olen yhden lapsen äiti ja olen avoliitossa ollut jo pitkään,iältäni vähän alle kolmekymppinen.pelot ja ahdistus alkoi lapsen saannin jälkeen,on helpompia päiviä ja sitten niitä vaikeimpia.pelkään melkein päivittäin lapseni ja mieheni turvallisuuden puolesta,jääkö auton alle,ajaako kolarin,tuleeko joku hullu tuolla kadulla vastaan..samoin itse mietin omalla kohdalla ja pelkään ja kartan yleisillä paikoilla juoppoja,nistejä jne.
mutta sitten se terveys,eniten pelkään itseni ja lapseni puolesta. heti kun jotain edes pientä näppylää tulee lapselle tai itselleni niin pelkään pahinta..syövät ja tartuntataudit ovat pahimmat pelkoni.
olen eläny holtitonta nuoruutta josta olen ilmeisesti traumoja saanut koska nykypäivänä pelkään esim.hiv:n saavani ties mistä,silloin nuoruudessa se pelko oli ihan aiheellista..yleisissä tiloissa saan jatkuvasti olla tarkkana etten itse tai lapseni pahemmin mihinkään likaisiin paikkoihin koske.olen huommannut et alkoholin käyttö vaan pahentaa pelkojani,kankkus-aamuina olen suorastaan neuroottinen,ihan kauheeta ja olenkin alkanut miettimään etten voi enää kuin ihan vähän juoda tai ei ollenkaan,edes niinä harvoina kertoina kuten on ollut tapana juoda.
ja koko ajan jos jotain oiretta pukkaa niin heti olen kuvittelemassa ties mitä..joskus on vähän helpompaa et järki sanoo miten asiat on.mutta sitten kun pelko ottaa vallan niin eipä järjen ääni enää kuulu.lääkäreissä tekisi mieleni käydä vähän väliä muttei pokkaa ole,ja ehkä hyvä niin.ja sosiaalisia pelkoja poden myös,saa aina olla miettimässä mitä kukin musta oikein ajattelee,työpaikat,päiväkodit jne..olen ihan ulospäin suuntanut ja sosiaalinen mutten anna yleensä ajatuksiani julki mitenkään.negatiivista palautetta en oikein pysty ottaa vastaa keltään,ja jos tuntematonkin kadulla sanoo jotain epämiellyttävää tai vastaavaa niin päiväni on pilalla,varsinkin samaa koskee omaisia tai ystäviä,jotenka harvoin sitä tulee riideltyä..olen yrittäny skarpata itseäni ja oppia ottamaan vastaan huonoja juttujakin.
olen ollut koko kouluikäni koulukiusattu,juurensa juontanu siitä ilmeisesti.nykypäiväni siis olen todella yksin pelkoineni ja ajatukseni koska en kehtaa niitä kellekkään kertoa,yleensä jos olen kertonu niin naurua siitä on aiheutunu,ei vaan oteta vakavsti.edes mieheni ei tiedä koko ongelmastani,eikä sairaudestani..eikä tarvitsekkaan.olen jo oppinut elämään yksin näiden ajatuksieni kanssa.mutta on mulla terapiani,se riittää.
mulla on siis todettu yleistynyt ahdistuneisuus-häiriö,olen terapiassa käynyt jo vuosia.lapsuuteni elin alkoholi-mielisairaus-ongelmaisten vanhempieni kanssa..josta viime hetkellä minut huostaanotettiin pois teini-ikäisenä,muutoin en enää olisi olemassa..
katson menneisyyttäni selviytymis-tarinana,en ole katkera muutoin kun sosiaali-viranomaisille jotka eivät työtään hoitaneet vaikka tiesivätkin kohtalostamme kodissa.
olen sanomattoman kiitollinen perheestäni ja ihmisistä ympärilläni,olen kyllä myös tekemisissä toisen vanhempani kanssa,rankkaa on välillä mutten hylkää voisi.saan voimaa normaaleista muista ihmis-suhteistani..
ehkäpä noi pelot alituisesti tuleekin et koko ajan pelkään et jokin menee pieleen taas elämässä tai menetän jonkun..todella raastavaa aina välillä.henkisesti raskasta.
olen hakemassa toisenlaista terapiaa hoidattamaan sairauttani jotta joskus voisin olla pelkäämättä ja ahdistumatta mitä ihmeellisimmistä asioista..ja voisin nauttia elämästä päivä kerrallaan elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja asioista.
olisi muuten kiva jos kuulisin kohtalo-tovereista,samoista peloista tai ajatuksista kärsiviä..olisi mukavaa tuntea etten ole yksin.
mutta sitten se terveys,eniten pelkään itseni ja lapseni puolesta. heti kun jotain edes pientä näppylää tulee lapselle tai itselleni niin pelkään pahinta..syövät ja tartuntataudit ovat pahimmat pelkoni.
olen eläny holtitonta nuoruutta josta olen ilmeisesti traumoja saanut koska nykypäivänä pelkään esim.hiv:n saavani ties mistä,silloin nuoruudessa se pelko oli ihan aiheellista..yleisissä tiloissa saan jatkuvasti olla tarkkana etten itse tai lapseni pahemmin mihinkään likaisiin paikkoihin koske.olen huommannut et alkoholin käyttö vaan pahentaa pelkojani,kankkus-aamuina olen suorastaan neuroottinen,ihan kauheeta ja olenkin alkanut miettimään etten voi enää kuin ihan vähän juoda tai ei ollenkaan,edes niinä harvoina kertoina kuten on ollut tapana juoda.
