Onko täällä muita sellaisia tulevia äitejä, joiden mielestä vauvat eivät ole mitenkään erityisen ihania ja suloisia? Ja jotka eivät lue esim. Vauva-lehtiä ja jotka ajattelevat muutakin kuin tulevaa vauvaa?
En nyt suinkaan tarkoita sitä, etten itse välittäisi tulevasta pienokaisestamme, tämä on toivottu vauva, mutta minusta alkaa tuntua, että olen todella kylmä äiti, kun en jaksa murehtia turhista. ELän täysin normaalisti, paitsi alkoholin olen tietenkin jättänyt pois. En menetä yöuniani, jos syön hieman jotain ns. kiellettyä tms. En kuitenkaan pidä yleensä lapsista, enkä edelleenkään lässytä muiden lapsille, pikemminkin karvat nousevat pystyyn... Haluan kuitenkin omia, koska tiedän, että se on aivan eri asia.
Toivottavasti kukaan teistä ei loukkaannu, en tarkoita moittia ketään, jokainen omalla tavallaan, mutta olen alkanut ihmetellä tätä omaa tyyneyttäni, hormonit eivät ole ainakaan vielä heitelleet niin, että olisin aivan raskauteni lumoissa, nyt rv 15. Ultrassa ei tuntunut yhtään miltään, kun näin sikiön, sydänäänistä aivan sama, kuulenko vai ne jne. Ultrassa olin vain onnellinen, kun näin kaiken olevan hyvin. EN voisi kuvitellakaan käyneeni varta vasten neuvolassa kuuntelemassa sydänääniä tms, kuten jotkut täällä kirjoittavat. Ihmettelen siis, olenko täysin epänormaali? Huolissani en ole tästäkään, eiköhän se äidinrakkaus jostakin aikanaan tule.
En nyt suinkaan tarkoita sitä, etten itse välittäisi tulevasta pienokaisestamme, tämä on toivottu vauva, mutta minusta alkaa tuntua, että olen todella kylmä äiti, kun en jaksa murehtia turhista. ELän täysin normaalisti, paitsi alkoholin olen tietenkin jättänyt pois. En menetä yöuniani, jos syön hieman jotain ns. kiellettyä tms. En kuitenkaan pidä yleensä lapsista, enkä edelleenkään lässytä muiden lapsille, pikemminkin karvat nousevat pystyyn... Haluan kuitenkin omia, koska tiedän, että se on aivan eri asia.
Toivottavasti kukaan teistä ei loukkaannu, en tarkoita moittia ketään, jokainen omalla tavallaan, mutta olen alkanut ihmetellä tätä omaa tyyneyttäni, hormonit eivät ole ainakaan vielä heitelleet niin, että olisin aivan raskauteni lumoissa, nyt rv 15. Ultrassa ei tuntunut yhtään miltään, kun näin sikiön, sydänäänistä aivan sama, kuulenko vai ne jne. Ultrassa olin vain onnellinen, kun näin kaiken olevan hyvin. EN voisi kuvitellakaan käyneeni varta vasten neuvolassa kuuntelemassa sydänääniä tms, kuten jotkut täällä kirjoittavat. Ihmettelen siis, olenko täysin epänormaali? Huolissani en ole tästäkään, eiköhän se äidinrakkaus jostakin aikanaan tule.
Vastaukset 14
Vanhimmat
mä kyllä luin vauvalehtii mut muuten oli aika sama meininki, eikä suurempii tunteita. Ekat kuukaudet vauvan synnyttyy oli tosi rankkoi, päällimmäisenä vääääsymys ilman suurempii tunnehehkutuksii vauvaa kohtaan (ei sitä kyllä uskaltanut ääneen sanoa, ois ollu perin kylmä äiti...). Valtaisa rakkaus ja villi ilo vaavista tuli vasta 4-5 kuukauden kohdalla, mutta tällä palstalla moinen tosiaan lienee harvinaista, kun suurin osa hihkuu innosta ja odotuksesta ja syntymän jälkeen syttyy het ihmeellinen kaikenvoittava äidinrakkaus...
