Menetin vauvani kuusi viikkoa sitten. Syntyi kuolleena rv38. Nyt alkaisi olla aika yrittää uutta lasta, mutta mieheni ei halua yrittääkään. Synnytyksen jälkeen olisin jo hävittäny "myynyt" kaikki vauva tavarat rattaat ym. pois, mutta mies sanoi että ei hävitetä ja että yritetään uutta lasta.
Nyt sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tämä uutinen. Ainut toivoni murskattu pieniksi palasiksi. Ainut asia joka piti minut järjissäni. Jonka vuoksi jaksoin elää. Mutta nyt sekin on mennyt. Tuntuu etten enää jaksa edes elää.
En ymmärrä miksi antaa toiselle toivoa ja sitten murskata toinen ihan pieniksi murusiksi. Tälle itkulle ei tule ikinä loppua.
Nyt sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tämä uutinen. Ainut toivoni murskattu pieniksi palasiksi. Ainut asia joka piti minut järjissäni. Jonka vuoksi jaksoin elää. Mutta nyt sekin on mennyt. Tuntuu etten enää jaksa edes elää.
En ymmärrä miksi antaa toiselle toivoa ja sitten murskata toinen ihan pieniksi murusiksi. Tälle itkulle ei tule ikinä loppua.
Vastaukset 8
Vanhimmat
mitä mies voi tehdä tuossa tilanteessa. Voimia sinulle. Toivottavasti miehesi tulee järkiinsä.
Itsekin olen lapsen menettänyt ja tiedän kyllä jos kuka että tollasesta voi ihan oikeasti masennus tulla niin että järki menee. Toivottavasti ei sun tapauksessa.
Minäkin menetin lapseni, esikoiseni hiljattain. Aikaa on kohta 5 viikkoa synnytyksestä.
Se on valtava se pelko uutta raskautta kohtaan, mutta toisaalta juuri niinkuin sanoit, se on myös ollut se ainut asia minkä vuoksi on jaksanut jatkaa elämää eteenpäin vaikka pikkuisemme otettiinkin taivaaseen.
Pelkääkö miehesi että seuraavakin lapsi viedään pois? Vai onko hän vain niin surun murtamana että ns. "luovuttaa" tässä vaiheessa?
Yritä jutella hänelle, kertoa ajatuksistasi ja tunteistasi. Toivon että hän ymmärtäisi sinua ja pääsisitte yhteisymmärrykseen asiasta.
Voimia Sinulle mahdottoman paljon!!
Lapsemme leikkivät siellä jossain yhdessä.....
tuska hänenkin sisällään etsii ulospääsyä...
Sitäpaitsi vielä ei ole aika. Kuusi viikkoa on hyvin lyhyt aika toipua keskenmenosta, tuskin olet edes fyysisesti toipunut vielä.
Voimia Sinulle kovasti, kyllä aurinko vielä paistaa.
Juttele miehesi kanssa, kärsivällisyydellä, ei syytellen.
yrittää ymmärtää. Tuntuu vain tällä hetkellä siltä etten jaksa ymmärtää. Voinhan vähän odottaakin, mutta en puoltavuotta pitempään. Vuosikausia odottaminen veisi multa henkisen terveyden. Eihän sitä tiedä edes onnistuuko seuraavakaan raskaus.
Rakastan kyllä miestäni sydämmen täydeltä, enkä halua suhdettani häneen tällä tuhota. Kunpa hän vain huomaisi kuinka paljon minuun sattuu. Tuntuu siltä että kaikki muut asiat menee minun edelle tällä hetkellä hänen tärkeysjärjestyksessään.
menetykseenne.
Päivä kerrallaan ja tuska ja kaipausei lopu koskaan,mutta sen kanssa oppii elämään.
Siunausta teille miehesi kanssa.
kuinka paljon sinuun sattuu, sen tähden hän noin käyttäytyykin. Alkuun antoi sinulle toivoa, koska ilman sitä et olisi jäänyt henkiin.
