Tekisin mitä vain, jos voisin välttyä jälleen osastolta. Tänään kaksi lääkäriä ja psykiatri tekivät päätöksen, etä syyskuussa menen osastolle pariksi kuukaudeksi. Ensimmäinen kerta siellä oli jo helvetillinen, enkä haluaisi kokea sitä uudestaan, mutta minulla ei ole valinnanvaraa. Olen sijaisperheessä, ollut jo puolivuotta. Oikea isä yritti itsemurhaa viikko sitten, oikea äiti on alkoholisti...Lapsuus ei ollut ruusuilla tanssimista. Isä teki mitä teki, en voi edes kirjoittaa sitä tähän tuon paremmin. Tämä uusi perhe ei ole juurikaan auttanut, tuntuu vain, että kuolema olisi paras vaihtoehto.
En omista juurikaan kavereita, en voi avoimesti puhua kasvotusten. Valehtelen voinnistani, niin psykiatrille kuin sijaisperheelle. Joskus tulee vain kausia, ku nen puhu lainkaan ja silloin minut leimataan lopullisesti hulluksi, tai niin kuulen useimmiten ihmisten puhuvan, niiden jotka tietää taustoistani liian vähän. En vain jaksaisi enää jatkaa tätä...Tuntuu kuin koko elämäni olisi vilahtanut ohitseni ja nyt 17 vuoden iässä, tämä tuntuu jo liian vanhalta jatkaa.
En omista juurikaan kavereita, en voi avoimesti puhua kasvotusten. Valehtelen voinnistani, niin psykiatrille kuin sijaisperheelle. Joskus tulee vain kausia, ku nen puhu lainkaan ja silloin minut leimataan lopullisesti hulluksi, tai niin kuulen useimmiten ihmisten puhuvan, niiden jotka tietää taustoistani liian vähän. En vain jaksaisi enää jatkaa tätä...Tuntuu kuin koko elämäni olisi vilahtanut ohitseni ja nyt 17 vuoden iässä, tämä tuntuu jo liian vanhalta jatkaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
nuoreksi kovin paljon.
Ei ihme, ettet tunne olevasi kunnossa.
Osastolle meno ahdistaa sinua selvästi, mutta usko, ne ihmiset koettavat auttaa sinua, ajattele asiaa niin.
Olet nuori ja elämä on edessä, itsemurhaa ei sinun kannata ajatella, kyllä sinulle täältä oma paikka löytyy ja kun kun olet toipunut niistä asioista, joissa sinua on väärin kohdeltu, tajuat, että elämä on rakkaampi, kuin kuolema.
Sijaisperhe on sinunkohdallasi parempi, kuin oma perheesi, vaikka se onkin valitettavaa.
Omat vanhempasi ovat hukassa, eikä heillä ole mahdollisuus sinua tukea, vaikka se olisikin heidän velvollisuutensa.
Sijaisperhe tekee sen auttamisen halusta.
Toivon sinulle voimia ja valoisampia päiviä.
Sinä olet tärkeä ihminen,sen kun muistat joka päivä, niin olosi alkaa kohentua.
Rohkaisevat kommentit auttavat aina, vähemmän tai enemmän, mutta itse sain ainakin sen pienen hymyn huulilleni.
Tiedän, että sijaisperhe on parempi minulle, mutta jotenkin ikävöin kuitenkin omia vanhempiani, vaikak he eivät olekaan mitään prhaimpia, olen elänyt heidän kanssaan kuitenkin 17 vuotta. Toivon myös suuresti, etten päätyisi siihen tekoon, joka minulla pyörii jatkuvasti päässä...
...sinulle toivoisin! Olet nuoresta iästäsi huolimatta kokenut kovia. Mutta muista, että se, että elämä on ollut ja on nyt vaikeaa, ei tarkoita sitä että koko loppuelämäsi tulee olemaan sellaista. Olet nuori ja elämä on vielä edessäsi, älä siis tee ainakaan mitään niin hölmöä, että riistäisit hengen itseltäsi!
Voin itsestäni kertoa sen verran, että olen kokenut traumaattisen lapsuuden, niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa, myöhemmin elämässäni puolison alkoholismia, psykoottistasoisen masennuksen sairaalajaksoineen suljetulla, eron pitkästä parisuhteesta, ym. ja tässä yhä vaan porskutellaan, vaikka ikää on kolkyt ja risat. Selviytymiseen on tosin tarvittu lääkitystä, sairaalajaksoa ja psykoterapiaa, mutta tässä sitä vain edelleenkin ollaan. Ja nyt tämän ikäisenä elämä on jo paljon helpompaa!
Elämässä on ja tulee olemaankin vaikeuksia, mutta ei kannata heittää hanskoja tiskiin. Vaikeuksien yli voi joskus päästä, vaikkei aina oma usko siihen riittäisikään. Ja silloin kun oma usko ei riitä, kannattaa uskoa niitä, jotka ovat vaikeuksistaan selvinneet.
Ensimmäinen, viimeinen ja tärkein ohjeeni on se, että ole rehellinen niin itsellesi kuin hoitaville tahoillesi. Kukaan ei voi auttaa sinua, jos valehtelet voinnistasi. Sinä tarvitset apua, ja sitä saadaksesi sinun on voitava olla aidosti sitä mitä olet. Olet sitten hullu, masentunut, itsetuhoinen tai mitä hyvänsä, niin ole se mikä olet - rehellisesti. Sillä, mitä muut ajattelevat sinusta, ei ole mitään merkitystä. Unohda muut. Sinun oma vointisi on kaiken a ja o.
Et kertonut onko sinulla lääkitystä ja käytkö terapiassa, mutta oletan, että ainakin lääkityksellä olet, jos sinulla on kuitenkin kontaktia lääkäreihin ja psykiatriin. Pitkäkestoinen, 1-2 kertaa viikossa tapahtuva Kelan tukema terapia voisi olla hyvä juttu sinulle. Kysäisepä psykiatriltasi mahdollisuutta siihen. Siinä saisi purkaa omia tuntojaan luotettavalle ammatti-ihmiselle.
Itse käyn nyt yli 3-kymppisenä terapiassa läpi traumaattista lapsuuttani, ja hyvä näin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa uutta elämää tai muuttaa sen suuntaa. Mitä vanhemmaksi tulee, sen paremmin sen ymmärtää. Nyt elämä on ihan jees. Olen yksin, mutta optimistisempi. Kyllä elämä on -viimekädessä- kuitenkin elämisen arvoista.