Minä vähät välitän tulevaisuudestani, vaikka itkenkin itseni usein uneen tietäen millainen tulevaisuus minua odottaa. Kouluun en pysty keskittymään, kuten en pysty mihinkään muuhunkaan. Kotona asenteestani kaikkeen valitetaan, sanotaan vain, että sulla on paha murrosikä. Mulla on ollut vuosia jo masennusta, paniikkikohtauksia ja ahdistusta..ihmiskammo/sosiaalisten tilanteiden pelko on ollut nyt pahimmillaan kolme vuotta, sitä aikaisemmin olin vain hieman ujo. Kerran sitten päätin uskaltautua kertomaan äidilleni, että minua ahdistaa usein. No, äitini, VARSINKIN NYT, tuntien, hän vain sanoi välinpitämättömästi ''sä vaan kuvittelet, ei noin nuorilla mitään ahdistusta ole, se on vanhempien ihmisten ongelma''. Tämän jälkeen en enää haluakkaan kertoa kenellekkään mistään kun kukaan ei edes tahdo ymmärtää.
Olen aina ollut sisäänpäin suuntautunut ihminen. En halua kertoa kenellekkään ongelmistani ja yritän esittää, että kaikki on hyvin ja että olen tyytyväinen elämääni... ja kun sitten jotain ''salaisuuttani'' hieman raotan, niin se heti tyrmätään..En ymmärrä sitä, koska kyllä luulisi ihmisten hieman huomanneen, että kaikki ei ole okei.
Perheeni huutaa aina ''sulla on asennevamma'', joo ehkä masennus on asennevamma?, mutta en periaatteessa ole valinnut asemaani. Lisäksi kuulen sanan ''ylpeys'' kun he puhuvat minusta. Sanovat että olen liian ylpeä tekemään sitä ja tätä....muut ihmiset muka ''palvelee'' minua, siivoo talon jne. Minä en kykene liittämään ylpeys sanan tarkoitusta itseeni, ainakaan kun mietin sitä, miten ajattelen. Käytöksestäni voi saada sen kuvan, mutta se mistä käytökseni johtuu, ei mielesätni ole ylepeys. Tämä itkettää niin pirusti kun ihmiset pitävät minua ihan erilaisena kuin mitä olen. Voin toki olla hullukin, joka siten vain luulee itsestään parempaa kuin mitä olenkaan.
Lisäksi kaikki uudet ihmiset, jotka ovat tulleet perheemme piiriin (äitini miesystävä, siskojen poikaystävät jne), luulevat aina, että en pidä heistä. Samoin koko perheeni luulee niin, ja he aina kysyvät, miksi vihaan sitä henkilöä ja miksi olen niin epäkohtelias aina. Mä en voi muuta kuin pyytää anteeksi sitä, että en ole ''normaali'' ihminen. EN puhu ihmisille, saatan sanoa peloissani jotakin typerää, koska en ole tottunut sanomaan mitään ääneen, varsinkaan tuntematomille. Joko sanomisilleni nauretaan selkäni takana, tai sitten tulee kuva, että en pidä kyseisestä henkilöstä. Yleisin vastaukseni on ''en tiedä'', koska en pysty pukemaan ajatuksiani sanoiksi, varsinkaan kun en kestä sitä miten nolaan itseni sanomalla/selittämällä jotain niin sekaisesti, että kukaan ei ymmärrä. Monesti olen meinaan selittäessäni sanonut jotakin hyvin typerää koska ajatus ei kulje sillon kun jonkun kanssa pitäisi puhua. mieleenpainuvin tälläinen tapaus sattui, kun kerran kaksi henkilöä tuli juttelemaan minulle, kysyi mitä musiikkia kuuntelen. Noh, häkellyin siinä hetkessä niin mielettomästi, selitin kyllä jotain ja heti kun he poistuivat kuvasta en muistanut mitä olin sanonut, en edes siinä tilanteessa kun heille puhuin tajunnut mitä sanoin. Olin saattanut pölöttää jotain siansaksaa, en todellakaan tiedä. Mutta sen muistan, että he sanoivat nopeasti, että okei ja poistuivat outo ilme kasvoillaan. Nyt tuolle tapahtumalle lähinnä nauran, mutta pelkään saman tapahtuvan uudelleen.
