Haluaisin saada paniikkihäiriöstä kärsivän tuntemuksia seurustelusta. Minulla on juttua paniikkihäiriöstä kärsivän kanssa, tiedän mikä paniikkihäiriö on, mutta haluaisin nyt teiltä kokemuksia kyseisestä asiasta, jotta osaisin oppia tuntemaan paniikkihäiriötä enemmän.
Paniikkihäiriö+Seurustelu
Miimii^^
52564
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse kärsin paniikkihäiriöstä enkä tällä hetkellä ole kykeneväinen minkäänlaisiin suhteisiin. Seurustelu paniikkihäiriöisen kanssa on ihan tilanne kohtainen. Kuinka paha paniikkihäiriö on ja miten se oireilee. Itselläni kohtauksia ulkopuoliset ihmiset ei havaitse ja useimmiten kohtauksen aikana minun on helpompi olla jonkun toisen ihmisen seurassa. Kaikki on sanoneet minulle että vaikutan aivan normaalille, vaikka todellisuus on, että olen todella pahasti ongelmissa tämän kanssa.
Se voi vaikuttaa liikkumiseen ulkona ja sosiaalisissa tilanteissa. Mutta itselläni noihin auttaa juuri se, että menen ulos jonkun toisen kanssa joka tietää tilanteeni. Välttämättä aina ei ole kykeneväinen lähtemään mihinkään kenenkään kanssa. Itselläni myös näkyy se, että mielialani vaihtelevat hyvinkin paljon. Välistä tuntuu hyvälle että viettää aikaa jonkun kanssa, mutta yht´äkkiä voi tulla päähän, että haluan olla yksin ja silloin heitän toisen pihalle. Ihminen joka tietää kuitenkin paniikkihäiriöstäni ja kun selitän tämän sille, että se kuuluu osana tähän, nii he ymmärtävät myös tämän. Toki varmasti henkilöstä jonka heitän pihalle se tuntuu pahalle, mutten tarkoita sillä kuitenkaan mitään, en vain voi sille mitään. Itseni kohdalla ainakin osaan sanoa sen, että olen paljon "normaalia" vaikeampi tapaus tapailla ja seurustella, mutta onhan noita vaikeita tapauksia ilman paniikkihäiriötäkin. Se on kuitenkin sairaus muiden joukossa josta kuitenkin voi parantua, joten tilanne ajan kanssa varmaankin helpottaa kun oikeanlainen apu on löytynyt.
Harva koskaan "parantuu" paniikihäiriöstä, mutta oireet voivat pysyä poissa, kun oikea lääkitys, terapia ja elämän tasapaino on löytynyt. Ei mikään estä seurustelua paniikkihäiriöisen kanssa, mutta se varmasti vaatii paljon ymmärrystä ja jaksamista kumppanin osalta. Itse olen muutaman kerran ollut vakavassa suhteessa ja minulla on siis paniikkihäiriö. Ensimmäisessä suhteessa, kumppani oli aikalailla perillä tilanteestani ja ymmärsi. Suhde päättyi muista syistä. Toisessa suhteessa kumppani ei ymmärtänyt ollenkaan ja syyllisti minua siitä etten pystynyt aina tekemään normaaleita asioita. Esim. jos en halunnut lähteä suuren ihmisjoukon keskelle tai en jonain päivänä kyennyt käymään kaupassa, se oli hänen mielestään minun syytäni. Se tuntui tosi epäreilulta. Monesti sain kuulla kommentteja, että "ainahan sulla masentaa" ja "mikä sulla taas on?".
