Hei taas kaikki. Masenutnut puolisoni on alkanut toipumaan ja yhdessä olessamme hän on hyvinkin iloinen. Ongelma on siinä, että hänellä ei juuri ole ystäviä, eikä hän tule toimeen minun ystävieni vaimojen/tyttöystävien kanssa. Hänellä ei myöskään ole harrastuksia ja on nyt myös masenuksen takia työtön. Tuntuu hitveältä jättää hänet aamuisin kotiin, mutta en voi myöskään olla pois töistä. Työpäivästäni kuluu usein iso osa puhelimessa maanitellessani hänet nousemaan sängystä ja pukeutumaan. Tänäänkään se ei onnistunut...
Aikaisemmin jätin hänet rauhaan ja toivoin, että hän toipuessaan alkaisi aktiivisemmaksi. Mutta nyt, kun hän on parantumassa masennuksestaan, hänen todelliset ongelmansa (ystävien puute/työttömyys) masentavat häntä. Olen yrittänyt pakottaa häntä liikkumaan ja harrastamaan, mutta sekin tuntuu julmalta ja väärin, vaikka hän usein onkin kiitollinen siitä, että pakotan hänet pois sängystä.
Mitä minun pitäisi tehdä? Tiedän, että masentuneille ei auta käskeä ottamaan itseä niskasta kiinni, mutta jossain vaiheessa sieltä sängyn pohjalta on noustava. Eikä ystävia ja työpaikkaa kukaan valmiina eteen kanna. Olen kuullut olevani epäempaattinen paska, kun pakotan hänet pukeutumaan, mutta tilanne ahdistaa minua ja laiminlyön työni jajatellessani vaimoani ja huolehtiessa. Omia ystäviäni en enää näe ollenkaan, koska puoliso ei kestä olla yksin. Hän kyllä aina sanoo, että mene vain, jos ystävä pyytää nähdä. Kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun laitan takkia päälle, vaimoni makaa sohvalla apaattisena ja valittaa, että olen mieluummin kavereitteni, kuin hänen kanssaan. Eikä kyse ole siitä, että olisin ryyppäämässä kavereitteni kanssa.
Vaikka haluankin olla suurimman osan vapaa-ajastani vaimoni kanssa, mukaan lukien lomat, olen sitä mieltä, että jokainen tarvitsee myös muita ystäviä. Heidän kanssaan voi puida sydämen murheita. Vaimoni on tosin kieltänyt minua kertomasta masennuksestaan ystävilleen, jotta he eivät luulisi häntä hulluksi. Tämä on huono ratkaisu, silä nyt ystäväni vain luulevat häntä nyrpeäksi, raivohulluksi pirttihirmuksi, eivätkä koskaan saa tilaisuutta tuntea herttaista suloista ihmistä, joka hän oikeasti on.
Vielä eräs asia on syöminen. Vaimoni valittaa aina, että hänellä on nälkä, mutta ei suostu syömään mitään, mitä ostan kotiin. Hän sanoo, etät olen pihi ja ostan aina halpaa paskaa. Vaikka olen luonnostani säästäväinen, ostan kyllä mielestäni aivan laadukkaita elintarvikkeita. Ja sanon hänelle aina, että hän voi mennä kauppaan (200 m) ja ostaa, mitä ikinä haluaa, kun olen töissä. Tämä ei hänelle kuitenkaan kelpaa, vaan hän vaatii, että minä vien hänet ravintolaan syömään joka ilta töiden jälkeen. Kun en suostu tähän, saan kuulla olevani pihi paskiainen.
Vaimoni aivan selvästi purkaa pahaa oloaan tällaisilla pompotteluyrityksillä, sillä hän ei oikeasti ole ollenkaan sellainen ihminen.
Kumpi on parempi, antaa periksi ja hemmotella sekä antaa toisen maata sängyssä vai olla kohtuullisen tiukka ja yrittää patistaa puolisoa aktivoitumaan?
