oletteko te muut

tuttu on,ennenkuin sopeutuu.

itsensä tuntee! Ikäänkuin olisimme pudonneet kyydistä. Joskus tuntuu että muut elävät omaa elämäänsä ja minä omaani eikä meillä ole mitään yhteistä.

eletään ainakin hoitojen ajan. Sitten, pikkuhiljaa alamme saada otteen "normaaliin" elämään.

Kolme vuotta sitten keväällä kun sain tietää sairaudestani tuntui kuin olisin alkanut katsella itseäni ulkopuolisen silmin. Maailma ei jotenkin tuntunut todelliselta.
Lääkäri ehdotti sairaslomaa siihen saakka kun pääsisin leikkaukseen puolentoista viikon päästä.
En halunnut sitä. Töissä oli parempi olla, kun asia ei koko aikaa vellonut mielessä.
Tein töitä, kuin ei mitään olis ollutkaan. En edes pystynyt itkemään.
Kuljin ihan omassa maailmassa omine ajatuksineni.
Läheiset ja tuttavat yrittivät lohduttaa.
Kuitenkin huomasin kuinka ihminen loppujen lopuksi on yksin sairautensa kanssa.
Kun kahden leikkauksen jälkeen tuli tieto, että kaikki oli saatu poistettua kaikki purkautui sisälläni. Aloin hysteerisesti itkemään, eikä siitä meinannut tulla loppua.

Näin jälestä päin kun muistelen sitä aikaa, kun ennen leikkausta olin töissä, en muista yhtään mitään. Kait sitä oli jonkinlaisessa shokissa koko ajan.

Uskoisin että se on kokemus, joka muuttaa aika lailla ihmisen arvo-ja ajatusmaailmaa. Eikä pidä terveyttä itsestään selvyytenä.

Mutta.. toivon sulle jaksamisia, eihän me hevillä luovuteta :=))

Itselläni menee jo viikkoja, ettei koko sairautta muistakkaan.
Kuitenkin, jos tuntuu kovin vaikealta päästä kaiken yli, kannattaa käydä psykologisessa terapiassa.