Luin alempaa viestiketjua, jossa todistellaan valtavasti erilaisilla luvuilla ja laskelmilla, miten omassa asuminen on kannattava ja varallisuutta kertyy hirmuisesti vuosien mittaan.
Jos juttu on noin, niin miksi TV-uutisten mukaan jatkuvasti satoja ihmisiä on jonossa vuokra-asuntoon, kun ovat myymässä pois omistusasuntonsa. Miksi helppo ja varma vaurastuminen ei onnistunut näitten ihmisten kohdalla?
Jos juttu on noin, niin miksi TV-uutisten mukaan jatkuvasti satoja ihmisiä on jonossa vuokra-asuntoon, kun ovat myymässä pois omistusasuntonsa. Miksi helppo ja varma vaurastuminen ei onnistunut näitten ihmisten kohdalla?
Vastaukset 8
Vanhimmat
jotka arvostavat ihan eri asioita kun asunnonomistajat, esim kaiket päivät lähikuppilasa kaljanjuontia.
Kun siitä unelmasta tuleekin arki ja tietynlainen "helvetti". Pari vuotta kun elämä on pelkkää lainanmaksua ja kotona olemista alkaa kaipaamaan muutakin kuin niitä seiniä ympärillään. Tietysti tällä palstalla on kaikilla rahaa myös harrastuksiin ja matkusteluun. Mutta kaikilla ei oikeasti ole varaa isoon lainaa ja näihin nouseviin korkoihin.
Olet täysin oikeassa. Laskekaapas asunnonostajat huviksenne esim. 150 tonnin lainan korkomaksut vuodessa. Eli käytännössä pelkkien korkojen hinnalla maksaa vuokrat. Ja sillä rahalla, millä asuntoa lyhentää, voi sitten tehdä mitä huvittaa, esim. matkustella. Ainoa tapaus, jossa omistusasunto on kannatavaa hankkia on se, jossa romahtaneiden hintojen aikana ostaa mahd. pienellä velalla asunnon. Ja myy kun hinnat ovat korkealla. Missään muussa tilanteessa ei omistusasuminen ole kannattavaa taloudellisesti. Vaikka käsirahaa olisi 200 tuhatta, on silti kannattavampaa asua vuokralla. Järkevästi sijoitetun 200 tonnin tuotoilla maksaa vuokrat - ilman riskiä hometalosta.
En ole laskenut kannattavuuksia tai kannattamattomuuksia. Olen 45 vuotias "sinkkunainen". Ostin asuntoni -80 luvun puolivälissä Helsingistä(onnekseni juuri ennen huikeaa hintojen nousua ja sen jälkeistä romahdusta) Siihen aikaan vapailta markkinoilta ei juuri vuokra-asuntoja saanut, ja kaupungilta yksinäisen lapsettoman nuoren oli niistä turha edes haaveilla. Oli siis lähes pakkotilanne. Sen aikainen ASP oli tiukka, ja vanhempien luona asuen säästin alkupääoman minimi kahdessa vuodessa. Siitä ilosta lainalle maksuaikaa sai silloin vain 8 vuotta, joten 10v. elämästä meni sohvalla maaten ja näkkileipää mutustaen, käytännössä rahattomana, mutta luottotiedot kunnossa. No, nyt ajatellen hyvä, sillä sen jälkeen olen asunut velattomana edullisesti yhtiövastikkeella, ja ihan mukavasti. Tässä iässä alkaa jo miettiä muutakin joten ajatus on että;
Lapsettomana ei perintöasioista tarvitse huolehtia, jossain vaiheessa (ehkäpä lähempänä eläkeikää kylläkin) myyn asuntoni esim. kaupungille sopimuksella, että saan tässä kuolemaani asti asua, ja "rälläilen" sitten nekin rahat. Lyhytikäistä sukua, geenit jo kertoo sen, että irrottelu kannattaa tehdä silloin, kun vielä on hengissä (juu, eihän kukaan tiedä, jos se tiiliskivi tippuu huomenaamuna päähän, ja jää silti "rälläämättä")
Aikoinaan tekemääni ratkaisuun olen silti tyytyväinen, sillä takavuosina jonkin aikaa työttömänäkin olleena, pärjäilin suht hyvin, koska asumiskulut oli hyvin pienet.