Eli rv. 35 2 menossa, ja yhä sitä suurta, ihmeellistä tunnetta odotellessa olla möllötän;)
Itse olen 37 v, lapsi ei ollut suunniteltu (lapsi-immeisiä kun en vain ole), mutta erittäin tervetullut toki, kun näin hassusti kerran sattui;)Mitään en kuitenkaan vielä ole vauvalle hankkinut, itselle korkeintaan pitäisi hankkia uudet hermot ympäristön hössötyksen niitä kovasti koko aika koetellessa...
Olen liikkunut (ja yhä liikun) koko raskauden ajan n. 6 kertaa viikossa, syönyt normaalisti, ja elänyt täysin vanhaan malliin. Kaikki on mennyt loistavasti, ja vailla juuri mitään stressiä.
Kannattaa nauttia "tyyneydestä", sillä varmasti voit itsekin näin paremmin, eikä se suinkaan sinusta mitään "kylmäkaarinaa" tee;) Täytyy vain luottaa siihen, että ne kuuluisat äippäfiilikset sieltä jostain sitten pompahtaa...
en ole lukenut ensimmäistäkään, vaikka tuputettu kyllä on, suunnalta jos toiseltakin;) Yhdestä vilkaisin kannen, ja siihen se toistaiseksi on jäänytkin;)Luonto hoitaa, uskoisin, ja jossei niin onhan ne lehdet yhä saatavilla...
mulla oli kanssa noin ekan kanssa..luin kyllä kaikkia vauva juttuja mutta muuten olin aika kylmä ja toki oli mahtava tunne kun tunsin ekat liikkeet ym..mutta synnytyksen jälkeen itkin vaan ja ei ollut mitään äidin rakkaus kohtausta kun salamakirkkaalta taivaalta. Mulla oli alku vaikeeta vauvan kanssa ja meni suht pitkään ennen kun olin "normaali" äiti. Toisen kanssa olikin sitten erilaista..mutta en ravannu neuvolassa kokoajan itseasiassa en käynyt loppu aikana ollenkaan pari kertaa synnytys osastolla siinä kaikki..Ja silti on kaikki mennyt hyvän vaikka en ole heti ostanut potkuhousuja ja sisustanut lasten huonetta kun olen raskauksista saanut tietää..muut tuntuu vouhottavan enenmän..nyt ilmeisesti kolmatta pukkaa=)
Asenne tuokin ja osittain oikein hyväkin, mutta pakko puuttua yhteen kohtaan: "aivan sama kuulenko sydänääniä vai en".. niin että siis jos sydänäänet ei kuulu niin vauva ei ehkä ole enää elossa. Niin että kyllä sydänäänten kuulumisesta kannattaa olla helvetin iloinen.
tälläkään odottajalla! Rv 27 meneillään ja parit Vauva-lehdet luettuina, mutta missään hurmoksessa en elä. Pikemmin ärsyttää kun porukka lässyttää vaan mun mahasta, raskaudesta, vauvoista jne. niin kuin en enään muuta osaisi ajatellakaan. Vauvakuumetta mulla ei ole koskaan ollut, nyt oli lähinnä semmoinen "tulee jos on tullakseen"-fiilis. EN silti epäile ettenkö kiintyisi lapseeni ja osaisi olla hyvä äiti. En vaan ole ollenkaan semmosta "lässynpässynmussunmussun"-tyyppiä ja muiden kirkuvat ipanat saavat karvat todella pystyyn. Anteeksi vaan..
No, ties vaikka mieli muuttuu kun oman nyytin saa syliin. Ei voi tietää!!
sama täällä. Oma on oma mutta muuten en ole erityisen lapsirakas. En jankkaa kaikille vauvasta koska niit ei kiinnosta enkä myöskään jaksa keskustella kaikkitietävien kanssa koska heidän vauvansa ja raskautensa ei todellakaan ole sama kuin mulla.
Töissä kauhistelivat kun sanoin ultran jälkeen että "onneks ei taida olla kehitysvammainen"..olin muka julma. Toivooko joku kehitysvammaista lasta??
