Tytär tuli pienen alle 2-vuotiaan tyttärensä kanssa käymään. Pieni tähtisilmä vierasti ensin, mutta nopeasti kuitenkin vaarin syli kelpasi ja tarinaakin alkoi tulla. Ei tosin kovin helposti ymmärrettävää tarinaa, mutta silti varmaan tärkeää.
Naisten lähtiessä kauppoihin, jäätiin kahdestaan pikkuisen kanssa. Syötiin hiukan salaa jätskiä mansikoiden kera, ja tehtiin piiitkä kävelylenkki, tosin vain takapihalle, mutta kuitenkin.
Ehdin hyvin siirtää valtavan määrän kasvi- ja luonnonopin tietojani lapsoselle, sillä vastaanotto toimi hienosti.
Ja sisällä kävimme sitten kuva-kirjallisuudesta läpi niitä eläimiä, joita emme tällä retkellämme ehtineet nähdä.
Söimme hiukan leipää ja joimme mehua, vaihdoin tytön kuiviin ja keskityimme uudestaan kirjallisuuteen, jonka äärelle pian molemmat nukahdimme.
Tämä tarina on tosi, mutta se voisi ihan yhtähyvin olla myös juopon isoisän fantasia.
Se pieni asia mikä erottaa tämän tapahtuman kuvitelmasta on yksi ryyppy.
Halusin tämän jutun avulla kertoa kuinka tärkeitä meille entisille juopoille ovat tällaiset pienetkin asiat, joillekin ihan arkipäiväiset asiat.
Kun joskus tulevaisuudessa, huonona päivänäni mietin kaiken järkevyyttä tai kun tuntuu että mikään ei taaskaan toimi niin kuin pitäisi, saan silloin tällaisista muistoista voimaa.
Oma tytär sai aikanaan oman luontoretkensä, jos isä ei ollut liikaa humalassa. Omaa tytärtään tytär ei olisi ikinä suostunut jättämään sille samalle juopolle katsottavaksi, edes puoleksi päiväksi.
Siksi tämä tuntuu vieläkin niin mahtavalta, kun luotetaan ja kun saan olla NORMAALI vaari, sellainen kuin muutkin vaarit tapaavat olla. Eikä tarvitse enää tuntea häpeää tai syyllisyyttä siitä, kun taas kerran joutui pettämään antamansa lupaukset.
Toivon todella, ettei tarvitsisi joutua takaisin siihen elämään. Paluu entiseen tuntuisi varmaan aika rankalta, varsinkin nyt kun on jo saanut niin paljon elämältä selvinpäin.
Naisten lähtiessä kauppoihin, jäätiin kahdestaan pikkuisen kanssa. Syötiin hiukan salaa jätskiä mansikoiden kera, ja tehtiin piiitkä kävelylenkki, tosin vain takapihalle, mutta kuitenkin.
Ehdin hyvin siirtää valtavan määrän kasvi- ja luonnonopin tietojani lapsoselle, sillä vastaanotto toimi hienosti.
Ja sisällä kävimme sitten kuva-kirjallisuudesta läpi niitä eläimiä, joita emme tällä retkellämme ehtineet nähdä.
Söimme hiukan leipää ja joimme mehua, vaihdoin tytön kuiviin ja keskityimme uudestaan kirjallisuuteen, jonka äärelle pian molemmat nukahdimme.
Tämä tarina on tosi, mutta se voisi ihan yhtähyvin olla myös juopon isoisän fantasia.
Se pieni asia mikä erottaa tämän tapahtuman kuvitelmasta on yksi ryyppy.
Halusin tämän jutun avulla kertoa kuinka tärkeitä meille entisille juopoille ovat tällaiset pienetkin asiat, joillekin ihan arkipäiväiset asiat.
Kun joskus tulevaisuudessa, huonona päivänäni mietin kaiken järkevyyttä tai kun tuntuu että mikään ei taaskaan toimi niin kuin pitäisi, saan silloin tällaisista muistoista voimaa.
