Kestääkö suhde surutyötä?

Kyllä mies varmaan kokee sen samalla tavalla kuin nainenkin. Riippuu siitä kuinka läheinen suhde on ollut. Sitä voimakkaampi suru mitä syvempi tunneside on ollut.

Jos mies niinsanotusti pakenee, voisiko se olla kunnioitusta, ja haluaa antaa sinulle tilaa surra. Vai olisiko niin että on jäänyt omat surutyöt tekemättä ja sen takia ei kestetä kohdata sinun kautta tulevaa todellisuutta.
On vaikea kohdata sinussa sitä mitä ei itsessäänkään uskalla kohdata.

Kuoleman kohtaaminen pelottaa aina ensin itseämme ja sen kautta katsomme sitä joka on
lähdöllään.

Niinkauan kun on elämää on toivoa.

Ehkä mies kokee,ettei sinusta ole seuraa hänelle..kun suret..tai päin vastoin....

Joskus ihminen pakenee "omaansa", ikävien asioiden sattuessa, me koemme asiat niin monella tavalla, jossa se yksillöllisyys tulee esiin...

Ehkä hän antaa tilaa surulle...

Toisaalta voisitte tukea toinen toistanne, olisi mielestäni se oikea menetelmä.

tuntematta ihmistä ja hänen ajatuksiaan on todella vaikea ottaa kantaa, sillä suru ja surutyö ovat ja vaikuttavat ihmisissä niin monella eri tavalla.
Toinen haluaa itkeä, toinen taas puhua, vetäytyä syrjään, olla toista lähellä, nostaa agressioita....
Suru ja vastoinkäymiset pistävät yleensä ainakin hetkeksi ihmisen ajattelemaan elämän tarkoitusta ja asioita, joita ehkä olisi pitänyt tehdä, sanoa tai jättää tekemättä.
Suru saattaa hiljentää tai pysäyttää ihmisen ja nostaa tunteita ja sanoja joita ei normaalisti jokapäiväisessä elämässä tule vastaan tai muuttaa jopa käyttäytymistä.
Minusta kuitenkin surutyö on tehtävä (oli se sitten mitä tahansa, kunhan nyt ei toisia luokata, satuteta jne.)ja se ottaa tarvisemansa ajan.Tarvittaessa löytyy ja kannattaa hakea apua jos tuntuu että ei itse pysty käsittelemään kaikkia asioita tai ystävät eivät osaa tukea riittävästi.
Näin on omasta mielestäni ainakin helpompi jatkaa omaa elämää ja nostaa katse taas eteenpäin.
Eikä ihmisen sisäinen voima, rakkaus, mihinkään häviä surutyön aikana, päinvastoin, se yleensä vain voimistuu ja näkyy taas jatkossa suurempana voimavarana.

hän ei tiedä,miten reagoisi asiaan...Se on niin hankala tuo suruasia..

Minäkin luulin kun läheiseni kuoli,ettei mies välittänyt mitään,koska oli kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.Mutta jälkeenpäin selvisi ettei hän vain osannut ilmaista sitä..

että kyse on siitä, että minä olen menettämässä rakkaan perheenjäsenen. Aluksi halusin olla yksin. Sitten ikään kuin aloimme etääntyä toisistamme miesystäväni kanssa. En jaksanut häntä. Hän ei kysellyt, antoi olla rauhassa.

Nyt tuntuu, että haluaisin tukea. Odottaisin, että joku, konkreettisesti, lohduttaisi, muttei vaatisi mitään, mitä en pysty antamaan. Esim. eroottinen lataus; sanomattakin selvää, ettei ole päällimmäisin ajatus.

Tämä on varmaankin niitä parisuhteen vastamäkiä. Myönnän, etten itsekään tietäisi, kuinka toista voi lohduttaa. Tosin; miehet pystyvät käsittelemään suruakin "järkiperäisemmin".

Onko minun oltava jotakin muuta, kuin mitä itse tunnen? Oltava iloinen, vaikka sydän itkee. Taistelua elämästä on kestänyt kohta viisi kuukautta. Raskasta aikaa; toivoa ja epätoivoa. Nyt ei mitään toivoa enää.