Mielestäni aika moni käyttäytyy kun olisi nukke ostoksilla 5 vuotiaana. Saahan sitä olla hemmetin innoissaan kun vauva huutaa 24/7 mutta mutta..ei mun tarvii hymyillä ymmärtäväisesti kun muitten kakarat huutaa palosiireni-huutoa kaupan jonossa vaan sen takia että mulla vatsa pystyssä.
mietin kans mitä ukot sanovat jos tyttöystävä muuttuu kumppanista kaniemoksi? Ennen on voinu keskustella mistä vaan mut sit yht´äkkiä puhutaan vaan mitä"meillä syödään, milta meidän kakka näyttää.."jne.. Joo, nyt saan kauheet haukut kun vihaiset mammat kirjoittavat että"kyllä meidän pasi on hyvin kiinnostunut paskanhajusta vaikka onki 21 v pojankloppi.."
Hih, arvoisat kanssasisarukset, älkää laittako koko hernepussia nenuun koska siitä ei ole hyötyä..=) Saanhan olla vähän ilkeä ja sarkastinen vaikka mammaksi tulenkin =)
osittain. En jaksa innostua vauvalehdistä ja vauvat ja lapset ärsyttävät varsinkin julkisilla paikoilla kun kiukuttelevat. Vauvalehdistä vain raivostun. Olen kyllä kuullut, että ei se oma lapsi tunnu samalta kuin toisten. Kyllä luonto jostain ne äidin tunteet järjestää. Pikkuvaatteita olen kyllä hankkinut ja tykännyt siitä, tosin olen aika valikoiva niidenkin suhteen ja saanut monelta nirson leiman kun ei kelpaa vanhat nukkaiset vaatteet. Monet sanoneet, että sama mitä vauvalla on päällä kun se pulauttelee ja sotkee niin paljon, mutta ei mun mielestä. Luulin kyllä itsekin, etten tunne mahassa olevaa kohtaa mitään (siltä tosiaan yleensä tuntuu) mutta kun kerran ei kuultu sydänääniä, tuli kyllä kamala tunne, mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa. Onneksi lopulta löytyivät, tuli helpotus. Mutta ei siltikään ole mitään ylitsevuotavaa rakkautta tätä masuasukkia kohtaan, kaipa se sieltä tulee pikkuhiljaa. Nyt 31. viikolla.
Itselläni on vähän realistisuus kadonnut. Ensin en jaksanut suuremmin panikoida ja hermostutti kun kaikki kaverit halusivat kummeiksi ja vaatteita ja muita tarvikkeita tuputettiin joka suunnalta.
Sitten sain kaksi kesken menoa. Odotin vauvaa ensimmäisellä kerralla innoissani, mutta en ollut mitenkään hysteerinen. Nyt olen! Olen kolmatta kartaa raskaana ja panikoin kokoajan. En saa syötyä enkä nukuttua. Virtsaputkentulehdus vaivaa eikä mikään tunnu olevan hyvin.. Olen vasta rv6 5 ja tiistaina ois aika yksityiselle ultraan. Jos sitten saisin nukuttua kun tietäisin että kaikki olisi joko hyvin tai huosti.
Niin että tässä ainakin yksi syy miksi jotkut panikoivat, hössöttävät ja stressaavat. =)
Todennäköisesti sinulla on elämässä sisältöä, eli sitä ei tarvitse hankkia lapsen kautta. Tulet myös pääsemään helpommalla, kun lapsi syntyy. Katsos, kun ei tarvi olla kotona joka päivä silloin, kun lapsi nukkuu ja joka ilta ryykätä kotiin klo:20.00, kun lapsi rupee nukkumaan. Ei tarvi ottaa stressii neuvolan ja tuttujen neuvoista, kun itse tiedät parhaiten mikä lapsellesi sopii. Luonto tosiaan hoitaa...
Oma mottoni vauvanhoitoon:"tissi suuhun ja menoksi";)
Ihan hyviä huomioita teitte, kanssasisaret. Sen verran vielä aiheeseen, että nuo sydänäänten kuuntelut oli ihan alkuraskaudessa, jolloin lääkäri murehti sitä, etten itse kuullut ääniä, hän kyllä kuuli ne. Toki nyt, jos niitä ei kuulu, tilanne on huolestuttavampi.
Tuon "keskenmenopaniikin" ymmärrän myös hyvin, toivottavasti ei satu omalle kohdalle.