ja koko ajan jos jotain oiretta pukkaa niin heti olen kuvittelemassa ties mitä..joskus on vähän helpompaa et järki sanoo miten asiat on.mutta sitten kun pelko ottaa vallan niin eipä järjen ääni enää kuulu.lääkäreissä tekisi mieleni käydä vähän väliä muttei pokkaa ole,ja ehkä hyvä niin.ja sosiaalisia pelkoja poden myös,saa aina olla miettimässä mitä kukin musta oikein ajattelee,työpaikat,päiväkodit jne..olen ihan ulospäin suuntanut ja sosiaalinen mutten anna yleensä ajatuksiani julki mitenkään.negatiivista palautetta en oikein pysty ottaa vastaa keltään,ja jos tuntematonkin kadulla sanoo jotain epämiellyttävää tai vastaavaa niin päiväni on pilalla,varsinkin samaa koskee omaisia tai ystäviä,jotenka harvoin sitä tulee riideltyä..olen yrittäny skarpata itseäni ja oppia ottamaan vastaan huonoja juttujakin.
olen ollut koko kouluikäni koulukiusattu,juurensa juontanu siitä ilmeisesti.nykypäiväni siis olen todella yksin pelkoineni ja ajatukseni koska en kehtaa niitä kellekkään kertoa,yleensä jos olen kertonu niin naurua siitä on aiheutunu,ei vaan oteta vakavsti.edes mieheni ei tiedä koko ongelmastani,eikä sairaudestani..eikä tarvitsekkaan.olen jo oppinut elämään yksin näiden ajatuksieni kanssa.mutta on mulla terapiani,se riittää.
mulla on siis todettu yleistynyt ahdistuneisuus-häiriö,olen terapiassa käynyt jo vuosia.lapsuuteni elin alkoholi-mielisairaus-ongelmaisten vanhempieni kanssa..josta viime hetkellä minut huostaanotettiin pois teini-ikäisenä,muutoin en enää olisi olemassa..
katson menneisyyttäni selviytymis-tarinana,en ole katkera muutoin kun sosiaali-viranomaisille jotka eivät työtään hoitaneet vaikka tiesivätkin kohtalostamme kodissa.
olen sanomattoman kiitollinen perheestäni ja ihmisistä ympärilläni,olen kyllä myös tekemisissä toisen vanhempani kanssa,rankkaa on välillä mutten hylkää voisi.saan voimaa normaaleista muista ihmis-suhteistani..
ehkäpä noi pelot alituisesti tuleekin et koko ajan pelkään et jokin menee pieleen taas elämässä tai menetän jonkun..todella raastavaa aina välillä.henkisesti raskasta.
olen hakemassa toisenlaista terapiaa hoidattamaan sairauttani jotta joskus voisin olla pelkäämättä ja ahdistumatta mitä ihmeellisimmistä asioista..ja voisin nauttia elämästä päivä kerrallaan elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja asioista.
olisi muuten kiva jos kuulisin kohtalo-tovereista,samoista peloista tai ajatuksista kärsiviä..olisi mukavaa tuntea etten ole yksin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
samoin monta vuotta ja välillä vieläkin ne ajatukset voittavat. Edelleen pakkomielle halata ja suudella miesystävää, ennen kun se lähtee esim.kavereiden kanssa reissuun. Jos jotain tapahtuu... Ikinä en voi nukkua, jos riidoissa mennään. Jos en aamulla herää?
Ajattelin ennen aina pahinta, jos nyt jään auton alle ajtteleeko kukaan minua. Jos nyt tapahtuisi sitä,mitä tekisin jne. Se oli joka päiväistä ja ajattelin, että se on normaalia.
Kävin terapiassa 2 vuotta ja ajatus maailmani on muuttunut mielettömästi. Selkäsäryt ja kaikki muutkin säryt ovat lähteneet. Selvisin niin vähällä terapialla vaikka elin väkivalta perheessä 20 vuotta. Käytimme silmänliiketerapiaa ja se oli tehokasta myös mielikuvitukseni vuoksi. Nykyään, kun vertaan itseäni menneeseen olen onnellinen, olen selvinnyt kaikesta ja ansaitsen jopa nykyään hyvää.
Terapeuttini sanoi, että ajattelen liikaa mitä voisi sattua, haluan varautua kaikkeen. Haluan hallita kaikkea tulevaa, vaikka se ei ole mahdollista. Jouduin huolehtimaan pienemmistä sisaruksistani,joten suojelu ja huolehteleminen juontaa sieltä. Jotenkin kumman kautta varautuminen väheni ja melkein loppui.
Usko pois sulla on väärä terapeutti, mä olin onnekas ja löysin oikean kerralla. Sekin on sitä jotain hyvää, mitä olen ansainnut. :)
Jaksamista ja usko pois kyllä se helpottaa, koska sen on pakko :)
pitänee oikaista et nykyinen terapeuttini ei ole perehtynyt nykyiseen tilaani eli olen siis hakemassa psykoterapeutille joka on juuri erikoistunut kyseisiin ongelmiin ja juuri tuo silmänliiketerapia myös tulee hoidoksi.mut odottelen juuri kelan päätöstä et saas nähä mikä päätös sieltä tulee,mut varma juttu etten hyväksy kieltävää päätöstä.
olen mielestäni vähintääkin oikeutettu saamaan apua terapiaan valtiolta jonka sossujen laimminlyönnin takia olen joutunut kärsimään..
mutta tosiaan kiitos viestistäsi=) paljon tunnistin itseäni tekstistäsi.. ja todella lohduttavaa kuulla että jollakin on tehonnut tuo terapia..!