Mutta hänen on saatava jo ajatella itseäänkin, parantaa itseään, hän tekee sen eritavalla, ei niin puhumalla, eikä ehkä uskalla vielä ryhtyä samaan rumbaan uudelleen. Anna hänelle aikaa.
Itselleni kävi vähän samalla lailla, tuossa viime vuoden puolella, kesken meni 10/07 ja sitten potkaistiin heti perään, äiti kuoli rintasyöpään pitkän kaavan mukaan 11/07. En oikein kerennyt menetettyä lasta suremaan siinä hötäkässä, enkä keskustelemaan siitä sen kummemmin mieheni kanssa juuri kertaakaan. Oma tuskani oli suurin.
Sitten joulukuussa, vajaa viikko äitini hautajaisista, huomasin olevani taasen raskaana, ja tunteeni olivat ristiriitaiset. Maailma meni liian lujaa. Ei meinannut keretä henkisesti siihen junaan ollenkaan. Tavallaan vieläkin sama meno jatkuu, nimittäin juhannuksella sain sitten tämän vauvan kaksi kuukautta ennnenaikaisesti. Vieläkin ihmettelen missä mennään. Minä olen kotona ja lapsi on vielä sairaalassa, kun on niin pieni ettei osaa edes imeä, ja syö nenä-maha letkun kautta. (toki vierailen joka päivä sairaalassa)
Nyt vasta alkaa pikkuhiljaa elämä asettumaan, jahka saadaan kaveri kotiin, joidenkin viikkojen kuluttua. Vieläkään en ole kerennyt oikein keskustelemaan puolisoni kanssa, ainakaan hänen tunteistaan kaikkea tapahtunutta kohtaan. Kaikki minun kiukuttelut hän on kestänyt, ja tukenut minua, myös silloin, kun olen hormooni-myllerrys-höyryissä muutamasti sanonut "erittäin napakasti" johonkin asiaan "jämptin" kantani niin että talo raikuu. Kas, silloin hän on ollut hiljaa, ja ottavana osapuolena.
Hei! Meiltä kuoli poika rv 40 1. Siitä on nyt reilu kolme kuukautta. Minulle tuli tuo tunne, että heti vaan yrittämään uutta. Onneksi luonto vähän jarrutteli ja kuukautisten alkamiseen meni 3kk. Ehti olla lääkäritapaaminenkin, jossa käytiin vauvan kuolemaa ja minusta otettuja verikokeita läpi. Tuli mm. ilmi, että minulla on ns. hyytymistekijä, joka pitää ottaa mahdollisessa seuraavassa raskaudessa huomioon. Se ei ollut syy tämän vauvan kuolemaan vaan napanuorakomplikaatio.
Lääkäri oli ehdottomasti sitä mieltä, että pitää antaa aikaa surulle, ettei seuraavaan raskauteen ja vauvaan kohdistu liian suuria paineita. Ehkä miehesikin tarvitsee aikaa. Lapsenne kuolemasta on kuitenkin niin lyhyt aika. Me emme saa yrittää uutta raskautta ennen syyskuuta, jolloin vielä tulee tuloksia siitä hyytymistekijästä.
Luulen, että kun viikkoja, muutamia kuukausia kuluu, on miehesikin valmis uuteen raskauteen.
Tapahtuma on niin tuore, että mies ei varmaan jaksa ajatella asiaa.
Paljon mahdollista, että muutaman kuukauden kuluttua tilanne on taas aivan erilainen. Teillä on suuri tuska siellä, tehkää surutyönne rauhassa.
Itse menetin tammikuussa vauvani 23 ja risat viikoilla, se oli tosi raskasta. Se on jotain kamalaa se tuska irtaantua siitä, jota odotti ja luuli että sen saa joskus itselle. Se luopuminen...
Voimia Sinulle ja Miehellesi! Toivon, että piankin saatte toisen vauvanne!