Aikaisemmin jätin hänet rauhaan ja toivoin, että hän toipuessaan alkaisi aktiivisemmaksi. Mutta nyt, kun hän on parantumassa masennuksestaan, hänen todelliset ongelmansa (ystävien puute/työttömyys) masentavat häntä. Olen yrittänyt pakottaa häntä liikkumaan ja harrastamaan, mutta sekin tuntuu julmalta ja väärin, vaikka hän usein onkin kiitollinen siitä, että pakotan hänet pois sängystä.
Mitä minun pitäisi tehdä? Tiedän, että masentuneille ei auta käskeä ottamaan itseä niskasta kiinni, mutta jossain vaiheessa sieltä sängyn pohjalta on noustava. Eikä ystävia ja työpaikkaa kukaan valmiina eteen kanna. Olen kuullut olevani epäempaattinen paska, kun pakotan hänet pukeutumaan, mutta tilanne ahdistaa minua ja laiminlyön työni jajatellessani vaimoani ja huolehtiessa. Omia ystäviäni en enää näe ollenkaan, koska puoliso ei kestä olla yksin. Hän kyllä aina sanoo, että mene vain, jos ystävä pyytää nähdä. Kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun laitan takkia päälle, vaimoni makaa sohvalla apaattisena ja valittaa, että olen mieluummin kavereitteni, kuin hänen kanssaan. Eikä kyse ole siitä, että olisin ryyppäämässä kavereitteni kanssa.
Vaikka haluankin olla suurimman osan vapaa-ajastani vaimoni kanssa, mukaan lukien lomat, olen sitä mieltä, että jokainen tarvitsee myös muita ystäviä. Heidän kanssaan voi puida sydämen murheita. Vaimoni on tosin kieltänyt minua kertomasta masennuksestaan ystävilleen, jotta he eivät luulisi häntä hulluksi. Tämä on huono ratkaisu, silä nyt ystäväni vain luulevat häntä nyrpeäksi, raivohulluksi pirttihirmuksi, eivätkä koskaan saa tilaisuutta tuntea herttaista suloista ihmistä, joka hän oikeasti on.
Vielä eräs asia on syöminen. Vaimoni valittaa aina, että hänellä on nälkä, mutta ei suostu syömään mitään, mitä ostan kotiin. Hän sanoo, etät olen pihi ja ostan aina halpaa paskaa. Vaikka olen luonnostani säästäväinen, ostan kyllä mielestäni aivan laadukkaita elintarvikkeita. Ja sanon hänelle aina, että hän voi mennä kauppaan (200 m) ja ostaa, mitä ikinä haluaa, kun olen töissä. Tämä ei hänelle kuitenkaan kelpaa, vaan hän vaatii, että minä vien hänet ravintolaan syömään joka ilta töiden jälkeen. Kun en suostu tähän, saan kuulla olevani pihi paskiainen.
Vaimoni aivan selvästi purkaa pahaa oloaan tällaisilla pompotteluyrityksillä, sillä hän ei oikeasti ole ollenkaan sellainen ihminen.
Kumpi on parempi, antaa periksi ja hemmotella sekä antaa toisen maata sängyssä vai olla kohtuullisen tiukka ja yrittää patistaa puolisoa aktivoitumaan?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Itselläni on psykoottinen masennus ja todella vaikea nousta sängystä aamuisin. Puolisoni on vihainen kun en saa itteäni liikkeelle. Toivoisin joskus mukavanpaa asennetta tai että toivottaisi aamulla vain iloisesti hyvää huomenta. Sinulla on todella vaikea tilanne puolison suhteen. Olisin sitä mieltä, että kannattaa patistella vain, koska jos ei koskaan nouse sieltä sängyn pohjalta ei voi toipuakaan. Patistelunkin voi tehdä niin monella erilailla. Jaksamista sinulle!! Tiedän kuinka vaikeeta on elää masentuneen kanssa.
