Avioerossa usein äiti haluaa lasten huoltajuuden yksin, miksi? Isäkin rakastaa lapsiaan.
Eikö yhteishuoltajuus olis ok?
Eikö yhteishuoltajuus olis ok?
Mieskin rakastaa lapsiaan...
namisuku
21900
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
tässä satuin istumaan, kun kysymyksesi tuli..niin vastaampa heti lennosta.
Yhteishuoltajuus on minusta kamalinta mitä itsekäs ihminen on keksinyt.
Varmastikin isät rakastavat lapsiaan yhtälailla.Enenevässä määrin lapsia vanhempien erotessa jää myös isiensä luokse. Itselläni on ex-mieheni kanssa yhteishuoltajuus, joka ei itseasiassa tarkoita sen kummempia juttuja kuin, että lapsen passiin tarvitaan kummankin nimi, todistukset voi allekirjoittaa kumpikin, koulun palavereihin pitää kutsua kumpikin vanhemmista (tämä ei ole kyllä koulujen tiedossa)tms. Yhteishuoltajuus ei tarkoita, niinkuin joskus luullaan, että lapsi asuu vuoroviikoin vanhempiensa luona. Ko. menettelyn kannalla en itse ole.
Vanhempien erotessa pitäisi aina ajatella lasten parasta ja unohtaa vanhempien välillä oleva erimielisyydet.
lasten riepottamista vuoroviikoin toisen vanhemman luo, se on epäinhimillistä.
on tietämättömien kauhistelu
jokainen tapaus on erillainen ja riippu aivan täysin vanhempien väleistä ja uusista partnereista miten tällainen vuorottelu toimii. Parhaissa tapauksissa se rikastuttaa ja täydentää lapsen elämää ja hänellä on kaksi isiä ja kaksi äitiä jotka kaikki hoivaavat ja rakastavat häntä. Usen lapsi saa myös uusia sisaruksia/uusia leikkitovereita ja ystäviä. Ei se ihan noin mustavalkoista ole, pirre. Näen työssäni paljon tällaista ja aina se ei ole suinkaan negatiivista.
T.
Paloma
...aikuisilla, jos vuoroviikoin asuisimme eri henkilön kanssa?
vaikka kuinka kivaa...en ole koskaan kokeillut;)
Mutta asiahan on aivan eri kun on kysymys lapsesta ja hänen oikeudestaan sekä isään että äitiin. Useimmat lapset eivät yksinkertaisesti voi valita vanhempiensa välillä; molemmat ovat yhtä rakkaita.
T.
Paloma
Ps. Tämä on vain oma henkilökohtainen kokemukseni näistä avioeroperheistä joissa on yhteishuoltajuus ja joita olen surannut työni puitteissa.
ja onneksi en, mutta ajattelen sydämellä, - miltä pienestä tuntuu elää reppuelämää koko lapsuutensa :/
...sitä voi suoraan tuolla lailla ajatella.
Lapset ovat kuitenkin asuneet oman isänsä ja äitinsä kanssa. Eron tullen lapset kaipaavat molempia vanhempiaan. Olen myös oman työni kautta nähnyt tämän. Ja tominut on. Lapset odottavat sitä, kun pääsee isän luo ja pääsee äidin luo. Tasapainoisilta vaikuttavat. Lapset ovat eri tavalla sopeutuvia kuin mitä me jo vanhemmat ihmiset olemme.
Muuten minä en asuisi vuoroviikoin eri henkilön luona. Miten se olisi mahdollista ??? :/ Täs iäs?
mihin tarvitaan reppua?? Koululainen tarvitsee tietysti koulurepun, mihin muuhun?
Kaksi kotia, molemmissa omat tavarat, vaatteet, lelut
...tuolla lailla. Aina puhutaan miten lapset sopeutuvat ja sopeutuvat. Mietityttää vaan tämä lasten ja nuorten pahoinvointi nykypäivänä.....mistä kaikesta se seuraa.