Oma tytär sai aikanaan oman luontoretkensä, jos isä ei ollut liikaa humalassa. Omaa tytärtään tytär ei olisi ikinä suostunut jättämään sille samalle juopolle katsottavaksi, edes puoleksi päiväksi.
Siksi tämä tuntuu vieläkin niin mahtavalta, kun luotetaan ja kun saan olla NORMAALI vaari, sellainen kuin muutkin vaarit tapaavat olla. Eikä tarvitse enää tuntea häpeää tai syyllisyyttä siitä, kun taas kerran joutui pettämään antamansa lupaukset.
Toivon todella, ettei tarvitsisi joutua takaisin siihen elämään. Paluu entiseen tuntuisi varmaan aika rankalta, varsinkin nyt kun on jo saanut niin paljon elämältä selvinpäin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ratkaisevassa roolissa henkisen toipumisen kanssa. Se miten rikki läheiset oikeasti menevät toisen juopottelusta vaihtelee.
Meillä käsittelemättömiä asioita paljon vaimon menneisyydestä. Epäluottamus ja pelko seuraavat kaikesta huolimatta jokapäiväisessä elämässämmme. Raittiutta takana muutama vuosi, ja vieläkin vaimo on vainoharhainen. Kaikki peilataan omaan menneisyyteen. Hänen isänsä joi ja oli pelottava. Minä hämmensin omalla juopottelulla asiat tiettyyn pisteeseen, appiukon avustuksella.
Tuntuu että olen ollut likaämpäri aina, ja kantanut myös appiukon sekoilut harteillani.
Nyt tuntuu, että minä ole hyvässä kunnossa henkisesti ja fyysisesti. Vaimoni ei ole kunnossa lainkaan. Hän on hyvin rikki. Onkkohan nyt sitten hänen vuoronsa sairastaa? Vai onko tässä jotain muuta, sellaista mitä en aikanani kosteana huomannut.
Onko kokemusta siitä että voiko lapsuuden ja aikuisiän pelot tulla nyt vasta pintaan vaikka ympärillä olevat ihmiset ovat raittiilla tiellä.
Itseänikin ahdistaa tämä tilanne valtaisasti.
Esimerkki tilanteesta on se, että en voi juoda edes vissyä hänen tietämättään, koska hän kuuntelee mikä "sihahtaa" ja tulee sen tarkistaan. Se on todella ahdistavaa. Ostokset tarkistetaan ja juomat aina tarkistetaan ettei niissä ole promilleja.
Oma olo tuntuu todella painostavalta ja ahdistavalta. Ei tässä enää kai puhumisetkaan auta. Niin ja kaikki eri A-paikat ja ryhmät on tuttuja kummallekkin.
Mutta hyvät sulle.
Siksi muiden toipuvien alkoholistien vertaistuki on tärkeää meille, sillä heidän kanssaan voimme parhaiten puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Meidän läheisemmehän sairastuvat aina meidän alkoholistien rinnalla. Se vuosikausia kestänyt salailu ja häpeily, valehtelu ja jännittäminen eivät voi olla jättämättä ihmiseen jälkiä. Kuten kirjoitit, sairastumisen vaikeusaste läheisillä vaihtelee, mutta usein he saattavat olla vakavammin sairaita kuin itse alkoholisti, joka sentään pääsee "nollaamaan" itsensä säännöllisesti.
Tuo mainitsemasi "vainoharhaisuus" on ihan luonnollista, ainakin jonkin aikaa. Ihmisillä on hyvä haju- ja äänimuisti, ja tiedän myös erään puolison joka ei voi vieläkään sietää ääntä joka lähtee kun juodaan pullon suusta suoraan.
Myös minä jouduin luopumaan joistain maneereistani, jotka liittyivät joko juomiseen tai sen valmisteluun.