Taitaa olla nyt niin että , vaimosi rypee itse säälissä ja on katkera sulle ,kun olet terve ja enerkinen. Vaimosi tarvisi saada joku terapeutti ,jolle voi ulostaa sen kaiken paskan, mikä hänen sisällään on. Sanon vain että jos tuota katkeruutta on ei saada loppumaan , niin se syö puhki hyvää avioliittoa.
PS. koitahan jaksella ja katso ettet itse sairastu
Tiedän tarkkaan mistä puhut. Oma puolisoni yritti kaikin keinoin, hyvällä ja pahalla saada minua liikkeelle, mutta yksinkertaisesti siihen ei aina vaan ollut voimia, vaikka jopa tahtoa olisi riittänyt.
Pitää ymmärtää, että masentunut ihminen on lamaantunut sekä henkisesti, että fyysisesti. Käyttäytymismalli ei ole laiskuutta, ainoastaan totaalista pysähtyneisyyden tilaa, jota ulkopuolisen on vaikea ymmärtää. Kun vessassa tai suihkussa käynti, hampaiden pesu ja perustoiminnot alkavat olla hakusessa, on kenenkään turha tulla potkimaan persiille, että lopeta tuo itsesääli.
Lääkehoidosta oikein kohdennettuna ja annosteltuna on huomattava hyöty, suosittelen, vaikka monet uhoavat selättävänsä vaikeankin masennuksen ihan vaan kovana kundina. Ei mene jakeluun, eikä takuulla onnistu.
Sanoisin, että anna potilaan olla ja levätä, kerätä voimia. Huolehdi siitä, että lääkitys on kohdallaan ja perusturvallisuus taattu. Kerro olevasi apuna kun tarvitaan, mutta älä pakota mihinkään. Pidä huolta myös itsestäsi, sikäli se mielestäni on helppoa, että masentunut, ainakin minä tarvitsin aikanani paljon omaa tilaa ja aikaa fundeerata ihan itsekseni omia juttuja. Kaikkea kun ei voi kertoa kenellekään, jokaisen on itse läpikäytävä oma helvettinsä. Tekee sen sitten terapeutin kanssa tai yksityisesti.
Muistelen, että olet aiemminkin kirjoittanut palstalle samalla minimerkillä...? Aikaa tarvitaan, puoli vuotta on suhteellisen lyhyt aika, vuosi on aika tavallinen jopa keskivaikeasta masennuksesta toipumiseen. Malttia, loppupeleissä jaetaan palkinnot.
Mutta jos et jaksa, et itse enää kestä, se on tunnustettava suoraan ja rehellisesti, ja mietittävä, mitä siitä seuraa.
Tee ratkaisusi. Kaikkea hyvää!
Kiitos kaikista vastauksista. Olen kyllä sama henkilö, joka n. puoli vuotta sitten kirjoitteli. Puolisollani todettiin viime joulukuussa vakava masennus, joten varmaan aikaa menee vielä. Onneksi ollaan menossa parempaan suuntaan.
Tiedän kyllä, että on turha potkia perseelle, mutta haluaisin löytää hyvän tasapainon kannustamisen ja levon antamisen välillä. Aina, kun hän saa itsensä liikkeelle, hänele tulee hyvä olo siitä ja päinvastaisessa tapauksessa syyllisyys vain pahentaa masennusta.
Lääkitys vaimollani on ja se on auttanut todella paljon. Psykoterapeuttia emme ole vielä löytäneet, mutta mielestäni sellaisesta olisi todella paljon apua tässä vaiheessa. Lääkitys on aloittanut toipumisen, mutta terapeutin kanssa olis hyvä käydä läpi kaikki kipeät asiat, joita tiedän vaimollani olevan paljon.
