Vuosien mittaan ovat lasten huonon olon ilmaukset lisääntyneet erilaisina häiriköinteinä,jonot mielenterveyspalveluihin vuosienkin mittaisia,huostaanottoja yhä enemmän jne.
Mikä tässä hyvinvointivaltiossamme (no ei yksinomaan meidän)on vikana.Unohdetaan kaikkein tärkeimmät...lapset.
Eikö vanhemmilla ole enää aikaa lapsille,emme me kärkipäässä ainakaan ole työssäoloaikojen pituudessa,kaukana siitä.
Onko vanhemmilla itsellään jokin kummallinen itsensätoteuttamisen tarve rynniä erilaisissa harrastuksissa ja niinsanotusti ottaa aikaa itselleen,jotta jaksavat itse....lasten kustannuksella.
Ymmärretäänkö väärin tehdä lapsi onnelliseksi antamalla hänelle tavaraa yhdessäolon kustannuksella,oman huonon omantunnonkin korvikkeeksi.Monet isovanhemmat kuljettavat lapsenlapsiaan harrastuksesta toiseen.Yritämmekö myös itse liikaa lastemme perheiden auttamisessa,vaikka sanotaanhan kylläkin,että yksikin turvallinen lämmin aikaansa antava aikuinen riittää,jotta lapsesta kasvaisi yhteiskuntakelpoinen suht normaali aikuinen.
Entäpä entisajan auktoriteettikasvatus...olemmeko me tasapainoisia ktakuinkin ristiriidattomia isovanhempia.
Emme me isovanhemmat ole emmekä voikaan olla mitään ihmeidentekijöitä eikä meidän pidä "uhrautuakkaan",monen isoäidin puheista olen saanut sellaisen käsityksen kun he viimeisillä voimillaan hoitavat lapsenlapsiaan.Tulee aika,jolloin meidän on pakko luovuttaa oman terveytemme,varsinkin mielenterveytemme,vuoksi,omien lapsenlapsiemme hoidon auttamisessa.Emme yksinkertaisesti enää jaksa ottaa osaa omien lapsiemme ongelmiin.Se on kovaa,mutta joskus on pakko ottaa etäisyyttä omiin rakkaisiinsakin.
Missä menee keskitie?
Joko lapsille on siis liian vähän aikaa,perheyhteys on murentunut,perheen yhdessäoloaika vähentynyt,tai sitten,mikä pahinta,yritetään tehdä lapsesta onnellinen lapsi antamatta hänen kokea normaaleja pettymyksiä,vastoinkäymisiä,surujakin.Kuinka oppii aikuisena kestämään vastoinkäymiset,jos jo nyt on turvauduttava mielenterveysapuihin,päihteisiin jne.
Huostaanottotapaukset ovat lisääntyneet huimasti samalla kun lastensuojeluviranomaisilla on puutteellinen koulutus ja soveltuvuus muuttuneessa tilanteessa,lait vanhoja ym.
Nyt kun on menossa kummallinen onnellisuusbuumi,ei sallittaisi pettymyksiä,pitäisi olla vain "kivaa."
Miten nykyiset lapset kestävät tulevaisuuden paineita....
Kertokaapa te viisaammat.
Mikä tässä hyvinvointivaltiossamme (no ei yksinomaan meidän)on vikana.Unohdetaan kaikkein tärkeimmät...lapset.
Eikö vanhemmilla ole enää aikaa lapsille,emme me kärkipäässä ainakaan ole työssäoloaikojen pituudessa,kaukana siitä.
Onko vanhemmilla itsellään jokin kummallinen itsensätoteuttamisen tarve rynniä erilaisissa harrastuksissa ja niinsanotusti ottaa aikaa itselleen,jotta jaksavat itse....lasten kustannuksella.
Ymmärretäänkö väärin tehdä lapsi onnelliseksi antamalla hänelle tavaraa yhdessäolon kustannuksella,oman huonon omantunnonkin korvikkeeksi.Monet isovanhemmat kuljettavat lapsenlapsiaan harrastuksesta toiseen.Yritämmekö myös itse liikaa lastemme perheiden auttamisessa,vaikka sanotaanhan kylläkin,että yksikin turvallinen lämmin aikaansa antava aikuinen riittää,jotta lapsesta kasvaisi yhteiskuntakelpoinen suht normaali aikuinen.
Entäpä entisajan auktoriteettikasvatus...olemmeko me tasapainoisia ktakuinkin ristiriidattomia isovanhempia.
Emme me isovanhemmat ole emmekä voikaan olla mitään ihmeidentekijöitä eikä meidän pidä "uhrautuakkaan",monen isoäidin puheista olen saanut sellaisen käsityksen kun he viimeisillä voimillaan hoitavat lapsenlapsiaan.Tulee aika,jolloin meidän on pakko luovuttaa oman terveytemme,varsinkin mielenterveytemme,vuoksi,omien lapsenlapsiemme hoidon auttamisessa.Emme yksinkertaisesti enää jaksa ottaa osaa omien lapsiemme ongelmiin.Se on kovaa,mutta joskus on pakko ottaa etäisyyttä omiin rakkaisiinsakin.