Olen syrjäytynyt vain enemmän ja enemmän vuosi vuodelta, koko elämäni ajan. Ensimmäisillä luokilla minulla oli muutamia kavereita koulussa, sitten oli vain yksi, nyt ei ole enää ollenkaan. Kotona/vapaa-ajalla en edes tunne käsitystä ''kaveri'', en ole koskaan omistanut kavereita jotka tuntisin jostain muualta kuin koulusta, enkä silloin joskus koulukavereitakaan koskaan nähdyt vapaa-ajalla..tosin en kyllä tahtonutkaan, sillä kukaan ei ollut niin hyvä kaveri. Tästä kaikesta nyt on sitten ilmaantunut ihmiskammo, mistä en kykene irtaantumaan.
Mä en tiedä mitä enää tekisin itseni ja elämäni kanssa. Jos en pysty sitä muuttamaan (ja minähän olen ainoa joka siihen vaikutan!!), niin minkälaista tästä kaikesta tulee. Elämä on liian vaikeaa minulle, heikolle ihmiselle.. Eniten pelkään, että tulen aina olemaan tällainen. Jos jatkan samaan malliin, luulen etten kykene edes työelämään, vaan olen ikuisesti henkisesti vammainen. Joku teistä nyt voi sanoa, että olet vasta nuori, olethan vasta 15 vuotta, sulla on aikaa muuttua, muutaman vuoden päästä sun tilanne on ihan erilainen. Mutta asia ei ole noin. Se mitä tekee jo tämän ikäisenä, vaikuttaa myös tulevaisuuteen. Ei voi jättää asiaa menemään sillä painolla, olet muutaman vuoden päästä jo ''aikuinen'', elämäsi on ihan erilainen. Mutta entä jos ei ole, toki se on todennäköisesti osin muuttunut, mutta henkinen tilanne on mahdollisesti sama, ellei jopa pahempi.
Olen aina ollut sisäänpäin suuntautunut ihminen. En halua kertoa kenellekkään ongelmistani ja yritän esittää, että kaikki on hyvin ja että olen tyytyväinen elämääni... ja kun sitten jotain ''salaisuuttani'' hieman raotan, niin se heti tyrmätään..En ymmärrä sitä, koska kyllä luulisi ihmisten hieman huomanneen, että kaikki ei ole okei.
Perheeni huutaa aina ''sulla on asennevamma'', joo ehkä masennus on asennevamma?, mutta en periaatteessa ole valinnut asemaani. Lisäksi kuulen sanan ''ylpeys'' kun he puhuvat minusta. Sanovat että olen liian ylpeä tekemään sitä ja tätä....muut ihmiset muka ''palvelee'' minua, siivoo talon jne. Minä en kykene liittämään ylpeys sanan tarkoitusta itseeni, ainakaan kun mietin sitä, miten ajattelen. Käytöksestäni voi saada sen kuvan, mutta se mistä käytökseni johtuu, ei mielesätni ole ylepeys. Tämä itkettää niin pirusti kun ihmiset pitävät minua ihan erilaisena kuin mitä olen. Voin toki olla hullukin, joka siten vain luulee itsestään parempaa kuin mitä olenkaan.