Älä ainakaan tee vastaavaa tai pakota toista mihinkään mikä tuntuu epämukavalta. Aina voi silti rohkaista, jos toinen on epävarma. Paras on jos teette asioita yhdessä, esim. kauppakäynnit ja muut asioinnit. Sosiaalisissa tilanteissa tuet kumppaniasi ja otat mukaan keskusteluihin. Jos huomaat hänen ahdistuvan, anna tilaa. Kaikki on niin yksillöllistä. On paniikkihäiriöisiä jotka voivat elää ihan normaalia elämää ja on taas niitä joita vaiva rajoittaa enemmän. Ja tärkeintä on muistaa omaa jaksaminen. Seurustelu ei tarkoita sitä että, sinun pitäisi ottaa joku ns. hoitajan rooli. Jokaisella on otettava oma vastuu omasta voinnistaan.
itselleni täysin normaali elämä on paras apu. tarkoitan tällä sitä, että muutama lähin ihminen tietää paniikkihäiriöstäni, mutta siihen ei kiinnitetä mitään erityishuomiota, jos ei ole tarvetta. Minun mielestäni kannattaa rohkeasti keskustella asia läpi, että miten hän haluaa sinun toimivan paniikkikohtauksen sattuessa ja miten se vaikuttaa hänen ja mahdollisesti teidän yhteiseen elämäänne. Paniikkihäiriöitä on niin monenlaista, että on parasta puhua asiasta Hänen kanssaan. Riippuu tietysti henkilöstä, mutta itseäni on jopa auttanut seurustelun aloittaminen. Tsemppiä teille molemmille - monet tulevat toimeen paniikkihäiriöisten kanssa!
tosiaan kannattan muiden ehdotusta että keskustelet hänen kanssaan asiasta meitä paniikkilaisia on niin erinlaisia kuten huomaat vastauksista itselläni on tosi rajoittunut elämä en uskalla lähteä kotipihaa kauemman yksin en edes kykene asumaan yksin koska kohtaukseni on niin rajuja välillä että menetän ns todellisuuden tajun täysin ja kaipaan toisen tukea sillä hetkellä muistuttaen miten pitää toimia.
Itselläni seurustelun aloittaminen ja sen oikean ihmisen löytäminen paransi oloani ja elämääni mielettömästi. Ennen kuin tapasin mieheni olin enää tärisevä, liki alkoholisoitunut sekakäyttäjä, jonka ongelmasta ei kukaan, edes perhe tiennyt mitään.
En varmaan olisi miehellenikään kertonut mitään koko asiasta (häpeä on usein liian suuri), mutta mies heti ekoilla treffeillä ihmetteli, etten katso ollenkaan häntä silmiin, vaan välttelen katseita liki hysteerisesti. Siinä sitten romahdin ihan täysin, ja käsilaukusta lapoin kaikki lääkkeet hänelle nähtäväksi ja totesin että "tää on mun elämää, rajoittunutta ja sulkeutunutta, helvetin yksinäistä. Ootko ihan varma, että haluat tutustua yhtää lähemmin?". Ja mies halusi.
Siitä alkoi sitten paraneminen. Pienin askelin. Ensin mentiin yhdessä siihen lähikauppaan, sitten jopa kirjastoon ja markettiin. Ja alkoholin ja lääkkeet jätin kokonaan. Ne vain pahentavat oireita ja syntyy riippuvuus, eivät todellakaan poista ongelmaa. Takapakkiakin tuli. Monet kerrat palattiin kaupan tai ravintolan ovelta takasin, mutta koskaan mies ei hermostunut ja syyllistänyt. Päinvastoin kannusti eteenpäin ja tsemppasi silloin, kun itse olin heikoimmillani.
Puolisolla on iso merkitys siinä, miten paniikkihäiriöinen pärjää tai mihin suuntaan oireet menevät. Koskaan ei saisi syyttää tai syyllistää, eikä varsinkaan painostaa. Rohkaista sen sijaan saa ja pitää, ja houkutella tekemään juttuja, eikä jämähtää sinne kotiin.
Meillä mennään edelleen minun ehdoilla ja fiiliksilläni. Nykyään onneksi jo aika pitkälle päivät on hyviä, ja sitä että käännyttäisiin ovelta takaisin kotiin, tapahtuu harvoin. Mutta ilman tätä oikeaa ihmistä nykyinen elämä tuskin olisi mahdollista. Enkä halua edes ajatella, minne olisin ilman miestäni jo joutunut.