Istuin pyrstöni litteäksi ja luin melkein kaikki ujousjutut. Miksi ihmeessä te käytte toistenne kimppuun. Tuetaan toisiamme kertomalla omasta selviytymisestä. Katsotaan ympärillemme ja yritetään auttaa nuoria ujoja, etteivät masentuisi niinkuin suuri osa meistä. Epäilen, että meistä parhaiten selviävät juuri ne joilla on turvallisin varhaislapsuus. Minulla ei ollut , masennuin, hain apua liian myöhään, elämä meni ohi, en toivoisi knellekään samaa. Taistellaan, mutta ei toisiamme vastaan.
Lopettakaa väittely
Hoidettu ujo
6637
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
mutta silti poistan varmistimen joka kerta, jos viitataan siihen suuntaan että minun pitäisi hyväksyä ujouteni. Vähän niin kuin lukihäiriöiselle sanottaisiin, että pitää vain hyväksyä se ettei opi lukemaan eikä tule pärjäämään koulussa. Ihan sama asia.
Totta kai me saadaan surra vaikeuttamme, olin minäkin vihainen siitä, ettei kukaan ymmärtänyt auttaa kun olin nuorempi, lisäksi äitini oli niin ylpeä, että häneltä piti salata kaikki ja esittää parempaa kuin oli. Mutta mitä hyötyä siitä on että vihaa niitä jtka ei ymmärrä. Vai kenelle sinä olet vihainen? Ei sokeana syntyneelle kannata kuvailla ruusun kauneutta, eikä ujoa voi ymmärtää kuin tonen ujo ja psykiatri, joka ymmärtää meikäläisten synnynnäisen rakenteen ja masennuksen ja huonoudentunnon, yksinäisyyden, ennekaikkea oman rakastetun puuttumise...kaiken tuskan, mitä ujous tuo yleensä, ei aina, tullessaan. Jotkut ujot pärjää hyvin, en tidä miksi.
Minulla olisi kiinnostusta jutella aiheesta syvemminkin, miten on, sopiiko ?
Olen nähnyt nikkisi ennenkin, en muista millä palstalla. Käytän useita nimimerkkejä, koska haluan suojautua. Vastailen joskus nuorille, koska itse ehdin menettää nuoruuteni, ennen kuin sain apua. Vauriot jäisivät pienemmiksi, kun saisi
nuorena apua. Nyt kun olen koulua käyvän tytön kotiäiti, haluaisin auttaa, rohkaista ennen kaikkea hakeutumaan avun piiriin.
Ymmärrän näitä asioita ja kirjoittelen oikein mielelläni.
Lohdutella osaan siksi, että historiani on niin kaamea, että on vaikea panna paremmaksi.
Rohkaista voin siksi. että elän tällä hetkellä rikasta antoisaa elämää, vaikka helppoa se ei ole ollenkaan, koska perheessämme on sairautta.
"Mutta mitä hyötyä siitä on että vihaa niitä jtka ei ymmärrä. Vai kenelle sinä olet vihainen?"
Niille, jotka luulivat ymmärtävänsä. Herkkäuskoinen kun olen, niin uskoin itsekin että minun pitää hyväksyä itseni tällaisena. Eikä edes yrittää. Paljon paremmalla muistan niitä jotka vittuilivat, kuin niitä jotka sanoivat "anna sen olla, se on ujo". Ei ujous ole mitään mitä ei voisi voittaa tai hallita. On vain niin kohtuuttoman väärin kannustaa ujoa ujoudessaan eikä sen voittamisessa. Paljon parempi olisi olla hiljaa.
Järjellä ajatellen minun olisi kyllä pitänyt ymmärtää ottaa vastuu elämästäni jo aikaisemmin, mutta olen luottanut liikaa muiden ihmisten mielipiteisiin, eikä masennuskaan asioita ole helpottanut.
Me ihmiset nyt kertakaikkiaan ollaan erehtyväisiä. Silloinkin kun luullaan auttavamme, saatetaan pahentaa asioita. Apua! Annetaan anteeksi toisillemme, eikä syytetä itseämme menneistä, vaikka luulen, että me masennukseen taipuvaiset tehdään sitä melkein työksemme. Luulen, että olemme tunnollisia, kilttejä ihmisiä. Kadehdin tyyppejä, jotka mokauksen jälkeen pystyy sanomaan, mitä se haittaa!