Lisäksi kaikki uudet ihmiset, jotka ovat tulleet perheemme piiriin (äitini miesystävä, siskojen poikaystävät jne), luulevat aina, että en pidä heistä. Samoin koko perheeni luulee niin, ja he aina kysyvät, miksi vihaan sitä henkilöä ja miksi olen niin epäkohtelias aina. Mä en voi muuta kuin pyytää anteeksi sitä, että en ole ''normaali'' ihminen. EN puhu ihmisille, saatan sanoa peloissani jotakin typerää, koska en ole tottunut sanomaan mitään ääneen, varsinkaan tuntematomille. Joko sanomisilleni nauretaan selkäni takana, tai sitten tulee kuva, että en pidä kyseisestä henkilöstä. Yleisin vastaukseni on ''en tiedä'', koska en pysty pukemaan ajatuksiani sanoiksi, varsinkaan kun en kestä sitä miten nolaan itseni sanomalla/selittämällä jotain niin sekaisesti, että kukaan ei ymmärrä. Monesti olen meinaan selittäessäni sanonut jotakin hyvin typerää koska ajatus ei kulje sillon kun jonkun kanssa pitäisi puhua. mieleenpainuvin tälläinen tapaus sattui, kun kerran kaksi henkilöä tuli juttelemaan minulle, kysyi mitä musiikkia kuuntelen. Noh, häkellyin siinä hetkessä niin mielettomästi, selitin kyllä jotain ja heti kun he poistuivat kuvasta en muistanut mitä olin sanonut, en edes siinä tilanteessa kun heille puhuin tajunnut mitä sanoin. Olin saattanut pölöttää jotain siansaksaa, en todellakaan tiedä. Mutta sen muistan, että he sanoivat nopeasti, että okei ja poistuivat outo ilme kasvoillaan. Nyt tuolle tapahtumalle lähinnä nauran, mutta pelkään saman tapahtuvan uudelleen.
Olen syrjäytynyt vain enemmän ja enemmän vuosi vuodelta, koko elämäni ajan. Ensimmäisillä luokilla minulla oli muutamia kavereita koulussa, sitten oli vain yksi, nyt ei ole enää ollenkaan. Kotona/vapaa-ajalla en edes tunne käsitystä ''kaveri'', en ole koskaan omistanut kavereita jotka tuntisin jostain muualta kuin koulusta, enkä silloin joskus koulukavereitakaan koskaan nähdyt vapaa-ajalla..tosin en kyllä tahtonutkaan, sillä kukaan ei ollut niin hyvä kaveri. Tästä kaikesta nyt on sitten ilmaantunut ihmiskammo, mistä en kykene irtaantumaan.
Mä en tiedä mitä enää tekisin itseni ja elämäni kanssa. Jos en pysty sitä muuttamaan (ja minähän olen ainoa joka siihen vaikutan!!), niin minkälaista tästä kaikesta tulee. Elämä on liian vaikeaa minulle, heikolle ihmiselle.. Eniten pelkään, että tulen aina olemaan tällainen. Jos jatkan samaan malliin, luulen etten kykene edes työelämään, vaan olen ikuisesti henkisesti vammainen. Joku teistä nyt voi sanoa, että olet vasta nuori, olethan vasta 15 vuotta, sulla on aikaa muuttua, muutaman vuoden päästä sun tilanne on ihan erilainen. Mutta asia ei ole noin. Se mitä tekee jo tämän ikäisenä, vaikuttaa myös tulevaisuuteen. Ei voi jättää asiaa menemään sillä painolla, olet muutaman vuoden päästä jo ''aikuinen'', elämäsi on ihan erilainen. Mutta entä jos ei ole, toki se on todennäköisesti osin muuttunut, mutta henkinen tilanne on mahdollisesti sama, ellei jopa pahempi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ite oon 17v jätkä ja mulla on aina ollu hyvin eristyksissä oleva elämä. Oon ainoo lapsi ja mun kaverit on vähentyneet vuosivuodelta enemmän. Tällä hetkellä ei oo ketään jonka kaa hengaisin.
Oon ollu masentunut, luulosairas ja muutenkin menny mökkihöperöks neljän seinän sisällä.
Mut elämä voittaa.
Vaikka ois kuinka paska olo niin voi silti olla onnellinen siit mitä on.
Ja treenaa vaan sun sosiaalisii taitoi sillä kyl ne parantuu ajan kaa.
On vaikee opastaa toista ihmistä pelkin sanoin sillä se ei aina riitä mutta ainahan voi yrittää.
