Miten on puolisot kokeneet sen,jos kumppani on vuosia kestäneen parisuhteen jälkeen sairastunut epilepsiaan kaikkinen oireineen ja rajoituksineen? Onko tulut tukea? Entä lapset? Itselleni kävi niin, että erittäin pitkään kestänyt parisuhde päättyi toisen lähtöön. Olisi varmaan muutenkin lähtenyt, mutta nyt se tuntui erityisen suurelta hylkäämiseltä. Onneksi on terapeutti, jolle voi taakkaansa huojentaa.
epilepsia ja puoliso
elävän leski
92276
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
nimittäin aina pärjää jos yleensä liitto on luotu toimimaan, nykyään vaan niin aina ei ole
ja se juttu ei katso kuntoa ja muutkin tuntuvat hyväksyvän vaikka olen helv... huonosti hoituva epiläinen tosin kramppaan yöllä eli haitta näkyy ja tuntuu niin ettei asia rassaa tavallaan kuin pirullisen paljon itseäni.
ps. pärrelle kiiti hyvästä linkistä!! juu..
Sairastin epiä jo kun mentiin yhteen, eikä se miestäni ole juuri heilauttanut suuntaan eikä toiseen. Mitä nyt joskus ehdottelee ottamaan rauhallisesti, kun tahtoo allekirjoittaneella vauhti kiihtyä.
Joskus surin hänelle miten olen päästäni sekaisin ja ryvin muutenkin itsesäälissä, joten hän vain totesi ettei tässä kukaan ole täydellinen.
Välillä tapellaan ja välillä halataan, mutta siitä olen hänelle kiitollinen, ettei hän ole kertaakaan näiden 15 vuoden aikana käyttänyt sairauttani aseena minua vastaan.
Itse olen vakaasti sitä mieltä, että puolison sairaus vaatii oikeasti aikuisen ihmisen asennetta. Toiset meistä kauhistuvat sairautta enemmän kuin olisi edes aihetta, ja toiset taas osaavat asettaa asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen.
Olen itse sairastunut teini-ikäisenä, joten epistä on tullut miltei osa luonnettani, en muista aikaa terveenä. Olen erityisen pahoillani puolestasi siksi, että puolisosi ei jaksanut rinnallasi ja samaan aikaan jouduit ilmeisesti sopeutumaan uuteen terveydentilaasi.
elämänkerta. Epiä olen tosin sairastanut
jo 25v. ja naimisissa ollaan oltu jo
tuo 12v. ja aina on tukea riittänyt
mieheltäni.
Lapset jo sopeutuneet ettei äiti
enään kohtaile.
Huom ! Jo 1v.7kk ilman kohtauksia !!!
pahoillani tilanteestasi. Ehkäpä lähtenyt osapuoli ei sitten ollut "myötä- ja vastoinkäymis" -tyyppiä? Varmasti raskasta, kun omakin sopeutumisesi on vielä kesken.
Oma puolisoni on sairastumisestani lähtien (1,5 v. sitten) ollut tukeni ja turvani. Ihan niin kuin Tööttö kirjoitti, meilläkin tapellaan välillä oikein kunnolla; kumpainenkin purkaa omia paineitaan. Minä huonoa oloani ja mieheni huolestuneisuuttaan. Vastaavasti sitten halataan paljon.
Rohkaisen miestäni kulkemaan ulkona ystäviensä kanssa, käymään entisessä kotikaupungissaan jne. jottei hänenkin elämänsä jämähtäisi sairauteeni. Olen erittäin vaikeassa vaiheessa sairauteni kanssa, mutta jaksan uskoa tulevaan, ainakin vielä ;)
Voimia sinulle! On todella hyvä, että olet hakeutunut terapeutille.
ei taida edes ymmärtää koko sairauden päälle mitään. olen saanut kax iso kohtausta miehen nähden . eka kohtaus oli 15 min kestävä kohtaus ja mies ei tajunnut soittaa ambulanssia (olin kuulemma muuttunut ihan siniseksi ) =´( onneksi kuitenkin selvisin hengissä ,ilman lääkäreitä. Itse sain kuulla tästä kohtauksesta vasta 3kuukauden päästä. Ihmettelinkin kohtauksen jälkeen kun olo oli kun ois jyrän alle jäänyt , mut en tajunnut asiaa kun ei ollut koskaan ennne sellasta ollut.
Emme oo mitenkään puhuttu asiasta sen enempää . olen vaan antanut ohjeet mitää tekee jos isoja kohtauksia vielä tulee . Lapset ei oo onneksi nähnyt mun kohtauksia. Ja toivottavasti sellaista päivää ei edes tule.
Minulla joutui ystävyyssuhteet koetukselle. Minusta tuli ystävilleni taakka. Olen yrittänyt ottaa tiettyä etäisyyttä ja mietin mitä kerron ja mitä en. Se tekee joskus olon vähän yksinäiseksi, mutta pakko sopeutua tilanteeseen. En voi itse sille mitään, eivätkä hekään, että kokevat asian niin raskaana, että "rajoittaisin"heidän elämää. Heille on ollut vaikea hyväksyä, etten halua lähteä joka paikkaan mukaan ja sitten he ovat itsekin jättäneet lähtemättä. Loppuilta onkin sitten mennyt mököttelyssä ja minulla anteeksipyytelyssä, vaikka se onkin aivan naurettavaa. En ole sairauttani valinnut ja en ole heiltä vaatinut yhtään mitään. Mutta ihmiset ovat erilaisia. Eräs vanhempi nainen lohdutti minua (24v) tyttöä, että kyllä he ymmärtävät minua sitten kun heiltäkin on päähän porattu reikiä ja poistettu toinen tissi. Vain elämä opettaa!
hermostumaan lääkäreille ja hoitsuille
kun mitenkään ei saada rattaita pyörimään
kyllä näkee naamasta jos on tulossa iso
kohtaus kun mulla menee puhe en voi ilmoittaa
ja tulee vierelle istumaan.
onhan se rassaavaa sitä ei voi kukaan kieltää
vaikka olis kuinka ihana prinssi siinä
vierellä.
on ollut 27 vuotta ja mies on pysynyt mukana 23 vuotta.
Ihan hyvin on huolehtinut kohtausten aikana ja jälkeen.
Toinen lapsista näki pienenä yhden kohtauksen, mutta ei vielä ymmärtänyt.
Nyt aikuisina molemmat ovat nähneet kahden vuoden ajan lukuisia kohtauksia.
Ekat oli tietenkin rajuja nähtäviä, mutta kyllä he siihen ovat tottuneet.Samoin heidän kaverinsakin.
Täytyy sanoa, että oli sulla raukka jätkä.
Vuodet meni sekaisin.
Eli epiä 23 vuotta ja aviossa 27 v.