Näyttäydyn muille ystävällisenä, auttavaisena ja lämpimänä. Yritän myös joskus jotenkin voimauttaa muita. Tunnen itseni hyvin, mutta itsetuntoni ja itseluottamukseni on usein nolla. Oon liian kiltti ja takana on suhde maailman vaikeimman tytön kanssa. Tuntuu että mikään ei riitä, aina pitää olla miellyttävinään kaikkia. Vaikka tiedän, että nyt pitäis ottaa omat tarpeet huomioon. Monta vuotta on takana, jolloin yritin olla yli-ihminen tai jotain. Se sais olla nyt ohi.
Kun liikun ulkona, luulen usein, että kaikki nauravat mulle, mun autolle, mun asioille yms.
Olen kyllä voimakas persoona, mutta sisälläni kaikki on yhtä kaaosta ja paskaa. Mikä avuksi? Ooon käyny puhumassa psyk. polilla, mutta ei aukene. Oon 22v nuori mies.
Kun liikun ulkona, luulen usein, että kaikki nauravat mulle, mun autolle, mun asioille yms.
Olen kyllä voimakas persoona, mutta sisälläni kaikki on yhtä kaaosta ja paskaa. Mikä avuksi? Ooon käyny puhumassa psyk. polilla, mutta ei aukene. Oon 22v nuori mies.
Vastaukset 6
Vanhimmat
auttaa en osaa mutta sen voin kertoa ettet ole ainoa..sanoit sanoin samat mitä voisin sanoa itsestäni.vaikka mä oon yrittänytkin eroon kiltteydestä,aina törmään lopulta siihen että sellainen vain oon.iän myötä ehkä hieman tullut enemmän särmää ettei ihan päälle poljeta.tuo minkä tunnistan tosi hyvin on tuo miellyttäminen,sitä oon joskus miettinytkin et miks sitä tarvis aina olla kaikkia miellyttävä?niinpä niin..tuon takia en sitten uskalla edes suuttua monesti,kai se on et pitää miellyttää.sitäpä en näytä muille että ei niin hyvin menekkään miltä näyttää,en oikeen ikinä oo osannu kertoo kovin avoimesti huolistani...enemmän oon sellainen yksikseni murehtia typpiä.aina sitä kuitenki on oma iloinen itsensä joka ei valita koskaan mistään..ja auttaa ja kuuntelee jos jollakin jotain suruja.niin,pitäis vissii itekkin joskus osata vaatia jotain.mut tsemppiä,mukavaa kesää ja eiköhän tässä pärjätä,eikös? =)
Olen paljon kaltaisesi, ikää vain on parikymmentä vuotta enemmän. Vaivani on siten pidemmälle kehittynyt kuin sinun. Olen venyttänyt sisäisen kuminauhani aivan loppuun, olen miellyttänyt toisia itseni läkähdyksiin asti. Olen myös kehittänyt itselleni taidon aistia toisten mielentiloja ja olenkin jo aika hyvä siinä. Pelkään ihmisten vihaisuutta aivan mahdottomasti, siinä syy. Osaan pitää toiset hyvällä mielellä itseni kustannuksella. Tunteeni olen vaimentanut, ei edes oman lapsen syntymä tuntunut miltään. Sainpahan "paketin" syliini hoidettavakseni.
Olen pohtinut syitä syviä tähän kaikkeen. En ole koskaan kelvannut vanhemmilleni, vaikka olisin ollut miten hyvä tahansa. Mikään ei riitänyt heille. Eivät he välittäneet minusta. Oletko lukenut Martti Paloheimon "Kotivammaisuuden synty"? Se kertoo, miten minusta ja ehkäpä sinustakin on tullut sellainen kuin on tullut. Olin unohtanut elämäni kaksi ensimmäistä vuosikymmentä. Terapian myötä ne ovat kaikkine kauheuksineen alkaneet palata mieleeni. Vain pahoja asioita tulee sieltä mieleeni. Koulu oli pelastukseni, silloin ei tarvinnut olla kotona.
saattas löytyä sulle apua. Esim. Ihminen tavattavissa-kohtaamisen taito.
Teksti saattaa auttaa sua löytämään omaa itseäsi ja jättämään muiden miellyttämisen. Minua kirja auttoi.
Kiitokset vastaajille :).
Suurin ongelmani varmaan on se, että olen vaikeasti lähestyttävä ja mun on vaikea lähestyä muita. Oon liian varovainen ja varuillaan lähes aina tuolla ulkona kaduilla na baareissa. Tahtomattani ympärilläni on suojamuuri: "älkää tulko lähelleni". Miten siitä eroon? Tiedostan kyllä, että tuo "suojamuuri" on seurausta siitä, että joku on joskus koulussa sanonut jotain, mitä en silloin pystynyt käsittelemään - tukahdutin sanani ja tunteeni. Lisäksi tunnen olevani erityisessä vastuussa asioistani vanhemmilleni - en mä voi olla oma itteni, mun pitää miellyttää. Haluaisin olla suorasanainen ja impulssiivinen, mikä h"""vetti mua estää.