Mä toivon et täst viestist ois ees jotain apuu, sori et mun runopää ei nyt keksiny mitään parempaa tekstii.
Yritä olla onnellinen sillä kyllä kaikki aina paremmaksi muuttuu :).
Tervehdys!
Kuulosti aika tutuilta ongelmilta jotenkin nuo.Minulla on ollut aika sekavat lapsuusolot josta syystä olen joutunut terapoimaan itseäni todella paljon.
Itse olen jo vanhempi, mutta nuorena painiskelin samanlaisien ongelmien kanssa. Kavereita kyllä oli jonkun verran, mutta silti usein eristäydyin. Muiden ihmisten seurassa ei vain ollut hyvä olla. Varmasti minuakin pidettiin ylimielisenä, ehkä vieläkin. Se on minulle joku suojautumiskeino välillä vieläkin, jos en osaa toimia jossain tilanteessa. Se ei kyllä ole oikeasti ylimielisyyttä vaan pelkoa, jonka muut tulkisevat ehkä ylimielisyydeksi.
Itse olen päässyt elämässäni eteenpäin lukemalla paljon erilaisia terapiakirjoja milloin mistäkin mieltä askarruttavasta asiasta. Kirjastosta löytyy erittäin paljon tietoa ja sieltä lainaaminenkaan ei ole enää niin noloa, kun monissa on itsepalvelupisteet. Olen käynyt myös psykologilla näin vanhempana ja yllätyin positiivisesti. Pelkäsin jotenkin hulluksi leimautumista tai jotain muuta kummallista, mutta itseasiassa psykologi oli erittäin mukava ja antoi hyviä eväitä elämään. Tämä netissä avautuminen on myös noussut nykyään entistä tärkeämmäksi keinoksi. Täältä löytää varmemmin ihmisiä, jotka ymmärtävät, kun se oma lähipiiri ei aina välttämättä ymmärrä. Itelleni on ainakin ollut tärkeää tulla ymmärretyksi ja kohdelluksi ihmisenä, koska lähipiiri ei sitä ole osannut tehdä. Kuulosti ainakin tosiaan siltä, ettei perheesi ymmärrä mitä käyt läpi.. :( Hae rohkeasti apua kaikin keinoin, et ole todellakaan mikään omituinen tapaus, sillä itse olen huomannut, että itseasiassa sosiaaliset ongelmat ovat hyvin yleisiä. Niistä ei vain normaali keskusteluissa välttämättä puhuta, koska niitä hävetään, mutta esim. täällä netissä kyllä huomaa miten yleisiä ne ovat. Ja siksi ne usein pahenevat, kun ei löydetä keinoja niiden "parantamiseen".
Toivottavasti löydät tapoja päästä eteenpäin ja ehkä tästä tekstistäkin oli jotakin apua, toivottavasti :) Olet oikeassa siinä, että olet siinä iässä, jossa elämää pitäisi alkaa itse rakentamaan pikkuhiljaa, joten olisi tärkeää, että saisit jonkinlaista tukea eikä tarvitsisi olla niin ahdistunut. Tuollainen murrosikäisen oikutteluksi leimaaminen tuntuu aikamoiselta vähättelyltä :( Olen käynyt läpi masennuksen ja saanut siihen lääkkeitä ja myös terapiaa. Tiedän, että olotila on silloin aivan hirveä ja se pahentaa ihmisistä eristäytymistä. Sitä on todella vaikeaa selittää ihmisille, jotka eivät ole käyneet läpi samaa. Oikeastaan sen ymmärtävät vain ihmiset, jotka ovat käyneet saman läpi. Ja heidän kanssaan kannattaakin keskustella vaikka näillä nettipalstoilla ja saada vertaistukea ja vaihtaa kokemuksia ja näin samalla löytää sanoja omilla kokemuksille.