Missä menee keskitie?
Joko lapsille on siis liian vähän aikaa,perheyhteys on murentunut,perheen yhdessäoloaika vähentynyt,tai sitten,mikä pahinta,yritetään tehdä lapsesta onnellinen lapsi antamatta hänen kokea normaaleja pettymyksiä,vastoinkäymisiä,surujakin.Kuinka oppii aikuisena kestämään vastoinkäymiset,jos jo nyt on turvauduttava mielenterveysapuihin,päihteisiin jne.
Huostaanottotapaukset ovat lisääntyneet huimasti samalla kun lastensuojeluviranomaisilla on puutteellinen koulutus ja soveltuvuus muuttuneessa tilanteessa,lait vanhoja ym.
Nyt kun on menossa kummallinen onnellisuusbuumi,ei sallittaisi pettymyksiä,pitäisi olla vain "kivaa."
Miten nykyiset lapset kestävät tulevaisuuden paineita....
Kertokaapa te viisaammat.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vähän kyllä kauhistuttaa, millainen on maailman meno kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä... toivottavasti meininki muuttuu, ja vallitseva arvomaailma saa vaikutteita muustakin kuin pelkästä itsekeskeisestä materialismista...
sinne tänne niinkuin nykypäivänä .
Nyt on liian "hyvin" asiat ...
Rahaa on harrastuksiin ja lomareissuihin ja vaikka mihin .Pää menee pyörälle kaikista mahdollisuuksista.
Olisiko kaupunkilaistuminen aiheuttanut tämän "juoksemisen " .
Ennen oli oma talo ja pihapiiri jossa puuhastella ...nykyihmiset juoksevat kaikenmaailman tapahtumissa alvariinsa .
Elämä on levotonta .
Yksinkertainen elämä kunniaan !
Hyvä kirjoitus sinulta. Olen reilu neljäkymppinen pian elokuussa esikouluun menevän pojan äiti ja olen paljon keskustellut samoista asioista, kuin mistä kirjoitit.
Tänä päivänä tuntuu, että lapset saavat liikaa vapauksia ja vastuuta liian nuorena, vanhemmilla ei ole aikaa eivätkä he jaksa tai viitsi olla lastensa kanssa. Yhdessäolo korvataan rahalla, leluilla... Yhteiskuntakin luo omat paineensa harrastuksiin. Tavallaan yhteiskunta vaatii lasta harrastamaan kaikenlaista, muutenhan lapsi ei ole mitään. Tämän olen huomannut meidän kohdalla. Yhteiskunta painostaa tekemään kalliita lomamatkoja vaikka mihin, koluamaan joka kesä kaikki puuhapaikat jne. Jo päiväkodissa (hoidossa olevat lapset) ihmettelevät kun joku ei olekaan tänä kesänä käynyt etelässä.
Minulle koti ja lapsi ovat etusijalla. Työpäivän jälkeen vietämme illat yhdessä, lastenohjelmat katsoen ja sen jälkeen leikkien. Poikani osallistuu kotitöihin omien taitojensa mukaan, tärkeintä on se, että teemme asioita yhdessä. Ulkoilemme paljon yhdessä. Marjastamme, poimimme sieniä, käymme retkellä...En pakota häntä urheiluseuroihin, vasta sitten kun hän itse innostuu. Mielestäni 6-vuotias on kuitenkin niin pieni vielä. Minä olen onnellinen siitä, että äidin seura kelpaa. Se päivä tulee kun kaverin seura vie voiton :)
Kyllä meilläkin riidellään. Minun velvollisuuteni on selittää pojalleni miksi hän ei voi saada kaikkea... ja jos menee överiksi, niin oma huone on hyvä paikka rauhoittua. Riidan jälkeen on anteeksipyynnön paikka, hali. Yöunille ei koskaan mennä riidoissa, aina muistan sanoa rakastavani lastani. Minulla ja hänellä on hyvät ja huonot päivämme. Säännöllinen rytmi on kaiken a ja o. Oli sitten arki tai viikonloppu.
Kiukuttelut ja raivoamiset kuuluvat asiaan, mutta nykyään tuntuu että tämän päivän vanhemmat eivät viitsi tai jaksa kuunnella saatikka puuttua, vaan antavat periksi. Lapsi joka saa kaiken periksi eikä koskaan koe vastoinkäymisiä ei valitettavasti tule pärjäämään tässä yhteiskunnassa.
Rahalla ja tavaroilla korvataan se läheisyys ja rakkaus, jota lapsi ihan tosissaan tarvitsee. Nykyisin tuntuu vanhemmilta puuttuvan pitkäjänteisyys ja aito välittämisen taito.
Lapsi on onnellinen kun on koti ja rakastavat vanhemmat, mutta kun tämä puuttuu haetaan se huomio jostakin muualta.
lämpimistä ja kypsistä ajatuksistasi!
Monivivahteista elämää ja onneakin Sinulle ja perheellesi toivotan!