Poikaystävältäni leikattiin aivokasvain viime viikon keskiviikkona.
Leikkaus meni hyvin, mutta jälkiseurauksena hän sai aivoinfarktin. Hän ei pysty hengittämään itse eikä reagoi kipuun eikä mihinkään kun nukutustaukoja pidetään.
Mietin jossain vaiheessa kuinka tämä koko juttu tuntuu elokuvalta, mutta jos tämä olisi ollut, hän olisi herännyt silloin kun minä uhmakkaasti ajattelin jos minä olen paikalla herättelyn aikaan hän herää ääneeni. Ei hän herännyt.
Tänään sairaalasta kerrottiin, että tilanne menee koko ajan huonompaan suuntaan.
"varaudu pahimpaan" (ei siihen voi varautua, en voi ajatellakaan mitä voi tapahtua.)
Tätä ennen en ole nukkunut yhtäkään yötä yksin isossa parisängyssämme. Nukun hänen paitansa kanssa ehkä pari tuntia yössä.
Sairaalassa sanottiin, että sieltä ei ole resursseja kriisiapuun, mutta kaikki muut paikat ovat kesälomalla tai niissä on hirvittävästi jonoja. Tämäkään ei kuulemma voi mennä jonojen ohi.
Hänen on pakko herätä (vaikka hoitajat olivat aivan hiljaa kun sanoin tuon lauseen).
Santeri on 22-vuotias, itse olen 20.
Auttaisi kuulla etenkin rohkaisevia kokemuksia aiheesta, kaikkeahan on aina tapahtunut todennäköisyyksiäkin vastaan.
Kiitos.
Leikkaus meni hyvin, mutta jälkiseurauksena hän sai aivoinfarktin. Hän ei pysty hengittämään itse eikä reagoi kipuun eikä mihinkään kun nukutustaukoja pidetään.
Mietin jossain vaiheessa kuinka tämä koko juttu tuntuu elokuvalta, mutta jos tämä olisi ollut, hän olisi herännyt silloin kun minä uhmakkaasti ajattelin jos minä olen paikalla herättelyn aikaan hän herää ääneeni. Ei hän herännyt.
Tänään sairaalasta kerrottiin, että tilanne menee koko ajan huonompaan suuntaan.
"varaudu pahimpaan" (ei siihen voi varautua, en voi ajatellakaan mitä voi tapahtua.)
Tätä ennen en ole nukkunut yhtäkään yötä yksin isossa parisängyssämme. Nukun hänen paitansa kanssa ehkä pari tuntia yössä.
Sairaalassa sanottiin, että sieltä ei ole resursseja kriisiapuun, mutta kaikki muut paikat ovat kesälomalla tai niissä on hirvittävästi jonoja. Tämäkään ei kuulemma voi mennä jonojen ohi.
Hänen on pakko herätä (vaikka hoitajat olivat aivan hiljaa kun sanoin tuon lauseen).
Santeri on 22-vuotias, itse olen 20.
Auttaisi kuulla etenkin rohkaisevia kokemuksia aiheesta, kaikkeahan on aina tapahtunut todennäköisyyksiäkin vastaan.
Kiitos.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Eihän tuollaista saisi tapahtua.
Miten kestät, onko sinulla ketään jonka kanssa puhua?
En voi sanoin sinua lohduttaa, yritä ajatella kaikkea hyvää mitä teillä ON.
Ja: ihmeitä tietysti tapahtuu, mutta tärkeintä on Toivo, älä heitä toivoasi.
Kirjoittele miten jaksat kun ehdit.
Voimahaleja vanhalta mummolta.
Tilanne tosiaan meni valitettavasti näin. Eihän me hänen kanssaan stressattu pahemmin leikkauksesta, ajattelimme, että on parempi elää mahdollisimman rauhallisesti, onnellisesti ja normaalisti ennen leikkauspäivämäärää.
Olen itse tällä hetkellä musiikkileirillä. Välillä ei ole yhtään voimia soittaa, mutta välillä saan purettua paljon asioita sen kautta. Täälläkin ovat terveyskeskukset yms. kesälomalla, joten saa nähdä, miten tässä pärjäilee. Olen monta kertaa yrittänyt ottaa asiaa puheeksi pianonopettajani kanssa, mutta ikinä ei tunnu olevan sopivaa hetkeä. Se vaihe, kun alkujärkytyksessä selostin asiaa kaikille jotka vain sattuivat kulkemaan vastaan, on siinä mielessä valitettavasti mennyt ohi.
Valitettavasti ei voi kuin odottaa.
Tänä aamuna häneltä otettiin sedaatio kokonaan pois, mutta hän ei vieläkään reagoi kipuun yms. Pupillit ovat edelleen laajentuneet. Lääkärit sanoivat vain, etteivät osaa sanoa miksei hän herää. Täytyy vain toivoa.
tuuria, ei voi muuta sanoa. Ihan niin kuin kasvaimessa ei olisi riittävästi kestämistä.