Kaikenkaikkiaan, jokaisen on varmasti mietittävä asia oman elämäntilanteensa ja oletetun tulevaisuutensa suhteen. Itsestäni tuntuu kuitenkin oman menneisyyteni suhteen, että vuokra-asunnossa asuen elämä olisi ajoittain ollut hyvinkin niukkaa täällä pääkaupunkiseudulla, koska vuokrat ovat melko kovat.
pystynyt ostamaan omaa asuntoa! Menin jo nuorena naimisiin hulttiomiehen kanssa. Tosin osoittautui hulttioiksi vasta häiden jälkeen. Kuusi vuotta oltiin naimisissa. Saatiin neljä lasta. Voitte laskea, minkä ikäisiä lapset olivat suurinpiirtein eron tullessa. Jäin siis neljän pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Välillä olin työttömänä, välillä töissä pienellä palkalla. Kaikki mitä tuli, meni myös heti. Elettiin kädestä suuhun. En millään olisi pystynyt säästämään asuntoa varten. Silloin ennen ei annettu lainaa koko summaa, piti olla omasta takaa myös rahaa. Tällä tavalla kitkuteltiin vuosikausia. Kun sitten lapset olivat lentäneet kotonta pois ja olisi ollut mahdollisuus ajatella myös itseäni, minut potkittiin pois liian vanhana. Olin kirjanpitäjä ja työnantaja oli sitä mieltä, että olen liian vanha numerohommiin (yli 55 vuotias). Siinä sitten oltiin eläkeputkessa pienellä ansiosinnaisella. Edelleenkään ei olisi ollut mahdollisuus ostaa omaa asuntoa. Jos olisin saanut olla töissä vaikkapa viisi vuotta, olisi saattanut olla mahdollisuus siihen. Nyt olen sitten jo työttömyyseläkkeellä. No, olen ihan tyytyväinen vuokralla asumiseen. Ei ole huolta putkiremonteista eikä muistakaan remonteista.
Eiköhän niitä ole aina jonossa näille pienempää vuokraa periville instansseille. Uutinen oli ankka. Ei markkinahintaisessa vuokraluukussa asu kuin sellaiset joille sossu tai kela makselee vuokrat.
jakoon taitaa olla se yleisin syy..
Muutama sata ihmistä ei ole suuri osuus omistusasujista. Sinne mahtuu eroja, työttömyyttä, sairastumisia, eli huonoa tuuria sekä lisäksi varmasti väärin mitoitettuja lainoja. Helppoa ja varmaa vaurastumista ei ole, siinä olet oikeassa. Ja kyllä, varallisuutta kertyy, kun sitä omaa asuntoa maksaa. Ne jotka oman asunnon ostavat, kokevat tärkeäksi osallistua oman taloyhtiön tai kiinteistön päätöksentekoon ja sen, että muuttaa voi silloin kun haluaa eikä silloin kun vuokraisäntä haluaa.
Vuokralla asuminen on riskitöntä, mutta riskittömyydellä on aina hintansa. Onhan tietysti niitäkin, jotka ovat löytäneet halvan vuokra-asunnon, mutta ei niitä kaikille ole. Suurin osa yksityisistä vuokraisännistä perii markkinahintaista vuokraa, joka on yleensä vähän suurempi kuin vastikkeet ja omaan vastaavaan asuntoon tarvittavan lainan korko yhteenlaskettuna. Erotus on sen riskittömyyden hinta.
Tuo koron aiheuttama riski pienenee koko ajan, kun lainaa maksetaan pois. Sen sijaan asunnon ylläpitoon liittyvät maksut yleensä nousevat kun kiinteistölle tulee ikää.