Meillä on samanlainen historia, sillä myös minun vaimoni isä oli alkoholisti (alkoholistin tytär hakeutuu yllättävän usein suhteeseen alkoholistin kanssa?), ja siksi hänellä on jo lapsuudestaan käsittelemätöntä alkoholismia.
Nyt onkin sitten minun vuoroni hyvittää ja auttaa häntä kaikin tavoin. Joskus saattaa tuntua ahdistavalta kun vaimo palaa uudestaan ja uudestaan johinkin samoihin elämäntilanteisiin tai tiettyyn tapahtumaan, mutta se on hänen oikeutensa ja sitä hänen toipumisensa vaatii. Yritän parhaan kykyni mukaan käydä niitä hänen kanssaan läpi, sillä enhän niihin voi enää kuollakaan.
Kun ihmisellä on jotain käsittelemättömiä traumoja lapsuudesta tai muulta ajalta, saattavat ne nousta pintaan ihan varmasti. Niiden "pöydälle nostaminen" onkin sitä käsittelemistä, jota ne vaativat. Ammattiapu tai hyvä vertaistuki olisivat mahtava apu vanhojen asioiden käsittelyssä, mutta siihen ei aina ole mahdollisuutta.
Ajattelin tuota juoma-kontrollianne.
Jos vaimosi edelleen haluaa tarkistaa ostamasi juomat, niin anna hänen tehdä se. Eihän siitä sinulle loppujen lopuksi ole mitään harmia, ja kun ymmärrät tilanteen, ei sinun tarvitse siitä edes loukkaantua.
Itse en juo mitään, missä on alkoholia, en edes simaa tai kotikaljaa. Olen tämän vaimolle kertonut, ja jokus vierailuilla hän jopa varmistelee, että tarjotussa ruokajuomassani ei ole alkoholia. En siitä loukkaannu, oikeastaan päinvastoin.
Tuo painostava ja ahdistava olo on sinulle vaarallinen seuralainen.
Muistat varmaan vieläkin ihan hyvin mikä auttaa (hetkellisesti) noihin ongelmiin. Siksi sinun täytyisi niille jotain tehdä, ja nopeasti.
Korostan vieläkin hyvän vertaistuen tärkeyttä, ja esim. hyvä AA-ryhmä pystyy sitä tarjoamaan. Ellei koko ryhmä sinua auta, niin sieltä saattaa löytyä joku saman kokenut kaveri, jonka kanssa voit asiasta puhua vaapasti.
Myös vaimollesi olisi tärkeätä löytää joku hyvä tukihenkilö tai peräti ammattiapua oman "alkoholismi-menneisyytensä" perkaamiseen.
Toivotan teille kaikkea hyvää jatkossa.
(lapsi, ei puoliso) alkoi oireilla vasta kun olin ollut pari vuotta raittiina. Ehkä mukana oli myös normaalia teini-iän angstia, mutta paljon siinä oli varmasti sellaista, mitä hän ei olisi uskaltanut päästää ulos jos olisin juonut. Tavallaan tulkitsinkin hänen oireilunsa positiiviseksi merkiksi: vihdoinkin hän luotti siihen, että hän saa olla tavallinen nuori omine murheineen ja pelkoineen ja päästää ne pihalle pelkäämättä, että retkahdan sen takia. Jonkin aikaa oli äärimmäisen rankkaa, ilman ammattiapua ei selvitty. Mutta nyt menee paremmin kuin koskaan aikaisemmin.
ex-Jasu, se oli koskettava. Onneksi en sählännyt oman lapseni lapsuutta niin, etteikö sinne olisi mahtunut myös tuollaisia hienoja pieniä retkiä ja muita tapahtumia, mutta välillä tuntuu todella haikealta ajatella sitä, kuinka peruuttamattomasti se aika elämästä on ohi. Seuraavat retket teen vasta sitten joskus lapsenlapsen kanssa - toivottavasti sen aika ei kuitenkaan ole vielä lähitulevaisuudessa.