Siihen lienee hyvin monia syitä. Oma arvioni on "läsnäolon" puute, vaikka oltaisiinkin samassa tilassa ei kuitenkaan läsnä. Toinen on tuo jatkuva kiire, jonka olen huomioinut myös omissa lastenlasteni kodeissa. Tosiasiassa en osaa tuohon vastata. Tunnistan kyllä tuon pahoinvoinnin, mutta, syytä en tiedä, arvailen vain.
että miten lapsen psyyke kärsii vuorotteluasumisesta? (Kaksi viikkoa isän, kaksi viikkoa äidin luona on yleinen käytäntö näissä tapaiksissa täällä Ruotsissa).
Tuntuisi kyllä enemmänkin siltä että lasten ja nuorten heikko itsetunto ja huono psyykinen vointi johtuu enemmän rakkaudettomista kodeista, vähästä läsnäolosta ja vähästä ajasta mitä lapsille ehkä annetaan. Epäilisin että riitainen koti on pahempi kuin kaksi rakastavaa perhettä eri kodeissa.
Muuten likan kanssa samaa mieltä: läsnäolo ja etenkin aika on paras asia minkä voimme antaa lapsillemme. Ei mikään "kymmenen minuutin laatuaika" päivässä korvaa sitä, juppivanhempien keksintö oman huonon omantunnon rauhoittamiseksi tuo laatuaikajuttu.
T.
Paloma
siitä taida mitään tutkimuksia olla. Kyllä se on paljolti niin, kun sanot. Olen samaa mieltä. Tämä meidän aika on sellanen, ettei se anna perheille aikaa olla rauhassa. Ikäänkuin "ympäristön paine" määräisi perheitten rauhattomuuden. Ja raha on se suurin syyllinen. Näin mä ajattelen. Toki on perheitä paljon joita tämä ei koske, se vaan näkyy ja tulee esille pienestäkin määrästä pahoinvoivia.
tule levoton?
jos on pakko viettää kiertolaisen elämää?
Mitä me tiedämme lapsen maailmasta? Kunhan kuvittelemme tietävämme, että meidän paras on sitä heillekin????
tykkäisi kiertolaisen elämästä yhtään, lapselle on vakaat kotiolot parasta mitä hän voi saada.
Eiköhän lapsi joudu jännittämään, että kuinka häneen taas suhtaudutaan siellä toisessa kodissa - ehkä tuntemattomien ns. sisarusten ja kenties äitipuolen/isäpuolen taholta.
Luultavasti hän joutuu kilpailemaan oman vanhempansa huomiosta tai rakkaudesta, tai ainakin tuntee että joutuu...
Nämä asiat kyllä tulevat, sanotaan kymmenen -kahdenkymmenen vuoden päästä julkisuuteen; koettuina kertomuksina, kirjoita..tarinoina, niinkuin moni muukin aikuisen oikeaksi luulema ratkaisu on tullut, vert. sotalasten Ruotsiin lähettäminen esim.
huutavan ääni tässä kaikkitietävien erämaassa!
Olen ihan samaa mieltä. Katkeria kertomuksia ovat sotalapsien elämät monesti olleet.
Ei rahalla saa aina hyvinvointia.
sotalapsiin Ruotsissa. Esimerkki ontuu pahasti, pirre. Sotalapset Ruotsissa joutuivat eroon molemista vanhemmistaan, pysyvästi, ja lisäksi vielä omasta kulttuuristaan ja omasta kielestään.
Olen toki samaa mieltä kanssasi: missään ei lapsella ole niin hyvä kuin omassa kodissaan, molempien biologisten vanhempiensa kanssa jotka rakastavat paitsi lasta myös toisiaan. Luonnollisestikin lapsia stressaa muuttaminen kahden perheen välillä kahden viikon väliajoin. Se ei ole ihanteellinen ratkaisu. Mielestäni kuitenkin huomattavasti parempi kuin vaihtoehdot avioerotapauksissa.
T.
Paloma
me aikuiset, mutta mitä sitten sanovat, kaiken sen itse kokeneet, - aikuisten hyväksi luuleman kiertolaiselämän.
tuntemuksia. Itse jouduin noiden lasten ikäisenä vuodeksi eroon vanhemmistani, ja se on suuresti varjostanut koko sen jälkeistä elämääni.
Ikinä en saa enää palasia kokoon.