Aivoinfartista tiedän yhden toipumistarinan vuosien takaa. Ystäväni toinen vanhempi sai n. 5-kymppisenä massiivisen aivoverenvuodon (ei tajuttu ajoissa) ja sen seurauksena vielä aivoinfarktin. Toivoa ei juuri annettu ja sanottiin, että jos selviää niin laitoshoitoon tulee jäämään. Selvisi kuitenkin, ja pitkällisen kuntoutuksen jälkeen palasi vielä töihinkin. Ei tosin pitkäksi aikaa mutta kuitenkin. Elää ja voi ikäisekseen kohtuullisesti tänäkin päivänä. Tällä saralla toivoa on aina. Kaikkea hyvää sinulle.
lukeminen on rohkaisevaa - ne auttavat aina vähän.
Täytyy vain odottaa.
Kiitos.
..luettavaa oli tekstisi. Mutta aina on toivoa, viikko on vielä varsin lyhyt aika. Poikaystäväni sai n. vuosi sitten suuren aivoverenvuodon joka leikattin vasta useiden tuntien jälkeen. Leikkaus sujui hyvin ja hyytymä saatiin kokonaan poistettua. Teholla sitten alettiin vähentää nukutusainetta ja yritettiin miestä herättää. Hän ei myöskään reagoinut mihinkään,kipuun rupesi reagoimaan reilun viikon kuluttua, lähinnä ojentelemalla raajojaan.Lääkärit eivät uskoneen hänen selviämiseensä, ja jos heräisi niin "vihannekseksi" tulisi jäämään. Pikkuhiljaa siitä sitten alkoi heräilemään piti mm. toista silmäänsä auki, mutta ei kohdistanut katsetta, meihin omaisiin hän reagoi niin, että verenpaineensa kohosi huippulukemiin. Hengityskoneessa mieheni oli reilut 2 viikkoa, Sen jälkeen hengitteli trakeostomia putken kautta, jonka annettiin kasvaa umpeen n. 1,5kk:n kuluttua kun hengitys alkoi taas kulkemaan normaalia reittiä. Nyt kun vuosi on kulunut ja pitkä laitoskuntoutus on takana, mieheni asustelee kotona ja käy viikoittain terapioissa.
Muistathan kuitenkin että jos poikaystäväsi herää ja aivot on kärsineet vaurioita edessä voi olla pitkä ja kivinen kuntoutus tie, siinä sinua tarvitaan tukena!
Älähän siis vielä luovu toivosta, vaan vietä aikaa miehesi luona ja juttele hänelle.
Missä päin asut? Ainakin pääkaupunkiseudulla toimii SoS-auto, johon voi soittaa ja tulevat vaikka luoksesi sairaalaan, jatkossa heidän kauttaan järjestyy keskusteluaikoja, jotka varmasti ovat sinulle nyt tarpeen.
Voimia sinulle kovasti ja muista pitää itsestäsi huolta!
Valitettavasti asun Turun seudulla, siellä ei ole niin paljoa akuutteja hoitomuotoja.
Eli ainakaan ei ensi vuotta voikaan välttämättä tehdä suunnitelmien mukaan (minun pitäisi käydä lukio loppuun ja viimeinen vuosi konservatoriossa edessä, joten olin laskenut olevani menossa aamuyhdeksästä n. kahdeksaan iltaan saakka kun iltalukion tunnit loppuvat). Opiskelutkin varmasti venyvät.
Olen nyt vielä toisella paikkakunnalla, joten en pääse katsomaan häntä. Soittelen teho-osastolle suunnilleen joka toinen tunti, vaikkeivat he osaakaan kertoa mitään uutta.
Kiitos.
ja jaksamista myös teille.
..Ja kirjoittelehan kuinka jakselet ja tapahtuuko poikaystäväsi voinnissa muutoksia.
- kuoli hieman yli viikko sitten.
Lauantai-iltana.
En ehtinyt enää paikalle, olin liian pitkällä hänestä.
Nyt vain yritetään
päivä ja hetki kerrallaan.
Välillä voi ajatella laajasti ja se helpottaa oloa, mutta välillä tulee pieniä hetkiä kun ymmärtää vain sen, että mitä nyt teen kun minun on vain niin ikävä häntä.
Hän menehtyi 22-vuotiaana siihen, minkä ei pitänyt olla alunperinkään hankala tai hengenvaarallinen leikkaus.
Otan osaa suruusi! Nuoren ihmisen kuolema tuntuu aina niin kovin väärältä, oli tuttu tai ei...
*halaa pitkään ja lämpimästi*