Ajattelin kirjoittaa tänne foorumille kun en enää tiedä mitä muutakaan tekisin. En jaksa yrittää tehdä tästä mitään tarinaa, kunhan kirjoitan mitä mieleen tulee kun ikinä en ole tilanteestani kenellekkään puhunut.
Viime maaliskuussa tuli 18 täyteen ja vielä jokunen vuosi sitten sitä odotti ja suunnitteli etukäteen. Nyt se sitten tuli ja meni, niinkuin joka ikinen päivä näiden kahden vuoden aikana. Ei ollut ketään kenen kanssa viettää syntymäpäivääni josta ainoana muistona on yksi kortti.
Päivät menevät näin että aamulla töihin tai kouluun ja sieltä kotiin odottamaan iltaa että pääsisin nukkumaan jolloin kaikki asiat unohtuvat ja en tunne mitään. Samat turhat asiat pyörivät itselläni päivästä toiseen mielessä, niin että alan tuntea itseni jo hulluksi. vaikka kuinka yritän muuttua, ei mikään kuitenkaa ikinä ole toisin. Tai jos onkin, lopulta se palaa aina tähän samaan pisteeseen takaisin ja joudun pettymään. Ennen olivat todella harvassa ne päivät jolloin olin yksin. Joka päivä oli jotain menoa ja tapasin ystäviäni. Nyt ovat asiat kääntyneet päälaelleen. Todella harvassa ovat ne päivät jolloin tapaan jonkun vanhan ystäväni. Nekin tapaamiset ovat sitten melkein niinkuin naapuri tapaisi naapurin.
Tuntuu kuin en kuuluisi tähän maailmaan. Niinkuin olisin joku testikappale joka on tässä maailmassa vailla mitään tarkoitusta. Tuntuu ettei kukaan hyväksy minua sellaisena kuin olen. Nämä asiat sitten pyörivät mielessäni melkein jatkuvasti kun en ole kotona. Tuntuu kuin ihmiset ajattelisivat minusta että "mitähän tuokin täällä tekee", missä ikinä olenkin. Ei tämän pitäisi olla näin. Onko tällaisessa elämässä oikeasti enää mitään järkeä? Aamulla hedätä odottamaan jo yötä että pääsisi taas nukkumaan. Harvasta asiasta enää nautin, kohta tuskin enää niistä harvoistakaan.
Viime maaliskuussa tuli 18 täyteen ja vielä jokunen vuosi sitten sitä odotti ja suunnitteli etukäteen. Nyt se sitten tuli ja meni, niinkuin joka ikinen päivä näiden kahden vuoden aikana. Ei ollut ketään kenen kanssa viettää syntymäpäivääni josta ainoana muistona on yksi kortti.
Päivät menevät näin että aamulla töihin tai kouluun ja sieltä kotiin odottamaan iltaa että pääsisin nukkumaan jolloin kaikki asiat unohtuvat ja en tunne mitään. Samat turhat asiat pyörivät itselläni päivästä toiseen mielessä, niin että alan tuntea itseni jo hulluksi. vaikka kuinka yritän muuttua, ei mikään kuitenkaa ikinä ole toisin. Tai jos onkin, lopulta se palaa aina tähän samaan pisteeseen takaisin ja joudun pettymään. Ennen olivat todella harvassa ne päivät jolloin olin yksin. Joka päivä oli jotain menoa ja tapasin ystäviäni. Nyt ovat asiat kääntyneet päälaelleen. Todella harvassa ovat ne päivät jolloin tapaan jonkun vanhan ystäväni. Nekin tapaamiset ovat sitten melkein niinkuin naapuri tapaisi naapurin.
Tuntuu kuin en kuuluisi tähän maailmaan. Niinkuin olisin joku testikappale joka on tässä maailmassa vailla mitään tarkoitusta. Tuntuu ettei kukaan hyväksy minua sellaisena kuin olen. Nämä asiat sitten pyörivät mielessäni melkein jatkuvasti kun en ole kotona. Tuntuu kuin ihmiset ajattelisivat minusta että "mitähän tuokin täällä tekee", missä ikinä olenkin. Ei tämän pitäisi olla näin. Onko tällaisessa elämässä oikeasti enää mitään järkeä? Aamulla hedätä odottamaan jo yötä että pääsisi taas nukkumaan. Harvasta asiasta enää nautin, kohta tuskin enää niistä harvoistakaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
..tuntuu siltä että elämässä ei olisi järkeä ja tuollaiset ajatukset ovat mielessä.Et varmasti ole ainut jolta on tuntunut siltä.Mutta minä jolla on ikää 20 v. enemmän kuin sinulla voin sanoa ,että kyllä se aurinko sinullekkin paistaa vielä .Ihminen ei koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan,raskaatkin asiat painuvat unhoon ja uusia ihmisiä ,rakkautta ja iloa ilmestyy elämään .Älä vajoa masennukseen ,tunnut todella fiksulta mieheltä ,pienetkin asiat tuovat iloa elämään ,tiedä mitä mukavaa huominen tuo tullessaan.Hae apua jos tunnet, että elämä painaa liikaa.Piristystä iloa ,onnea ja rakkaita ystäviä elämääsi toivoo yksi, joka sai kokea sitä vihdoin monien mutkien ja vaikeuksien kautta. : )
Oikeasti hienoa että vastasitte joten kiitos teille kahdelle. Tunnutte todella tietävän mistä puhutte.