Tahdon kestää tämänkin koetteluksen. Kai tämä nyt on sitä "..ja vastoinkäymisissä".. Vaikeinta oman kestämisen kannalta on se, että en voi vaimolleni puhua jaksamattomuudestani huonoina päivinä. Hän suuttuu ja haukkuu minut itsekkääksi, koska ajattelen vain itseäni, eikä minulla ole oikeita ongelmia. Luulen/tiedän senkin johtuvan syyllisyydestä. Ystäväni eivätkä vanhempani tiedä myöskään, koska asia on vaimolleni hyvin arka ja hän häpeää heikkouttaan. Hänen vanhempansa tietävät ja ovat tukeneet minua valtavasti. Ja lisäksi helpottaa kirjoittaa tälle palstalle ja purkaa sydäntä ihmisille, jotka ovat nähneet masennuksen molemmilta puolilta.
Heip!
Mietiskelinpä asioita ja eksyin tänne sivuille... ensinnäkin täytyy sanoa, että sinun täytyy olla uskomattoman vahva ihminen, kun olet jaksanut noin kauan olla ihmisen kanssa, joka kärsii masennuksesta. Löydän itseni vaimostasi joiltain osin... tiuskimista, "yksinäisyyden" tunnetta jne. Reilut puolivuotta sitten jätkäkaveri lähti kävelemään, kun tällä tytöllä stressi, koulu ja päättötyö ja työ kellon ympäri vei voimat ja iski masennus. Ei ollut aikaa olla yhdessä, ja silloin kun nähtiin, purin kaiken paskan hänen niskaansa... vannoi, ettei lähde viereltäni, mutta tilanne meni kai niin pahaksi, etten itsekään sitä tajunnut...liian myöhään... elämäni ensimmäistä kertaa olin saikulla monta viikkoa tapahtumien jälkeen, ja sitten painoin töitä kahta kauheammin unohtaakseni... helpotti.... hetken.... nyt uusi työ ja kun on päässyt "taloksi", alkaa lyödä vanteelle... kaikki taas pyörii mielessä, eikä ole voimia tehdä asioita... yöllä vaikeuksia nukkua, painajaisia jne... tuntuu että työnnän ystäviä ja kavereita kauemmas, kun olen vain... en oma itseni, vaan jotain muuta... tiedän, millainen ihminen oikeasti olen, ja mihin exäni joskus rakastui, mutta rassaa, kun se puoli on jossain piilossa... puhumaan en ole mennyt, koska en tiedä oikeasti mitä siellä muka voisin kertoa, kun en itsekään tiedä, miksi oikeasti on paha olla.... ystävälle olen avautunut, mutta tuntuu että pian pelotan hänetkin pois,... kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta niin totta.. itse joskus mietin, kuinka jollain voi olla henkisesti paha olla, mutten enää kyseenalaista asiaa ollenkaan... voin vain sanoa, että toivottavasti asianne paranee,ja toivottavasti vaimosi osaa ainakin välillä kertoa hyvinä hetkinään sinulle, kuinka sinusta välittää...antaisi sinullekin voimia jaksaa.. itse olisin ollut valmis tekemään sen liian myöhään... nyt on turha itkeä, kun kaikki on jo mennyt... raskaita asioita, mutta luulenpa, että sinunkin on jossain vaiheessa punnittava elämää myös oman terveytesi pysymisen kannalta...rakkaus satuttaa...toivotaan kuitenkin parasta...
Hmmm Ilmiselvästi tarvitset itsellesi rakastajatarta?Olen vapaa sinkunaninen jonka mies ystävä juuri jätti.Jätti minut naapurin muijan takia. Vihasi ja inhosi minua koko juttumme ajan.Kelpaisinko minä sinulle kenties?
Kiitos tarjouksesta, eikä varmasti kelpaamisesta ole kysymys. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että avioliitossa on oltava ehdottoman uskollinen, enkä voi kuvitella pettäväni vaimoani. Seksielämässämme ei myöskään ole mitään vikaa, mikä kai on harvinaista lääkkeiden kanssa. Toivon sinulle voimia masennuksen kestämiseen ja voittamiseen. Kunnoitukseni on kaikkien masentuneiden puolella, sillä voin vain kuvitella millaisen helvetin te joudutte läpikäymään. Tai siis en edes pysty kuvittelemaan.
paikkakunnalla kun terapeuttia ei ole löytynyt? Eihän depressio pelkillä läkkeillä parane, terapiahan siihen pitää yhdistää, mielusti tiivis sellainen.
