Heippa!
Olen lukenut näitä tarinoita välillä katkerana ja välillä kaiholla. Kerronpa oman tarinani.
Kun itse olin lapsi niin omat isovanhempani olivat minulle kuin äiti ja isä. Suhde oli tosi lämmin ja nyt muistelen heitä kaiholla. Tiedän siis mitä omat lapseni menettävät kun heillä ei ole isovanhempia.
Tai on heillä jopa kaikki isovanhemmat, mutta kukaan heistä ei pidä suuremmin yhteyksiä.
Omat vanhempani ovat alkoholisteja, vielä suhteellisen nuoria ja hyväkuntoisiakin. Joskus äitini saattaa humalassa soitella ja aina jaksaa sanoa, että olisi kiva nähdä lapsia. En muista milloin olisin kuullut hänen äänen selvinpäin. Itse en halua hänelle soitella, en enää jaksa. Ehkä olen toivoni menettänyt. Hän on viimeksi nähnyt lapseni 3 vuotta sitten. Nuorimmainen oli silloin 1-vuotias. Kumpikaan lapsistani ei edes tunne mummoaan.
Lähes sama tilanne on isäni kanssa, ei kuitenkaan ihan niin paha. Mutta ei hänkään koskaan lupauksistaan huolimatta tule käymään vaikka lähellä asuukin. Ja hänen luokseen on vaikea mennä kun ei tiedä kuntoa.
Olen lapsena itse nähnyt juopottelua ihan tarpeeksi en halua omien lapsieni kokevan samaa.
Lapseni ei siis tunne ollenkaan minun puolelta olevia isovanhempiaan, joka on tosi sääli. Mutta olen ajatellut asian niin, että se on enemmän heidän menetyksensä.
Mieheni puolelta olevat isovanhemmat ovat jo iäkkäitä ja dementoituneita. Hekään ei siis pidä yhteyksiä. Heidän luonaan välillä käymme, lapsemme ainakin tietävät keitä he ovat vaikka he eivät tiedäkkään lapsiamme.
Joskus tuntuu pahalta kun lapset kyselevät milloin voivat mennä mummolaan. Haluaisivat mennä mummolaan kun tarhassa lapset keskenään juttelevat ja toiset kertovat menevänsä mummolaan.
Mutta onneksi tilanne ei ole ihan huono. Muuttaessamme nykyiseen kotiimme, tutustuimme naapureihimme. He ovat lapsillemme oikeat vara-mummo ja pappa. He pitävät lapsiamme kuin omiaan ja ovat tosi suuri aarre lapsillemme. He ovat olleet nuorimmaisen elämässä alusta alkaen ja vanhemmankin elämässä mukana 2-vuotiaasta lähtien. Onneksi elämä ei aina katso biologiaa!!!
Te isovanhemmat olette valtavan iso aarre lapsille. Toivottavasti kaikki ymmärtäisi sen vai onko niin että sen ymmärtää vasta kun sen menettää?
Olen lukenut näitä tarinoita välillä katkerana ja välillä kaiholla. Kerronpa oman tarinani.
Kun itse olin lapsi niin omat isovanhempani olivat minulle kuin äiti ja isä. Suhde oli tosi lämmin ja nyt muistelen heitä kaiholla. Tiedän siis mitä omat lapseni menettävät kun heillä ei ole isovanhempia.
Tai on heillä jopa kaikki isovanhemmat, mutta kukaan heistä ei pidä suuremmin yhteyksiä.
Omat vanhempani ovat alkoholisteja, vielä suhteellisen nuoria ja hyväkuntoisiakin. Joskus äitini saattaa humalassa soitella ja aina jaksaa sanoa, että olisi kiva nähdä lapsia. En muista milloin olisin kuullut hänen äänen selvinpäin. Itse en halua hänelle soitella, en enää jaksa. Ehkä olen toivoni menettänyt. Hän on viimeksi nähnyt lapseni 3 vuotta sitten. Nuorimmainen oli silloin 1-vuotias. Kumpikaan lapsistani ei edes tunne mummoaan.
Lähes sama tilanne on isäni kanssa, ei kuitenkaan ihan niin paha. Mutta ei hänkään koskaan lupauksistaan huolimatta tule käymään vaikka lähellä asuukin. Ja hänen luokseen on vaikea mennä kun ei tiedä kuntoa.
Olen lapsena itse nähnyt juopottelua ihan tarpeeksi en halua omien lapsieni kokevan samaa.
Lapseni ei siis tunne ollenkaan minun puolelta olevia isovanhempiaan, joka on tosi sääli. Mutta olen ajatellut asian niin, että se on enemmän heidän menetyksensä.