Kuulostaa osittain tutulta.
Kun itse tunsin vieraantuneeni muista ihmisistä, olen sen jälkeen yrittänyt tutustua paremmin itseeni. Kun on päässyt alkuun, tuntuu aina vähän enemmän siltä, että enhän tuota hassumpi tyyppi olekaan. Ja kun alkaa olla parempi fiilis itsestä, huomata sen, että pystyy olemaan myös muiden ihmisten seurassa luontevammin ja tuo "naapurijuttelu" muuttuu huomaamatta parempaan ja luonnollisempaan suuntaan.
Eli omalta kohdaltani vinkkini on se, että vedä henkeä rauhassa - täysi-ikäisyys, opiskeluhommat ja kaikki muu mitä tuohon elämänvaiheeseen kuuluu saattavat viedä huomaamatta aikaa niin paljon, että sitä ei meinaa riittää varsinaisesti itselleen ollenkaan. Anna itsellesi aikaa, ja kun olet saanut sitä tarpeeksi, ei vanhojen kavereidenkaan kanssa tarvitse jutella kuin jossakin neuvottelussa, vaan pystyy olemaan rennosti oma itsensä.
Elät omaa ja ainoaa elämääsi - elä sitä siis juuri niin kuin haluat, äläkä niin kuin sinun halutaan elävän. Kun on terveellä tavalla itsekäs ja ajattelee omaa parastaan, itsetunto paranee ja jaksaa lopulta olla paremmin taas epäitsekäskin.
Mä tiedän että tää tuntuu todellakin kliseeltä mutta se on totta. Olet nuori ja kokemuksesi ovat vielä aika rajalliset, ilmeisesti sinulla on koulutuskin vasta vaiheessa, joten ei kannata kantaa vielä koko maailman murheita harteillaa.
Helposti tulee tunne että ei täytä annettuja ehtoja koska niitä ehtoja satelee jokapuolelta ja ympärillä pyörii jos jonkinsortin ohjaajaa ja nyhtääjää ja pappia ja saarnaajaa (eikä kaikki ole uskovaisia).
On sanonta että ihminen ei ole oikeastaan koskaan valmis, vaan aina on uutta opittavaa ja sääli sitä joka kaiken tietää.
Kunhan pitää mielensä kirkkaana ja omistautuu niille asioille joita pitää itse tärkeinä. Noin kuvainnollisesti voihan sitä haaveilla vaikkapa oopperalulajan hohdokkaasta urasta, mutta käydä varmuudenvuoksi kirkkokuorossa laulamassa ja sitäpaitsi se kirkkokuoro on paljon lähempänä kuin ne metropolien lavat.
Eipä itelläkään tullu juhlittua 18v synttäreitä, ei ylioppilaaksi pääsyä, ei mitään. Aiemmin olin sosiaalinen tyyppi, joka juoksi muiden teinien kanssa ryyppäämässä ja bilettelemässä. Jossain vaiheessa masennus tuli kuvaan ja aloin vain eristäytymään kaikista ja tässä nyt sitä ollaan.
Itsellänikin menee päivät niin, että aamulla herään ja menen suunnilleen itku kurkussa töihin ja siellä yritän jaksaa ahdistukseltani parhaani mukaan. Töiden jälkeen tulen kotiin ja puuhailen omiani kunnes menen nukkumaan. Ajan kulku on itseltäni ihan vääristynyt. Joku aika tässä sitten olin ihan ihmeissäni kun löysin jääkaapistamme mansikoita jo tähän aikaan kesästä. Sitten aloin miettimään niin kesähän on todella pitkällä, lähes loppumaisillaan. Oikeastaan naurattaa kun miettii tätä. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa oikeastaan koko kesästä. Joka päivä töiden jälkeen tulen kotiin väsyneenä ja puuhailen omiani kunnes menen nukkumaan ja seuraavana päivänä sama toistuu. Sama juttu kuin viime kesänäkin. Tulee tosi haikea olo kun muistelee niitä kesiä milloin elämä kukoisti ja oli elämäni parhaimpia aikoja.
On olemassa siis ihmisiä, jotka ymmärtävät sinua vaikka se tuskin lohduttaa. Voimia sinulle ja yritä jaksaa! Itse en taida enää...
Kuulostaa tutulta. Itselläni on ollut nyt muutama parempi päivä töissä ja kotonakin. Olen yrittänyt ajatella asioita positiivisesti ja jotkut pienetkin asiat ovat tuottaneet valtavasti iloa. Esimerkiksi joku aivan täysin tuntematon ihminen moikkas, niin se nosti jo fiilikset lopuksi päivää.
Myös musiikki toimii itselläni hyvin. Kappaleet, jotka ovat sanoitettu hyvin tähän tilanteeseen sopivaksi, nostavat hyvin fiilistä.
Tsemppiä myös sinulle sinne. Kuten joku viisas joskus kirjoitti, ajattelitko muutama vuosi sitten joutuvasi tällaiseen tilanteeseen? Tuskin, ja nyt tuntuu siltä että ei tämä tästä miksikään ikinä muutu. Eihän sitä tiedä. se on aivan mahdollista että jonakin päivänä kaikki kääntyy vielä parhain päin.