Hei!
Luin, että eräs psykologi on väittänyt, että huonoista oloista hankkivat lapsia, koska lisäävät sillä oman arvon tunnetta. Äidillä voi olla heikko itsearvostus ja itsetunto. Kun hän saa lapsen, hän tuntee itsensä tarpeelliseksi. Nyt joku on riippuvainen minusta. Minua tarvitaan. Tämä ei tosiaan ole minun mielipiteeni vaan ihan ammattilaispsykologin kirjoitteluja. Mutta haluaisin kuulla, että kuinka paljon mahtaa väite pitää paikkansa? Onko jollakin kokemuksia? Tekeekö joku tosiaan lapsia noin itsekkäistä syistä?
Luin, että eräs psykologi on väittänyt, että huonoista oloista hankkivat lapsia, koska lisäävät sillä oman arvon tunnetta. Äidillä voi olla heikko itsearvostus ja itsetunto. Kun hän saa lapsen, hän tuntee itsensä tarpeelliseksi. Nyt joku on riippuvainen minusta. Minua tarvitaan. Tämä ei tosiaan ole minun mielipiteeni vaan ihan ammattilaispsykologin kirjoitteluja. Mutta haluaisin kuulla, että kuinka paljon mahtaa väite pitää paikkansa? Onko jollakin kokemuksia? Tekeekö joku tosiaan lapsia noin itsekkäistä syistä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
*huonoista oloista tulleet tai huonosti menestyneet
En tiedä, onko kyse itsekkyydestä. On kuitenkin ihan tutkittu juttu, että esim. monet teiniäidit ovat rikkinäisistä perheistä, jolloin he kokevat, että lapsen kautta saavat itselleen vihdoin sen oikean perheen.
varmaan osa ihmisistä kokee, että lapset nostavat heidän arvostustaan. Moni äiti saattaa myös olla hoitovapaalla siksi, että on oikeasti työtön. Jostain syystä moni kokee, että hoitovapaalla olo on jollain tavalla hyväksyttävämpää kuin työttömänä olo.
Tuohon huonoista oloista kohtaan en osaa sanoa mitään, koska suurin osa ihmisistä kyllä "hankkii" tai yrittää hankkia lapsia. Ja puhtaasti empirian kannalta voi hyvinki nähdä että vapaaehtoisesti lapsettommissa on (myös?)paljon huonoista oloista tulevia.
Kaksi kohtaa kirjoituksessasi kuitenkin osuivat mielestäni kohdalleen.
Ensinnäkin se että lapsia toivotaan itsekkäistä syistä. Käsittääkseni jokainen syy lapsen toivomiseen on itsekäs. Muunlaisia syitä ei olekaan. Vai keksiikö joku moisen?
Ja toiseksi se, että jokainen ihminen maailmassa voi paremmin jos hän on jollain lailla tarvittu. Nimenomaan tarpeettomuuden tunne johtaa esim. vanhuksilla masennukseen - ja muillakin.
Ihmisen eksistenssi puhtaan eksistenssin vuoksi on yleä ajatus mutta ihmiselle psykoolgisesti kestämätön. Sairastumme jos oikeasti, aidosti uskomme että sillä että elämme ei ole kenellekään eikä millekään mitään merkitystä.
Ihan loppuun vielä lisäisin, että vaikka ap:n provo oli tökerö niin sen herättämistä ajatuksista voi hyvinkin saada hyvän keskustelun aikaan.
;-)
oikeastaan ihan samaa mieltä mielipiteesi kanssa, mutta myös aloittajan siinä, että kyllä on ihmisiä joilel lapsi tuo itsetuntoa ja omanarvontuntoa lisää. Omissa koulukavereissa on esim sellaisia nyhveröitä joilta mikään ei onnistu vaan kaikki menee vähän ala-arvoisesti kaikessa mitattavassa asiassa. lapsilla sitten voi kompensoida tätä eri tavoin ja näin ovat tehneetkin jos ei määrällä niin muuten.
Kaikillehan on myös tuttu se että jos vanhempi ei ole päässyt balleriinaksi niin lapsesta kyllä se leivotaan jne eli vanhemman unelmien toteuttaja jossa on paljolti samaa. Lapsen menestys korvaa oman epäonnistumisen tai sen ettei edes ole päässyt yrittämään jne.