Itse jouduin odottelemaan 4 viikkoa, etsin ja etsin ja vihdoin löysin psykiatrin jolla psykoterapeutinkin koulutus.
Onhan tämä vähän "tyyristä", mutta apua olen saanut. 45 min. istunnosta jää omavastuuosuudekseni 70 euroa, käyn nykyisin, kahden vuoden jälkeen enää kahdesti kuukaudessa, alussa kävin kahdesti viikossa.
Jaksamisia teille molemmille ja yrittäkää nyt ihmeessä etsiä sitä psykoterapeuttia.
Ja sinä joka kirjoitit itsekkyydestä ym., toivon mukaan et koskaan sairastu depressioon ja jos sairastut, lähelläsi on tukiverkko, muutoin voi olla että putoaminen on edessä.
Kirjoituksesi perusteella ET ole sairastanut koskaan depressiota, tosin et näytä siitä mitään muutoinkaan tietävän,kaikkea kun ei onneksi tarvitse itse käydä lävitse ollakseen empaattinen ja ymmärtäväinen!!!!!
ISESÄÄLISTÄ (vielä pahempi kommentti!!!!)
Ei kyse ole niinkään "löytymisestä", vaan valitsemisesta. Vaimo on kahta kokeilut, eikä kumpikaan oikein tuntunut sopivalta. Eräs psykiatri suositteli meille yhtä, jota kokeilemme seuraavaksi.
En usko, että vaimoni on nirso, mutta terapeutin löytyminen voi olla aika vaikeaa. Molemmat olivat kuulemma aivan asiansa osaavia, mutta toinen ei itse kysynyt mitään, vaan odotti vaimon purkavan kaiken aivan spontaanisti ja toinen taas oli "liian ymmärtäväinen" nyökkäili ja itki mukana antamatta minkäänlaista rakentavaa kommenttia. Terapeutilta vaaditaan mielstäni aika omanlaatuista sekoitusta empaattisuutta ja suoruutta.
suuntaista terapiaa vaimosi tarvitsisi? Analyyttistä, kognitiivista vai millaista?
Terapeutin etsiminen on kuin etsisi sitä kuuluisaa neulaa heinäsuovasta. Itse kävin viidellä ennen kuin löysin tämän pykiatriterapeuttini.
Riippuu sitten terapeutin edustamasta suunnastakin että millainen hän on, analyytikkohan vain odottaa että asiakas puhuu, ei neuvo ei kysele jne.
Toivottavasti tämä jota vaimosi nyt seuraavaksi kokeilee, toivon mukaan hän olisi se "oikea"!
Jaksamisia!
noin ymmärtäväinen mies kuin sinä "aviomasennus"
Vaimosi ei arvaakkaan minkä kultakimpaleen on saanut;)....
Voimia ja kaikkea hyvää avioliittoonne!
PS. Jos kehtaat niin sanohan vaimollesi terveiset minulta... toivon tosiaan että hän sais rauhan!
...luin kommentteja keskustelun avaajalta sekä muilta, ja kyynel silmään tulee... täytyy sanoa, että uskomattoman ihana ja vahva ihminen, kun jaksaa oman terveytensäkin uhalla auttaa vaimonsa kuntoon..... mies, joka seisoo sanojensa takana... "..niin myötä- kuin vastamäessä..." Ja on ennenkaikkea myös uskollinen... tuollaisia ihmisiä pitäisi olla enempi!! mutta muista toki huolehtia myös itsestäsi...Toivon todella jaksamista ja onnea jatkoon!!=)
kitos kauniista sanoista teille molemmille, mutta en tiedä tunnistanko itseäni tuosta. En usko olevani mikään kultakimpale, mutta pyrin tukemaan vaimoani niin hyvin, kuin pystyn ja toivon, että hän toipuu.