Ja vielä lopuksi, elämän sisällöstä: onneksi ei tiedä, mitä tulemaan pitää. Suurin murhe varmaan tulee olemaan väsymys, koska vaadin paljon unta. Elämänsisältöä todellakin riittää muustakin, juuri sopivasti, itse voi päättää, kuinka paljon hyppään ja touhuan kodin ulkopuolella. Ja harrastukseni ovat sellaisia, joihin lapset voivat tulla mukaan jo suht. pieninä, saavat luvan sopeutua. Ja onneksi mies on mukana samassa harrastuksessa. Emme siis hyppää baareissa , joten en koe jääväni mistään "paitsi", sinnehän lapsia ei voi viedä. Yleenskin ajattelen, että elämä muuttuu, mutta että monia asioita voi silti tehdä, jos vaan oma vieteri kestää monimutkaisemmat valmistelut. Saa nähdä, kuinka sitten käytännössä, ei taida viitsiä joka paikkaan edes lähteä... Mutta aika aikansa kutakin, onhan tuota saanut mennä, olla ulkomailla opiskella ja tehdä töitä, nyt on muiden asioiden aika elämässä!
Minusta sinä vain ajattelet asiat maalaisjärjellä. On niitä lapsia synnytetty ennenkin, vaikka ei ole tiedetty kaiken maailman epäterveellisiä ruoka-aineita ym!Ja uskon, että tulet jaksamaan lapsen kanssa paljon paremmin kuin useammat, koska sinulla ei ole mitään turhia kuvitelmia elämästä lapsen kanssa.
Itse toivoisin sitten joskus olevani juuri tuollainen äiti. Oma äitini hössötti joka asiasta ja tekee sitä edelleen, vaikka olen aikuinen. Kyllähän järki sanoo, ettei raskausaikana kannata käyttää alkoholia, polttaa tupakkaa jne. mutta ei nyt sentään hysteeriseksi kannata ruveta.
Niin, ja kyllä se rakkaus lasta kohtaan varmaan löytyy, vaikket jokaiselle lapselle aina lässyttäisikään. Sinusta tulee varmasti äiti, joka ei stressaa turhista ja joka kasvattaa itsenäisiä ja aloitekykyisiä lapsia. Tsemppiä sinulle ja hyvää kesää! :)
Noin olen itsekin ajatellut, vaikken maailman paras äiti koskaan kuvittele olevanikaan. Kai sitä on niin monessa jo elämänsä varrella mukana ollut, ettei ihan pienestä hätkähdä. On tullut siis jo nyt kaikenlaista eteen, ja olen joutunut selviämään yksin tosi kinkkisistä tilanteista (esim. ulkomailla, kiitos oman kasvatukseni, ei ole passattu pilalle), että tuntuu aika pieneltä murheelta lapsen saaminen. Tosin, todennäköisesti elämä yllättää tässä suhteessa vielä meikäläisenkin. Ollaan kumminkin onnellisia, että ollaan SUomessa, täällä suurin osa asioista hoituu tosi hyvin ja ammattitaidolla. APua siis löytyy ja valitettavasti myös, jos muuta ei keksi, niin esim. netin avulla vaihtoehtoiselta puolelta. Kaikella kunnioituksella länsimaista lääketiedetä kohtaan...
Minäkään en ole raskauden aikana ollut kiinnostunut synnytyksestä tai vauvan hoidosta tms. Vasta puolen välin tienoilla alkoi, jotkut asiat kiinnostamaan ja rv30 tienoilla alkoi pikkasen ihmetyttämään synnytys, nyt rv35 olen jo kestovaippaspesialisti ja olen vähän synnytystä jo uskaltanut miettiä. Rv 15 on vielä NIIN alussa, että silloin, en vielä uskonut, että vauva oikeasti on tulossa. Vasta rakennusultrassa tuli ekan kerran tunne, että kyllä se oikeasti siellä kasvaa ja alkoi kaipuu vauvaa kohtaan. Oli ihana saada tietää lapsen sukupuoli, varsinkin kun lääkäri sen niin hienosti esitti meille. Molemmat - minä ja iskä naurettiin sydämen kyllyydestä, enkä enää voinut "piilotella" onneani. Kyllä se tunne sieltä tulee...usko pois!