Lapselle ei ole kyllä helppoa olla suorittajan väline. Eihän siinä lapselal ole itsessään vielä mitään arvoa vaan lapsen kautta tulee aikuiselle, vanhemmalle se arvostus.
Omalta kohdalta voi sanoa että ensin en tahtonut lapsia koska kaikki muut tahtoivat. Sitten se tavallaan kääntyi ja tahdoin olla erilaisten joukossa erilainen eli ihan tavallinen. vaikea asia selittää tässä, mutta siis kaveriporukassa alkoi lapsettomaksi jääviä olla kaikki sama avoliitto tuli muotiin ihan yleisesti jne. Sitten lopulta lapsia oli mont akoska emme tahtoneet olla tavallinen perhe vaan suuri perhe. Meidän tahdosta ja halustahan siinä oli kyse, tavallaan siis roolitimme itsemme tiettyyn kaavaan. Kuitenkin lapsilel on tahdottu antaa kaikki sama kuin jos heitä olisi kaksi tai jopa vain yksi sen sijaan että olisi tingitty ja eletty ehkä tyypillisempää ison porukan arkea. Jos siis katsoo sillä silmällä niin tavallaan olemme mekin päteneet lastemme kautta, vaikka sitä ei silloin noin ajatellut eikä oikeasti nytkään..
Jollekin muuten myös useamman lapsen kanssa pärjääminen ja menestyminen on iso juttu sinällään. On siis pätevä ja hyvä siinä..
Palaan vielä omaan perheesen. Kun lapsilal on jotakin hankaluutta esim yhden oppimisvaikeudet jne niin kyllä mieleen tulee että jos olisi vain yksi niin olisiko siihen riittänyt tarmoa toisin jne eli syyllistää itsensä aika loistavasti sillä että on hankkinut monta lasta ja he kaikki eivät olekaan malliyksilöitä. Ihan niinkuin mikään vastoinkäyminen johtuisi siitä että lapsia on monta!
no varmasti tuossa lukemassasi on perää, se on aika itsestäänselvää että se sopii tiettyyn osaan väestöstä, löytyyhän heikkoitsetuntoisia ja koulutuksen vähälle jättäneitä suomesta.
en kuitenkaan tajua, kuinka asioista aina kunkin ammattikunnan edustajat kaivavat vain sen oman oppimansa näkökannan mukaisia väittämiä jättäen huomiotta kaikki ne muut asiat, jotka kuitenkin vaikuttavat lopputulokseen eli siihen, jos lapsi hankitaan omanarvontunnon lisäämiseksi.
sitäpaitsi uskon, että jokaisella vanhemmalla on itsekäs tarve saada lapsi, onko muunkinlaisia syitä? toki sen voi muotoilla siten, että "haluan antaa jollekin lapselle hyvän kodin" mutta tuolloin voisi kysyä mikseivät he adoptoi vaan hankkivat oman biologisen lapsen. eli mielestäni jokainen hankkii lapsen itsekkäistä syistä. eikä se ole huono asia.
Minä puolestani luin erään kuuluisan suomalaisen psykologin kirjoittavan, että mikäli nuori nainen ei halua lapsia, kyseessä on tunnevamma. Eli hän tahtoi ilmeisesti sanoa, että emotionaalisesti tasapainossa oleva nainen haluaa toteuttaa luonnon määräämää tehtävää.
Minusta tuo toinen psykologi on enemmänkin väärillä jäljillä. Suurin osa kuitenkin ihmisistä lisääntyy ja haluaa lapsia! Ei kai elämän luonnollisen jatkumon alullepanijana voi olla heikko itsearvostus?
On the other hand, eräs parhaista ystävistäni ei halua missään tapauksessa lapsia. Hän oli jo lapsena suuntautunut aivan eri juttuihin sillä aikaa kun me muut vietimme barbien missikisoja ja hoivasimme nukkevauvoja. Eikä ystäväni ole mikään tunnevammainen hänkään.
elämää, en enää nyt kun minulla on lapsi, nyt keskityn ensisijaisesti lapsen tarpeisiin. Minun mielestä myös lapsettomat ovat usein lapsettomia itsekkäistä syistä, ei välttämättä minkään tunnevamman johdosta. Myös minä päätin jättää lapset tekemättä ihan sen vuoksi että voin harrastaa ja matkustella, kuluttaa kaiken itseeni. Se oli hauskaa ja sain siitä suurta nautintoa.
