Hei kaikki!
Ensiksi haluan toivottaa kaikille tällä palstalla olijoille hurjasti voimia ja iloa elämässänne eteenpäin!
Tunnen murheeni hieman pieneksi kun luin muiden viestejä...mutta tunsin pakottavaa tarvetta purkaa taas ajatuksiani johonkin...
Sain keskenmenon rv 7 hieman vajaa vuosi sitten...raskaus oli meille yllätys, eikä vielä niin kovinkaan ajankohtainen...vaikka vauvakuumetta olikin ollut jo ilmassa parin vuoden ajan. Nyt olin kuitenkin raskaana...olin ensin melkeinpä järkyttynyt, mutta kohta aivan onnesta sekaisin! Miehenikin kerkesi juuri tottua ajatukseen kunnes se tapahtui...keskenhän se meni! Minä olin aivan hajalla...ja olen vieläkin...mieheni ei ole halunnut enää vahingossakaan yrittää lasta...se onni loppui kuin seinään! Vaikka itse olin kuukauden jälkeen taas innolla yrittämässä uudelleen...mutta mieheni ei vain halua! Enkä pysty ymmärtämään miksi, vaikka olemme paljon kyllä asiasta keskustelleet...hän vain sanoo "ei vielä" ja vastaukset ovat hyvin ympäri pyöreitä! Haluaisin vain itkeä joka kerta kun nään raskaana olevan naisen tai pienen vauvan...Sydämmeni on aivan hajalla...enkä jaksaisi enää odottaa! En kohta enään tiedä mitä teen...rakastan miestäni kyllä kovasti ja suhteemme aivan ihana noin muuten, mutta nyt tämä asia on alkanut kaivamaan suhdettamamme! En haluaisi painostaa miestäni, mutta en jaksaisi elää tämän surun keskelläkään...Järki sanoo, ettei meillä ole mikään kiire, mutta sydämeni on nyt valitettavan eri mieltä asiasta!!!!
Ensiksi haluan toivottaa kaikille tällä palstalla olijoille hurjasti voimia ja iloa elämässänne eteenpäin!
Tunnen murheeni hieman pieneksi kun luin muiden viestejä...mutta tunsin pakottavaa tarvetta purkaa taas ajatuksiani johonkin...
Sain keskenmenon rv 7 hieman vajaa vuosi sitten...raskaus oli meille yllätys, eikä vielä niin kovinkaan ajankohtainen...vaikka vauvakuumetta olikin ollut jo ilmassa parin vuoden ajan. Nyt olin kuitenkin raskaana...olin ensin melkeinpä järkyttynyt, mutta kohta aivan onnesta sekaisin! Miehenikin kerkesi juuri tottua ajatukseen kunnes se tapahtui...keskenhän se meni! Minä olin aivan hajalla...ja olen vieläkin...mieheni ei ole halunnut enää vahingossakaan yrittää lasta...se onni loppui kuin seinään! Vaikka itse olin kuukauden jälkeen taas innolla yrittämässä uudelleen...mutta mieheni ei vain halua! Enkä pysty ymmärtämään miksi, vaikka olemme paljon kyllä asiasta keskustelleet...hän vain sanoo "ei vielä" ja vastaukset ovat hyvin ympäri pyöreitä! Haluaisin vain itkeä joka kerta kun nään raskaana olevan naisen tai pienen vauvan...Sydämmeni on aivan hajalla...enkä jaksaisi enää odottaa! En kohta enään tiedä mitä teen...rakastan miestäni kyllä kovasti ja suhteemme aivan ihana noin muuten, mutta nyt tämä asia on alkanut kaivamaan suhdettamamme! En haluaisi painostaa miestäni, mutta en jaksaisi elää tämän surun keskelläkään...Järki sanoo, ettei meillä ole mikään kiire, mutta sydämeni on nyt valitettavan eri mieltä asiasta!!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tosi kurjaa, että tilanne teillä on tällähetkellä tuollainen :o) ...Jotkut miehet vaan ovat tuollaisia. Itse olen seurustellut jo monen vuoden ajan, ja vauvakuume on "vaivannut" myös jo muutaman vuoden. Kun aloin siitä miehelleni juttelemaan, niin sain miljoona kertaa kuulla vastauksen, että "ei vielä". Huomasin, että mitä enemmän siitä puhuin, sitä enemmän hän aina asiaa torjui. Päätin lopulta, että olkoon, en puhu asiasta enää sanaakaan. Reilu puoli vuotta siinä taisi sitten mennä, kunnes viime syksynä hän oma-aloitteisesti sanoi minulle, että nyt hän on valmis isäksi. Se oli minulle ihana yllätys. En todellakaan osannut odottaa, että sen kuulisin. Meillä tosin edelleen on yritys käynnissä, sillä olen saanut viime syksystä tähän päivään kaksi keskenmenoa :(
Mutta tarkoitan tällä kirjoituksellani sitä, että anna asian hetken olla, älä painosta, älä puhu siitä. Anna hänen itsekseen miettiä asiaa. Kyllä aivan varmasti miehesi jossain vaiheessa havahtuu, että jotain tärkeää puuttuu elämästä. Mutta sen oivalluksen on tultava hänestä itsestään. Jos koko ajan puhut siitä, ajat varmasti häntä myös kauemmas luotasi. Miehet ovat miehiä :o)
..tiedän sen, että on tuskallista odottaa ja odottaa...ja pahalta tuntuu minustakin, kun nään raskaana olevia naisia tai äitejä pienten vauvojen kanssa. Ja tuntuu, että niitä on kaikkialla. Pitää vaan ajatella positiivisesti, että kaikella on tarkoituksena...
Koitahan jaksella ja nauttia kahdenkeskeisistä hetkistä miehesi kanssa :o)
Eihän tässä voi muutakaan kun odottaa...Olen kyllä yrittänyt olla puhumatta koko asiasta, mutta aina kun uusia vauvauutisia tulee niin taas se alkaa...ehkäpä siksi nytkin hakeuduin tänne, jotta voisin keskustella asiasta aivan muiden kanssa...Omassa ystäväpiirissäni usealla on jo lapsi tai ainakin suunnitteilla, joten heidän kanssaan asiasta keskusteleminen on lähes mahdotonta, koska heidän maailmansa pyörii jo lasten ympärillä...eivätkä he edes tahdo ymmärtää tätä minun tilannettani.Ja tosiaan yritän säästää miestäni näiltä ajatuksilta ja yritän antaa hänelle aikaa! Hän on valmis isäksi silloin kun hänestä itsestä siltä tuntuu...Tärkeintä on, että me molemmat haluamme lasta yhtä paljon!
Tämä odottaminen tuntuu vain uskomattoman tuskalliselta...yksin...
Toivotaan että teillä nyt tärppäisi ja raskaus sujuisi hyvin...!
Oikein paljon voimia ja hauskaa kesänjatkoa!!!