Myös iän myötä opit enemmän tuntemaan itseäsi ja ilmaisemaan itseäsi paremmin. Itse olin ainakin todella sulkeutunut, mutta nyt menee jo huomattavasti paremmin. Tuli mieleen, että oletko käynyt juttelemassa esim. kouluterveydenhoitajalle? Hän voisi opastaa sinua eteenpäin, jotta löydät sopivaa tukea.
Tässä vielä pari linkkiä, missä olen lähiaikoina seikkaillut. Ja paljon voimia sinulle! Kyllä ne asiat siitä selkiytyvät pikkuhiljaa, kun löydät itsellesi sopivat keinot, vaikka nyt on varmasti todella vaikeaa itse sitä uskoa!
http://web4health.info/fi/
http://www.tukiasema.net/
Kukaan ei tunnu Sinua todellakaan ymmärtävän! Mutta ei ymmärrä minuakaan tai haluaisivat ehkä ymmärtää, mutta eivät vain yksinkertaisesti kykene siihen. Että elämä on kovaa, sen olen monesti huomannut, kun jotenkin olen kuitenkin säilynyt hengissä vaikeaksi ja pitkäaikaiseksi luokitellun masennuksen kanssa. Vaikka turhan usein elämän halu on totaalisesti kateissa. Äitini ei luota muhun enää ollenkaan sen takia ku jouduin hoitoon ja psykologille, että hyvin menee täälläkin. Jos ironisia ollaan. Minulla ei ennen seiska luokkaa ollut ystäviä, minua kiusattiin, ja nyt ei enää oikein niitäkään jotka tulivat yläkoulun aikana, että silleen. Yksin sitä täälläkin ollaan. Mutta jos haluat jonkun kanssa keskustella niin minä voin....olisin itsekin keskustelujen tarpeessa.... kun vaikutat yksinäiseltä ja kaikkea niin haluaisin olla jakamassa taakka jos vain mahdollista. Itselläni on ihmis kammo, jota muut eivät tunnu käsittävän ja se ei ole sitten helppoa. Kun eivät kykene ymmärtämään niin en kai minä sitä pakollakaan voi työntää. Aivan kauheaa olla joskus edes koulussa kun kaikki tuntuu tuijottavan että mitä tuo friikki täällä tekee että menisi vain sinne mistä tulikin! Tai missä vaan niin tunnen itseni TODELLA ulkopuoliseksi. Onneksi psykologilla käynti on auttanut hieman, vaikka en kyllä sinnekään vapaaehtoisesti oikein mennyt...mutta jaksan olla itseni kanssa hieman paremmin kuin ennen, ainakin joskus.. Mutta en nyt taida ruveta enempää höpöttämään, kun höpötän sitten hieman liikaa helposti itsestäni....varsinkin kun olen valvonut hieman...ku ei saanu unta ni ei sitte, mutta joo tämäpä tässä.
Koita löytää elämästä hyviä asioita, vaikka ei niitä ensin tuntuisi löytyvän millään.! Sanotaanhan että mikä ei tapa se vahvistaa, mutta siihen lisään tai se luhistaa. Lähipiirisi ei tunnu ottavan sinua tosissaan...kerro jollekin joka ottaisi sinut tosissaan ja laittaisi asian paremmalle tolalle, koska kuten sanoit että parin vuoden päästä asiat voi olla paljon huonommin ja niin saattavat ollakin ellei mitää muutosta asiaan tule! Koita löytää joku jolle voisit kertoa asian niin että se olisi luottamuksellista ja että asia lähtisi eteenpäin, koska olen ollut samankaltaisessa tilanteessa, eikä itse voi tehdä mitään asialleen, niin pitää hakea ulkopuolista apua, kuten minä koulun terveydenhoitajalle josta koko homma lähti sitten eteenpäin.
Toivon että löydät jonkun sellaisen ihmisen! Muista että elämässä on myös paljon hyvää, vaikka sitä ei itse huonona hetkenä tajua. Ja että kyllä kaikille kaveri löytyy, on eri asia milloin kadonneet toisensa tapaavat, kun ovat kadonneita elämäänsä
Tsemppiä sinulle, onnea ja kaikkea hyvää!!!