Luulen, että monille suhteille masennus on tuhoisa siitä syystä, että terve puoliso ei ymmärrä masentuneen puolison käytöksen johtuvan masennuksesta. Ei puolison luonne muutu masennuksen seurauksena, vaan se peittyy agressiivisuuden ja ahdistuksen alle. Minun täytyi vain sulkea korvani solvauksilta ja ottaa perheessä selkeä johtajan rooli. Ei ole vaikea kuvitella, mistä aikoinaan syntyivät legendat riivaajista, jotka ottivat valtaansa ihmisen ja muuttivat lempeät ihmiset demoneiksi...
Toivon, että pahin on ohi nyt, vaikka tiedän, että takapakkia voi tula koska tahansa. Koko kokemus on lähentänyt meitä entisestään, ja sairauden kanssa on helpompi tulla toimeen, kun se on molemmille tuttu. Muille puolisoille suosittelisin lukemaan paljon kirjallisuutta aiheesta ja mahdollisuuden mukaan menemään ainakin kerran mukaan lääkärille. Ja muistamaan, etä yleensä ne solvaukset ovat valhetta ja lempeät sanat totta. Minun tapanani on pyytää vaimoani toistamaan kiukuspäissä sanotut asiat seuraavana päivänä, jos ne on totta, jotta en vahingossa jätä huomiotta oikeaa epäkohtaa tai ansaittua kritiikkiä käytöstäni kohtaan. Harvoin hän enää kiukun hälvettyä minua solvaa ja sitten pystymme keskustelemaan rakentavasti.
Mitä tulee uskollisuuteen, se voisi olla kokonaisen oman ketjun aihe. Minun mielestäni puolisolle täytyy olla ehdottoman uskollinen. Kaikkinainen vetoaminen humalatilaan ja "vaikeuksiin kotona" ovat vain tekosyitöä antaa periksi houkutukselle. Tietenkin voi olla tilanteita, joissa puolisot voivat avioeron sijaan päätyä siihen, että toinen puoliso tyydyttää seksuaalisuutensa muualla (toisen puolison sairaus/täydellinen haluttomuus seksiin), mutta tämän täytyy tapahtua mielestäni yhteisymmärryksessä eikä salaa.
...vaikket itseäsi ehkä itse tunnistakaan teksteistämme, jo kirjoituksestasi tulee ajatusmaailmasi hyvin esiin, mitä on kunnioitus puolisoa ja avioliittovalaa kohtaan (pisteet siitä sinulle)... nykyään se tuntuu monella olevan unohduksissa??? Siksi näen, että olet vahva, kun jaksat seistä vaimosi vierellä, vaikket koskaan voi tietää, onko hänellä huomenna taas asiat huonommin vai paremmin... mutta tietenkään kukaan meistä ei voi huomista tietää... Moni olisi varmasti sijassasi antanut periksi... mukaan lukien oma exäni... hän sanoi, että ymmärtää miltä tuntuu, kun on masennus, mutta käänti kaikki päälleni ja olen kuulemma maailman itsekkäin ihminen...loppuviimein minä olin se paha joka kuulemma petti ja jätti, vaikken koskaan olisi häntä satuttanut.. ei oikeasti ymmärtänyt, minkä kyllä hänestä ja käytöksestä vaistosin... en ollut helppo ihminen, mutta silloisessa mielentilassani en osannut ajatella asioita selkeästi... tiuskin ja äkäilin... toivottavasti vielä joku päivä saan vierelleni samanlaisen ihmisen, kuin sinä, joka olet empaattinen, luja ja uskollinen...ja ennenkaikkea kallio,johon voi turvata, jos on paha olla... paljon tulee mieleen asiaa, jonka tahtoisi sanoa, mutta mukava kuulla, että asiat parempaan päin... onnea teille jatkossa!! =)