kurjuus...

Tuntui ilkeän tutulta tuo viimeinen lause. Tiedän, kuinka hermoja raastavaa on, kun toinen lemppaa antamatta edes tilaisuutta puhua asiat selviksi; minulle näet kävi juuri niin tässä keväällä erään naisihmisen kanssa.

Sanoit, ettei mitään kovin pahaa ole sattunut. Ymmärrän kyllä varsin hyvin, että tuo, mitä kerroit kuitenkin kokeneesi, vetää mielen matalaksi. Ahdistus ja unettomat yöt ovat tilanteessasi melkoisen luonnollinen seuraus, eivätkä niinkään merkki heikkoudesta. Tilanne saattaa helpottaa jo ihan ajan kanssa, mutta tietenkin siitäkin voisi olla hyötyä, että puhuisit asian läpi jonkun sellaisen kanssa, jonka uskot sinua ymmärtävän. Kokemuksestani voin sanoa, että kun asian saa käytyä ääneen läpi, helpottaa tuskakin siinä samalla, eikä koko kokemusta ole välttämättä enää niin suurta tarvetta ajatella.

Sitä paitsi, ei sellaisen naisen vuoksi edes kannata mieltään pahoittaa, joka käyttäytyy petollisesti. Menneet ovat kuitenkin menneitä, ja vaikka ne tuntuvat ikäviltä, kannattaa kuitenkin suunnata katseensa tulevaan.

..tunteen, tiedän mitä käyt läpi. Itselläni ei ole koskaan ollut sitä, jonka puoleen kääntyä, edes ystävänä. Isähahmoa en halua edes ajatella, koskaan en ole tuntenut miehiä turvallisiksi lähelläni..

Aika on se, joka vahvaksi tekee, mutta jos haluaa nopeuttaa asiaa, on hankittava joku, jolle puhua asiasta avoimesti ja valehtelematta. Mutta mitä minä tästäkään muuta tietäisin, olen vain 17-vuotias, elämään kyllästynyt tyttö. Toivottelen jaksamisia sinulle!

Heippa sinä! Olet täysin normaali. Noin pitääkin kokea tuommoisen tapahtuman jälkeen. Et ole mitenkään heikko etkä mitenkään heikko mies. Olet ihan miehekäs nuorimies, jollaisia pitäisi olla enemmänkin. Osaat käyttää tunteita, elää tunnetiloissa ja mikä hienointa pystyt kuvaamaan ja kirjoittamaankin tapahtuneesta ja olostasi tällä hetkellä. Olet ihan vahva, fiksu, tiedostava ja älykäs. Ei mittään hättää sinulla!

Tietänet, että tätä tapahtuu aina jatkuvasti tässä ihmisten yhteiselossa, pettämistä. Vaikea on tietää, koska keneen ja kuinka kauan voi luottaa. Pahimman tuntuista itsellenikin on/olisi - tulla jätetyksi. Vähintään alitajuisesti just sitä olen aina kammonnut. Epätavallisen raskaana olen asian aina peloissani kokenut. Ehkä sinulla saman tapaista, etkä ole ainoa. Se on kamalaa. Toisilla ehkä sillai turvallisempi lapsuudentausta ihmissuhteissa, mikä auttaa kestämään. Suurimmalla osalla ei ole riittävän turvallinen olo ja hyvä itseluottamus, itsetunto, jatkaa matkaa tuosta vain. Itse olen vanhemmiten tässä kyllä jo harjaantunut, osaan jotenkin hyväksyäkin jos ja kun ilmenee, että joku ei pitänytkään minusta tai siihen vain tuli jotakin muuta tielle. Hyväksyminen ja sopeutumiseen pyrkiminen on hyvä ase.

Minusta sinulla on täysi aihe masentua ja surra nyt. Kriisin aikana pidä huolta itsestäsi niinkuin vain voit. Yleensä on niin, että tuommoinen tapahtuma saattaa hyvinkin raapaista jotakin varhaisemmassa elämänvaiheessasi sattunutta ja siksi, ehkä, ihmettelet nyt, että reaktiosi on suuri näin lyhyen suhteen tuottamaan pettymykseen. Älä välitä, käy läpi joka tapauksessa. Se vahvistaa sinua kuitenkin tulevaan elämänretkeesi!

Onko tapahtuma nyt laukaissut jotakin semmoista, että sinun onkin hyvä olla nyt hiljaa, miettiä ja purkaa tunteitasi, selvitellä elämääsi. Tyhjentyä vanhasta, jotta uutta mahtuu, kun menet eteenpäin! Aikaa myöten helpottaa kyllä. Nyt sinun on kuitenkin huolehdittava siitä, että saat nukuttua, liian pitkään valvominen on vähän vaaraksi, pahentaa asioita, you know.
Terv. yks täti