Luin tuossa alla juttua onnellisuudesta ja erityisesti mieleen jäi yhden henkilön tyytyväisyyys elämään suurista menetyksistä huolimatta. Omalle kohdalleni ei mielestäni ole sattunut mitään ylivoimaista menetystä - toki minunkin tragediani (mm. avioero) voisivat olla toiselle ylitsepääsemättömiä. Millaisia vaikeuksia sinä olet kokenut ja miten olet niistä selviytynyt?
Elämäsi suurin
menetys
9967
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
psykopaattiäiti sai tyttäreni vastoin tämän tahtoa. Äiti kidutti lapsen nälällä ja sai aikaan aivovaurion. Lapseni näin viimeksi toista vuotta sitten mielisairaalassa. Myös ulkonäkö on tyypillinen karvuhormoonin liikatuotannosta kärsivälle. Sekin liikatuotanto tulee anoreksiasta. Anoreksiasta ei kuitenkaan ole kyse, koska lapsi söi aina lomillaan luonani ja paino nousi kohisten pudotakseen sitten taas äitinsä luona.
Äiti on ulkoisesti kunnon kansalainen ja harras körtti, mutta kulkee henkienmanauspiireissä tytön kanssa. Sosiaalihuolto ja kouluterveydenhuolto ei näe mitään, vaikka lapsi on sairaan laiha. Painoindeksi oli viimeksi 16,4 kun normaalin alaraja on 19,5 ja anorektikon 17,5. 13:ssa kuollaan.
Sosiaalivirkailijat eivät tee asialle mitään, ei myöskään lääninhallitus näe vikaa sosiaalivirkailijoiden menettelyssä.
Lapsi on menetetty. Ei hänestä koskaan tule millään tavalla hyödyllistä yhteiskunnan jäsentä. Pelkkä ihmisraunio. Pienenä oli mahtavan lahjakas ja mukava, nyt rähjäävä raunio.
Minä olen tehnyt kaiken, mitä isä voi tehdä. Kaikki turhaan.
Näin toimii Suomen lastensuojelu vieläkin 2000 -luvulla.
tavalla tai toisella on varmaan elämän pahin menetys. Sinä, Wanha Isä, kärsit varmaan suunnattomasti tyttäresi menetyksestä. Käyt ilmeisesti hänen luonaan siellä sairaalassa. eihän lastaan voi hylätä vaikka hän käyttäytyy kuvaamallasi tavalla.
Minä olen menettänyt mieheni auto-onnettomuudessa. Siitä selviää armollisen ajan myötä.
En käy lapseni luona.
Raivoaa, syyttää asioista, joita on tapahtunut vain hänen oman päänsä sisällä. Ei halua tietää minusta mitään. Psykopaattiäitinsä pitelee tahtipuikkoja. On saanut sosiaali-ihmiset, lääkärit, hoitajat, kaikki manipuloitua mielensä mukaan. Kaikki haluavat, etten ole missään yhteydessä, mutta että ruokot, taskurahat ja muut maksut kelpaa. Koskaan en ole saanut mitään tietoja lapsestani, vaikka meillä on lain mukaan yhteishuoltajuus. Koulutodistuksen kopiot sain peruskouluajalta koulusta ja lapselta itseltään kuulin aikanaan, nyt en 3 vuoteen muuta kuin raivoamista, sitäkään en viimeiseen vuoteen.
Tällaiseen tilaan todella paha ihminen saa toisen ihmisen 10 vuoden intensiivisellä nälällä ja manipulaatiolla.
OLEN TULLUT ISOISÄKSI!!!
menetys, oletko lukenut otsikon väärin?
Minun elämäni vaikein asia on ollut oman tyttären äkillinen kuolema,vieläkin ikävä tuo kyyneleen silmäkulmaan vaikka tapahtumasta on jo vuosia.Silloin tuntui että en selviä tästä koskaan,elämällä ei tuntunut olevan mitään tarkoitusta,oli vain mustia aamuja ja iltoja.Minusta katosi paljon pois moniksi vuosiksi,mietin iltaisin tunnenko koskaan iloa enää,olenko onnellinen,sulaako tämä möykky sydämmestäni koskaan?Vähitellen valo alkoi palata elämään,elämä alkoi kantaa,hetki kerrallaan."Kivulta taittui kärki",aloin ymmärtää että en ollut ainoa jonka lapsi oli kuollut,sekin lohdutti jotenkin,kun näki että hekin ovat selvinneet,omalla tavallaan.Sain kuitenkin elää tyttäreni kanssa n.18 vuotta hän varttui nuoreksi naiseksi ja minä siinä sivussa kasvoin äidiksi.Niiden vuosien merkityksen ymmärrän vasta nyt ja olen saanut rauhan sydämmeeni.Haluaisinkin sanoa heille jotka joutuvat tälläisen asian eteen,vielä ilo palaa elämään,se voi viedä aikaa vuosia...mutta elämä ei ole koskaan enää samanlaista kuin ennen,se on elämää tämän asian kanssa.Olen saanut kuitenkin niin paljon ihania asioita, monta "tytärtä",yhden oman,kaksi poikien välityksellä ja yhden seuraavaa polvea.Voin sanoa olevani onnellinen ja tyytyväinen ,kaikesta huolimatta.
katkeroitumatta. Itselläni on kolme tytärtä, nuorinkin lähes aikuinen ja olen aina ajatellut, että kaiken muun kestän, jopa puolisonkin menetyksen uskoisin kestäväni, mutta lapsille jos jotain sattuisi, niin elämältä putoaisi pohja pois. Nautitaan elämästämme menetyksistämme huolimatta etukäteen tulevia surematta!
Hyvää kesää sinulle ja läheisillesi!
Kiitos samaa sinulle!Kyllä aluksi mietin miksi minun tytär ja olin "kiukkuinen"kaikille äideille jotka saivat pitää lapsensa,mutta en silti kenellekkään olisi halunnut sitä kokemusta,että menettää lapsensa.Kyllä elämältä pohja putoaa,on vain syvässä kuilussa ja siinä sitten yrität jotenkin koota elämääsi uudelleen kasaan.Katkeruus vie ihmisestä paljon voimia ja sitä vastaan täytyy vain taistella,elämä jatkuu kuitenkin.
Äidin ikävä ei koskaan lopu, äitini kuoli ollessani 3-vuotias ja siihen loppui onnellinen lapsuuteni. Sen suurempaa menetystä en voi kuvitella, koska se muutti koko elämäni suunnan totaalisesti. Oman lapsen menetystä en varmaankaan kestäisi.
Monikin asia on mennyt elämässä toisin kuin olisin halunnut, mutta ajattelen, että koettelemukset kasvattavat enkä olisi ilman menetyksiä se ihminen, joka olen nyt.
Elämäni on aivan hyvä nykyisellään ja herään usein aivan onnellisena uuteen aamuun.