Tulin sitten yllättäen raskaaksi ja lapsi päätettiin pitää (hyvä niin).
Ensimmäinen ajatus kyllä oli, että nyt se elämä tosiaan loppuu lapsen syntymiseen. Ei se ole loppunut, mutta muuttunut kyllä. Hyvin olen lapsen kanssa pärjännyt myös minä joka olisi voitu luokitella tähän lapsettomiin tunnevammaisten kastiin jos toisin olisi käynyt.
En itse ole ns.huonoista oloista(mitä on huonot olot??), mutta nuoruudessani olen kokenut että minua rakastetaan vähemmän kuin veljeäni. Muistan että muutama vuosi sitten olin todella surullinen kun en "kuulunut mihinkään", vaikka siis olin jo naimisissa...ja olen tiiviissä yhteydessä perheeseeni en silti kokenut kuuluvani heihin koska asuín mieheni kanssa ja miehen perhe on myös läheinen mutta emme mielestäni kuulunut heihinkään..
Nyt kun minulla on oma lapsi, koen että minulla on perhe...oma perhe missä kaikkia rakastetaan yhtä paljon :)
Ja kyllä itsetuntoni on parempi nyt kun minulla on lapsi, olen saanut aikaiseksi jotain todella hienoa ja arvokasta.
No, tekeekö tämä minusta huonomman äidin kun muista??
voihan se joidenkin kohdalla pitää paikkansa, mutta eiköhän noita syitä liene pilvin pimein, miksi hankkia lapsia. Se taas, että olisiko tuo kuvaamasi syy itsekäs, on hyvin monipiippuinen juttu. Jos joku haluaa tuntea itsensä tarpeelliseksi ja saa/haluaa elämäänsä tarkoituksen sitten vaikkapa lapsen muodossa, ei se ole huono syy, mikäli lapsen tarpeisiin vastataan ja lapsi saa äidiltään hoidon ja huomion. Tässähän toteutuu se vuorovaikutus jota kumpikin, sekä äiti että lapsi, tarvitsee, eikä kumpikaan osapuoli joudu kärsimään. Onko se sitten itsekkyyttä? Minusta ei ole.
Jos sitten taas joku hankkii lapsen hetken mielijohteesta niinkuin lemmikkieläimen, johon kohta kyllästyy, niin se kertoo välinpitämättömästä ja tunne-elämältään kylmästä ihmisestä, jolle elämässä ei varmaankaan mikään ole tarpeeksi tärkeää ja hyvää.
Aika harva ihminen taitaa niitä lapsia hankkia nimenomaan suvunjatkamiseen liittyvistä syistä. Jos tämä olisikin ainoa syy lasten hankintaan, niin silloin puhuisin itsekkyydestä.
Tottahan on tuo kyllä, että taitavat lähes kaikki syyt olla itsekkäitä tavalla tai toisella. Mutta jotenki itse ajattelen, että lapsen kannalta olisi parasta, että hänet on haluttu rakkauden vuoksi. Koska äidillä ja isällä on rakkautta annettavan lapelleen, ei siksi, että äidillä on jonkin tason ongelmia itsensä kanssa ja hän yrittää parannella niitä lapsen avulla...
Niin, minua kiinnostaa tietää mikä on SE OIKEA syy tehdä lapsia, mikä ei ole itsekäs?
Minun mielipide on että ihmisen täytyy osata olla terveellä tavalla itsekäs. Ja siinä ei ole mitään pahaa että tahtoo olla tarpeellinen. Jokaisen ihmisen täytyisi saada tuntea olevansa tarpeellinen, tärkeä ja arvostettu. Ja sitä vanhemmat ovat lapsille ja lapset vanehmmille.
ei tietenkään ole väärin haluta olla tarpeellinen, mutta jos se ainoa syy niin silloin musta se ei ole reilua lasta kohtaan.
Oikea syy hankkia lapsia on rakkaus. Äiti/isä haluaa antaa lapselle rakkauttaan. No niin siinä vastaus, mikä on oikea syy. Ei mikään itsetunto ongelma.