kuinka paljon kerron

Kun tyttäreni sairastui Hodgkinin tautiin, päätimme, että kerrotaan kaikki, mitä tiedämme, kaikille, jotka haluavat kuunnella ja keskustella asiasta. Isovanhemmille kävimme paikan päällä kertomassa. Siinä vaiheessa onneksi oli itsellä ja tytöllä se asenne päälimmäisenä, että taudista selvitään vähällä. Koska vaikeita aikojakin on ollut, jolloin läheisten tukea on tarvittu. Kerroin työpaikallanikin asiasta avoimesti. Mutta nyt kun lähes vuosi hoitojen loppumisesta taudin epäiltiin uusineen, tytär sanoi, ettei hän jaksa yhtään puhetta asiasta muiden kanssa kun keskenämme. Itselläkin oli niin uupunut olo, että helpoin oli antaa pyöreitä vastuksia.

Ihmettelin itsekin, koska olin siihen saakka ollut varma, että tein oikein puhumalla asiasta ja ettei niin suurta tuskaa olisi puhumatta kestänyt. Vain omalle siskolleni kerroin tutkimuksista, jotka lopulta kestivät lähes 2 kk, ennenkuin saatiin vastaus, että tauti ei ole uusinut. Positiivisesta vastauksesta on läheisten kanssa riemuittu, mutta en siitäkään ole puhunut työpaikalla kuin esimiehelleni.

Jostain kirjasta sitten luinkin, että välillä on aikoja, jolloin ei jaksa puhua omasta taudistaan.
Työpaikalla varmasti jokainen tiesi asiasta. Ne joiden kanssa olin sairastumista puinut ja joillekin sitä itkenytkin, tukivat aivan ihanasti. Ne, joille en ollut itse asiasta kertonut suhtautuivat selvästi joskus vältellen ja peläten. Heidän kanssaan tuli olo siitä lasikuoresta ja eristyksestä. Joistain pystyy aistimaan ajatuksen: tuo on 'syöpälapsen äiti', jonka kanssa Luojan kiitos minulla ei ole mitään tekemistä.
Siis pitkän vuodatuksen lopuksi: olen sitä mieltä että asiasta kannattaa puhua. Silloin voi jakaa omaa kuormaansa ja varmasti ei tunne olevansa tautinsa kanssa ihan yksin. Vaikka luulen ympäristön mielestä minun sairastavan pahempaa tautia kuin omani olisi: syöpälapsen äiti -nimistä, kukaan jolle olen itse asiasta puhunut ei ole hylännyt vaan päin vastoin.

Toiveena kirjoitti:

Kun tyttäreni sairastui Hodgkinin tautiin, päätimme, että kerrotaan kaikki, mitä tiedämme, kaikille, jotka haluavat kuunnella ja keskustella asiasta. Isovanhemmille kävimme paikan päällä kertomassa. Siinä vaiheessa onneksi oli itsellä ja tytöllä se asenne päälimmäisenä, että taudista selvitään vähällä. Koska vaikeita aikojakin on ollut, jolloin läheisten tukea on tarvittu. Kerroin työpaikallanikin asiasta avoimesti. Mutta nyt kun lähes vuosi hoitojen loppumisesta taudin epäiltiin uusineen, tytär sanoi, ettei hän jaksa yhtään puhetta asiasta muiden kanssa kun keskenämme. Itselläkin oli niin uupunut olo, että helpoin oli antaa pyöreitä vastuksia.

Ihmettelin itsekin, koska olin siihen saakka ollut varma, että tein oikein puhumalla asiasta ja ettei niin suurta tuskaa olisi puhumatta kestänyt. Vain omalle siskolleni kerroin tutkimuksista, jotka lopulta kestivät lähes 2 kk, ennenkuin saatiin vastaus, että tauti ei ole uusinut. Positiivisesta vastauksesta on läheisten kanssa riemuittu, mutta en siitäkään ole puhunut työpaikalla kuin esimiehelleni.

Jostain kirjasta sitten luinkin, että välillä on aikoja, jolloin ei jaksa puhua omasta taudistaan.
Työpaikalla varmasti jokainen tiesi asiasta. Ne joiden kanssa olin sairastumista puinut ja joillekin sitä itkenytkin, tukivat aivan ihanasti. Ne, joille en ollut itse asiasta kertonut suhtautuivat selvästi joskus vältellen ja peläten. Heidän kanssaan tuli olo siitä lasikuoresta ja eristyksestä. Joistain pystyy aistimaan ajatuksen: tuo on 'syöpälapsen äiti', jonka kanssa Luojan kiitos minulla ei ole mitään tekemistä.
Siis pitkän vuodatuksen lopuksi: olen sitä mieltä että asiasta kannattaa puhua. Silloin voi jakaa omaa kuormaansa ja varmasti ei tunne olevansa tautinsa kanssa ihan yksin. Vaikka luulen ympäristön mielestä minun sairastavan pahempaa tautia kuin omani olisi: syöpälapsen äiti -nimistä, kukaan jolle olen itse asiasta puhunut ei ole hylännyt vaan päin vastoin.

Meilläkin on kerrottu eikä siinä mitään pahaa, minulla on se käsitys vieraimmilla on vaikeaa kohdata näin pelottava sairaus ,he mieluummin kiertävät kaukaa, ajattelevat että pitää puhua taudista ja eikä saa (nauraa).Puhutaanhan me sairaatkin muusta ja paljon muusta ja nauramme ja silloin kun jaksamme (hirtehishuumoria).PUHUKAA niinkuin ennenkin, elämässä pitäisi olla muutakin kuin sairaus.HuomioiHenkinenHyvinvointiHitaasti- KuntoKohoaaKitsaasti

ratkaisee paljon. Itse olen tehnyt niin, että olen vastaillut kun joku on kysellyt. Itse en ole paljoakaan tuputtanut tietoa.

asiaa omalta kannaltani. Minulla on puoliso ja muutama ystävä joille voin pulputtaa kaiken.
Mietin vain, kerronko yhtä tarkasti muillekin. Minullakin on iäkkäät vanhemmat, enkä ole varma kannattaako heille ihan kaikkea kertoa.