Mul on paha olla koska joudun olemaan muuta kuin olen.
Mä en kai "pysty"/halua olemaan terveellä tavalla eri mieltä saati riidoissa kenenkään kanssa. Koen että mun pitää joustaa, kun olen erityinen. Multa loppu työtkin kai siksi, kun olin liian kiltti, hiljainen yms. Muut kyllä pitivät ruokatauon ja saivat levätä. Enhän mä voi kun olen erityinen ja itsenäinen. En uskaltanu edes ajatella sitä.
Tää kaikki johtuu tietysti aikasemmista kokemuksista. En oo pystyny ilmasemaan itseäni kunnolla 10 vuoteen. Kaiken kaaoksen ja "kiireen" keskellä oma "itse" on jäänyt pelottavalla tavalla hämärän peittoon. Itsensä/omien tarpeiden kieltämistä, vaikea ilmaista itseään suoraan, vaikka sanat olis jo huulilla. Kai se on pelko hylätyksi tai leimatuksi joutumisesta - vaikka luonteva itsensä ilmaisu olis tietysti ehdoton edellytys, että vois kehittyä ihmisenä, nähdä todellisuus silmästä silmään ja nauttia pienistä asioista.
Mulla on ollu valtava paine muuttua, tuntuu että kaikki "odottaa", millon mä muutun, milloin mä en enää pidä kynttilääni vakan alla. Haluun kyllä muuttua ulospäinsuuntautuneeksi, "luontevan käytöksen" ihmiseksi. Eli vois kysyä "tyhmätkin kysymykset" koulussa ja virastoissa eikä enää ajattelis, mitä muut musta ajattelevat. Kyllä mä tiedän että jos mä heittäisin pois turhan syvällisyyden, antaisin energiani ja sanojeni virrata vapaasti , voisin olla myös muiden ihmisten seurassa kuin kuka tahansa ja jäis paljon tukahdutettua energiaa oikeisiin kohteisiin.
Tais tulla liian syvällistä ja sekavaa tekstiä. Voimia kaikille!
Mutta tiedätkö mitä :)?? Minä ihailen suuresti ihmistä, joka pystyy olemaan rehellinen itselleen, joka pystyy tuottamaan tuollaista tekstiä. Ehkä löysin tuosta itseni, yritän riuhtoa itseäni irti paraikaa noista miellyttämisen tarpeen vuoksi syntyneistä riippuvuuksista. Ikäänkuin olisin koko iän hakenut ihmisiä, joita voin auttaa, ikäänkuin en osaisi muuta tapaa sitoutua. Minä tunnen paljon, olen tuntenut, mutta rakkaudentunteella on aina tapana hakea joku, jota voin miellyttää, auttamisen nimissä. Sitten ohitan omat tarpeeni.
Tsemppiä sulle, olet oikealla tiellä. Puhupas jollekin noista asioista, voit löytää sielunkumppanin tai peräti useamman. Minä olen puhunut ja löytänyt erilaisia ihmisiä erilaisine ongelmineen. Se on hyvin avartavaa.
Hyvää tekstiä nuorelta ihmiseltä !
Tuntuu nykyään usein siltä, että olen lähestulkoon kopio isästäni. En mä halua olla samanlainen, vaan oma itseni. Miten saan itseni takaisin, ja milloin lakkaan miettimästä ja tarkkailemasta liikaa muita ihmisiä, tätä ei jaksa enää kauan. viimeiset 10 vuotta olen ollut lähestulkoon kokoajan negatiivisen energian vallassa. Pakko-oireita, stressiä, sairastumisenpelkoa, sairaalloista vastuuntuntoisuutta ja huolta: "mitä jos taskustani putosi jotain tielle ja joku kompastuu siihen ja kaatuu. turhaa kiirettä joka suuntaan. Ihmettelin silloin suuresti ihmisiä, jotka vain istuivat kahviloissa ja baarien terasseilla. Nyt olen alkanut ymmärtää, mikä siinä on ideana, sehän on kivaa.
Ainoa energianlähteeni on ollut äärimmäisen aggressiiviset tunteet. Olisin elänyt toisin, kuunnellut itseäni, jos olisin ymmärtänyt, mistä elämässä ja nuoruudessa on kysymys. Harmittaa. voinkohan enää muuttua. Liian raskasta, liian vähän ystäviä, mietin joka sanan mikä suustani tulee, valmiiksi.