. Myönnän, että pelkäsin joka päivä sitä hetkeä kun isä tulee töistä kotiin. Lapsuus oli siis jatkuvaa pelkoa. Pelkoa helvettiin joutumisesta, sekä pelkoa selkäsaunan saannista.
Kyllä siinä monta kertaa joutui koville, kun kaikesta huolimatta täytyi kunnioittaa isää ja äitiä. Lapsi tuntee kuitenkin jatkuvan, ja usein mitättömästä syystä tapahtuvan, ruumiillisen kurituksen vääryytenä ja lapsen arvoa loukkaavana.
Vanhin veljeni sai maistaa kovimmin isämme kiivautta ja kärsimättömyyttä. Häntä hakattiin paksulla kepillä, kun me muut mukulat saimme ”tyytyä” vain piiskaan.
Koska siis vanhinta veljeäni kuritettiin paljon, olisi hänestä täytynyt tulla erittäin ”kunniallinen” kansalainen. Niistä sisaruksista jotka vain harvoin saivat piiskaa, olisi näin ollen täytynyt tulla hulttioita.
Kävi kuitenkin aivan päinvastoin.
Vähemmän piiskaa saaneet ovat menestyneet hyvin elämässä, kun taas vanhin veljeni koko elämä oli vaikeuksia täynnä. Hän alkoi jo nuorena juoda viinaa. Keitteli jopa sitä lähimetsässä kuusen alla. Hän teki kaikennäköisiä pikkurikoksia ja putka oli hänelle tuttu paikka.
Hänen elämänsä oli yhtä helvettiä ja hän kuolikin jo ennen 50 täytettyään – alkoholin uhrina.
Itselleni ei käynyt kovinkaan paljon paremmin. Jo nuorena lakkasin käymästä seuroissa. Tuli mukaan viina ja naiset. Lähdin 17 ikäisenä Ruotsiin töihin. Tienasin hyvin, ja rahat menivät ravintolassa istumiseen ja muuhun hurvitteluun.
Tuli jopa tehtyä pikkurikoksia, joista jouduin linnaan.
Palattuani takaisin kotiin, päätin muuttaa elämäntyyliä. Löysin kauniin ja kiltin vaimon, jonka kanssa menimme naimisiin. Teimme parannuksen v.1965. Saimme lapsia, joista vain yksi poika on saanut piiskaa muutaman kerran. Kadun niitäkin muutamaa kertaa. Päätin nimittäin jo nuorena, että en koskaan piiskaa lapsiani.
Lapsistamme on tullut ihan kunnon kansalaisia – vaikkakin poikamme, joka sai piiskaa, kuoli jo nuorena – huumeisiin.
Siis, mitä voimme tästä päätellä? Ehkä emme oikeastaan mitään.
Vanhempani ovat jo kuolleet, ja olen nyt vanhemmalla iällä oppinut antamaan heille anteeksi.
Kerroinpahan vain oman ”tarinani”.
Terveisin - ”poispotkittu vl”.