Jos suhteenne on vahvalla pohjalla luulen sen kestävän myös sinun surutyösi.
Olet ehkä tahtomattasi etäännyttänyt hänet itsestäsi.
Kuitenkin sinulla on mahdollisuus vaikuttaa asiaan positiivisesti,otat härkää sarvista ja keskustelet miesystäväsi kanssa.

jokainen ihminen kokee surutyön eritavalla toiset meistä osaavat avautua läheiselle ihmiselle toiset pitävät sisällään kaiken,sulkeutuvat omaan kuoreensa.

Puhuminen on kuitenkin hyvää terapiaa,se usein lohduttaa,vahvistaa surevaa omaista.
Käymällä läpi niitä elämän tärkeitä asioita,niitä hyviä ja huonoja myös.

Kun on katsonut kuolemaa silmästä silmään osaa arvostaa erilaisia ihmisiä.
Lohdutonta on kuitenkaan osata neuvoa mitä pitäisi tehdä,antaako ajan omalta osaltaan vaikuttaa teidän suhteeseenne,vai ei.
luulen hänen kuitenkin kunnioitavan sinua,antavan sen takia sinun olla rauhassa.tehdä sitä omaa surutyötäsi.
Älä kuitenkaan väheksy itseäsi,on asioita joihin et pysty vaikuttamaan ,nyt tässä tilanteesa yhtään.
Turha on esittää iloista ihmistä jos sisällä sinussa asuu suru,ahdistus,pelko.

Odotavan aika on todella pitkää,se kysyy voimia sinulta sekä läheisiltäsi.

Kuitenkin omalta osaltani toivon sinulle voimia kestämään tämän ikävän ajan.

Ole oma itsesi,niin on kaikista paras.
itke kun siltä tuntuu,naura ,mutta muista.
kerran täällä eletään ,kerran täältä lähdetään.

***Haleja sinulle***

kestee siit eioo eppäilystäkä.

Jos miesystäväsi on fiksu, suhteenne kantaa surutyösi yli. Hän ei ehkä vain tiedä, miten hänen pitäisi olla, mitä sanoa. Kaikki eivät osaa näyttää tunteitaan tai pelkäävät tekevänsä sen väärin.

Sinun ei tarvitse, sinä ET SAA näytellä muuta kuin tunnet. Mutta kerro ystävällesi, miltä sinusta tuntuu, miten tilanteen koet. Jokainen sureva kun kokee tilanteen erilailla; toinen haluaa olla yksin, toinen kaipaa syliä ilman sanoja, kolmas haluaa jutella... eikä ystäväsi ehkä tiedä, mihin joukkoon sinä tässä asiassa kuulut.

*voimia sinulle. ja muistathan; päästä irti, anna surulle sävel tai sanat ja puhalla se lempeään iltaan... seuraa sitä katseellasi. sen lempeä kosketus saattaa tavoittaa sinut unessa. se lohduttaa. se kertoo, että itke ja sure, mutta jatka sitten elämää...*

jokainen varmaan suree omalla tavallaan. Minä haluan, toisaalta, vetäytyä välillä ihan omiin oloihini. Sitten taas, kun on toisten ihmisten kanssa, voi saada muutakin ajattelemista.

Suru on ihan nurkan takana, hyvin lähellä. Miesystäväni on pistänyt "pelin poikki". Toisaalta ymmärrän, ettei surevan ihmisen lähelä ole helppo olla. Minun pitäisi jaksaa tukea myös toista vanhempaani. En jaksa tarpeeksi, vaikka päivittäin käymmekin isän luona yhdessä ja vietämme aikaa siellä. Onko epänormaalia kaivata myös omaa aikaa ja omaan kotiin? Tunnen hirveää syyllisyyttä siitä.

Tiedän, että jokaisen on käytävä suru lävitse omassa mielessään. Sitä ei voi puolittaa toisen, edes läheisen, kanssa.