Mieheni puolelta olevat isovanhemmat ovat jo iäkkäitä ja dementoituneita. Hekään ei siis pidä yhteyksiä. Heidän luonaan välillä käymme, lapsemme ainakin tietävät keitä he ovat vaikka he eivät tiedäkkään lapsiamme.
Joskus tuntuu pahalta kun lapset kyselevät milloin voivat mennä mummolaan. Haluaisivat mennä mummolaan kun tarhassa lapset keskenään juttelevat ja toiset kertovat menevänsä mummolaan.
Mutta onneksi tilanne ei ole ihan huono. Muuttaessamme nykyiseen kotiimme, tutustuimme naapureihimme. He ovat lapsillemme oikeat vara-mummo ja pappa. He pitävät lapsiamme kuin omiaan ja ovat tosi suuri aarre lapsillemme. He ovat olleet nuorimmaisen elämässä alusta alkaen ja vanhemmankin elämässä mukana 2-vuotiaasta lähtien. Onneksi elämä ei aina katso biologiaa!!!
Te isovanhemmat olette valtavan iso aarre lapsille. Toivottavasti kaikki ymmärtäisi sen vai onko niin että sen ymmärtää vasta kun sen menettää?
Vastaukset 2
Vanhimmat
olisi se niin kiva, kun omatkin lapset saisi edes vähän siitä, mitä jotkut lapset saavat isovanhemmiltaan.. mutta tasan ei mene onnen lahjat.
eli meillä uusioperhe ja "kahdenlaisia lapsia". vanhempi on tärkeä isovanhemmilleen, touhuilevat kaikkea yhdessä.
mutta pienemmällä on isovanhemmat jo kuolleet (siis ne jotka välittäisivät).
minun vanhempani ovat asia erikseen ja elossa toki. isäni asuu 300km päässä ja leikkii kyllä lasten kanssa kun nähdään.
mutta äitini onkin asia erikseen. asuu 1km päässä, mutta käy vain merkkipäivinä meillä eli synttäreillä ja molemmilla lapsilla sattuu nekin samalle kuulle.. (yksin kun asuu ja työtön on, niin ei aika kaikkeen riitä). minä en viitsi äitini luokse lasten kanssa mennä, koska siellä on tilpehööriä lattioilla jne, ja pienempi on siinä vaiheessa että nykii kaiken alas niin ylhäältä kuin saa (mielestäni äitini voisi vähän ajatella lapsia ja rakentaa niin kotinsa, että lasten kanssa voisi sielä käydä, siis mikäli olisimme toivottuja vieraita). toinen syy miksi en käy siellä on se, että en yksin kertaisesti ehdi, käyn työssä ja koitan touhuilla kaikkea kotonakin..
isovanhemmat ovat tärkeä voimavara varmaankiin sitten vasta kun niitä ei käytännössä ole! kuinka monet kerrat olen itkenyt , että miksei äitini halua oppia tuntemaan lastani (siis pienempää kohtaan on aivan tunteeton). isompi lapsistani osaisi jo itsekin käydä hänen luonaan, vaan eipä ikinä käy..
monesti tarvisin myös vastapalveluksia äidiltäni. hän kuitenkin kysyy aina meiltä apua, kun jotai pitää tehdä. mutta annas olla, jos minä kysyn häneltä, niin ei käy.. lähinnä hoitoapu olisi joskus tarpeen, näin rakennusvaiheessa, mutta sitäkään ei ole vuoteen saanut (2 kertaa olen kysynyt ko. aikana).
onni että tuolla vanhemmalla lapsella on tunteelliset isovanhemmat!!! kiva katsoa kuinka molemminpuolin ollaan ikävöity ja kerrotaan kuulumisia jne..
kunpa mekin löytäisimme varamummon ja papan lapsillemme erityisesti tolle 1v kaverille..
täällä mummut eivät halua olla mummuja ja miniät haukkuvat anoppejaan ja päinvastoin, tasan ei käy onnenlahjat. Meillä mieheni ja omat vanhempani kuolivat kun vanhimmat lapsemme olivat pieniä, nuoremmilla lapsilla ei ole ollut mummuja ja pappoja ollenkaan. Nuorin tyttäreni pyysi mökkinaapurina olevaa 80v mummua omaksi mummukseen, kun hänellä ei kerran mummua ole, naapurin mummu suostui ja näin tyttö sai mummun josta oli molemminpuolinen ilo.Me kaikki täällä voisimme mennä itseemme ja miettiä kirjoitustasi.