Oon tässä muutaman päivän pohdiskellut, että kuinka paljon yhden ihmisen harteille voidaan elämän aikana oikeastaan kaataakkaan kaikkea paskaa? Tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, että jotkut saa kärsiä monin verroin muihin ihmisiin verrattuna.
Omassa tapauksessani olen kärsinyt insestistä, perheväkivallasta, traumaattisesta lapsuudesta, veljen sktisofreniaan sairastumisesta jne. jne. Isänikin on koko elämänsä ollut hyvin hallitseva persoona ja olen vierestä saanut seurata äitini kuihtumista hänen rinnallaan olemattomiin. Kaksi veljeäni on kuollut lapsena. Hallitsevuuden johdosta äitini on syyllistynyt erilaisiin maksupetoksiin ja velkaantumisiin -isältä salaa tietenkin.
Nyt sitten taas sain tietää, että isänikin -ja vielä isän isäkin- ovat psykoottisia, skitsofreniaa sairastavia ihmisiä. Vaikka olen veljeni sairastumisen myötä oppinut ymmärtämään erilaisia mielenterveydellisiä häiriöitä, niin jotenkin tuntuu siltä, että TAAS olen menettänyt läheisiäni kyseiselle sairaudelle. Mikä kielii myös siitä, että suvussamme riski sairastua skitsofreniaan on kovin suuri.
Itse olen 20-vuotias ja odotan esikoistani. Siksi olen rukoillut Jumalalta, että ei enää kiitos mulle mitään vastoinkäymisiä: en halua joutua kokemaan sitä tuskaa, että lapseni tai itse sairastun.
Oli vain pakko saada kertoa vähän omia ajatuksia tänne, olen onnellisesti avoliitossa rakastamani miehen kanssa, jonka kanssa yhtä köyttä on vedetty jo yli viisi vuotta nuoresta iästäni huolimatta. Omat raha asiani ovat mallillaan, vaikka olenkin kaiken joutunut työllä hankkimaan, ja sen lisäksi opiskelen hyvään ammattiin.
Kaikesta kärsimyksestä huolimatta kiitän usein jumalaa "terveistä" veljistäni, joita on kaksi tämän saiarstuneen lisäksi.Tottakai rakastan myös "saiarastunuttta" veljeäni. Sekä miehestäni, ystävistäni, siitä, että äitini jaksaa (vaikka haluaisin kovasti hänen muuttavan pois ja ottavan eron)ja ylipäätään siitä, että vaikka isäni on millainen on (aggressiivinen henkisesti ja fyysisesti) hän sentään elää.
Olen yrittänyt pähkäillä, että ilman kovaa elämänkouluani en olisi sellainen kuin olen. Toisaalta, jotkut asiat ovat olleet minullekkin jo liikaa ja huomaan olevani kovin masentunut ajoittain. Miehelleni en jaksa näistä asioista puhua: koen ettei hän ymmärrä eikä siitä ole mitään hyötyä.
Toivon, että ihmiset, joilla on niin sanotusti pieniä murheitä, muistavat joskus meitä "moniongelmaisiakin". Joillekkin kärsimyksen taakka on vain joskus kovin paljon suurempi kuin toisten. Joskus kyllä tosiaan herää kysymys, että miksi aina vaan lisää ja lisää......
Toivottavasti saan nauttia huolettomista eläkepäivistä :)
Omassa tapauksessani olen kärsinyt insestistä, perheväkivallasta, traumaattisesta lapsuudesta, veljen sktisofreniaan sairastumisesta jne. jne. Isänikin on koko elämänsä ollut hyvin hallitseva persoona ja olen vierestä saanut seurata äitini kuihtumista hänen rinnallaan olemattomiin. Kaksi veljeäni on kuollut lapsena. Hallitsevuuden johdosta äitini on syyllistynyt erilaisiin maksupetoksiin ja velkaantumisiin -isältä salaa tietenkin.
Nyt sitten taas sain tietää, että isänikin -ja vielä isän isäkin- ovat psykoottisia, skitsofreniaa sairastavia ihmisiä. Vaikka olen veljeni sairastumisen myötä oppinut ymmärtämään erilaisia mielenterveydellisiä häiriöitä, niin jotenkin tuntuu siltä, että TAAS olen menettänyt läheisiäni kyseiselle sairaudelle. Mikä kielii myös siitä, että suvussamme riski sairastua skitsofreniaan on kovin suuri.
Itse olen 20-vuotias ja odotan esikoistani. Siksi olen rukoillut Jumalalta, että ei enää kiitos mulle mitään vastoinkäymisiä: en halua joutua kokemaan sitä tuskaa, että lapseni tai itse sairastun.
Oli vain pakko saada kertoa vähän omia ajatuksia tänne, olen onnellisesti avoliitossa rakastamani miehen kanssa, jonka kanssa yhtä köyttä on vedetty jo yli viisi vuotta nuoresta iästäni huolimatta. Omat raha asiani ovat mallillaan, vaikka olenkin kaiken joutunut työllä hankkimaan, ja sen lisäksi opiskelen hyvään ammattiin.
Kaikesta kärsimyksestä huolimatta kiitän usein jumalaa "terveistä" veljistäni, joita on kaksi tämän saiarstuneen lisäksi.Tottakai rakastan myös "saiarastunuttta" veljeäni. Sekä miehestäni, ystävistäni, siitä, että äitini jaksaa (vaikka haluaisin kovasti hänen muuttavan pois ja ottavan eron)ja ylipäätään siitä, että vaikka isäni on millainen on (aggressiivinen henkisesti ja fyysisesti) hän sentään elää.
Olen yrittänyt pähkäillä, että ilman kovaa elämänkouluani en olisi sellainen kuin olen. Toisaalta, jotkut asiat ovat olleet minullekkin jo liikaa ja huomaan olevani kovin masentunut ajoittain. Miehelleni en jaksa näistä asioista puhua: koen ettei hän ymmärrä eikä siitä ole mitään hyötyä.
Toivon, että ihmiset, joilla on niin sanotusti pieniä murheitä, muistavat joskus meitä "moniongelmaisiakin". Joillekkin kärsimyksen taakka on vain joskus kovin paljon suurempi kuin toisten. Joskus kyllä tosiaan herää kysymys, että miksi aina vaan lisää ja lisää......
Toivottavasti saan nauttia huolettomista eläkepäivistä :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lapsuuteeni sisältyy seksuaalista hyväksikäyttöä perheen sisällä, isän käyttämä henkinen ja raaka fyysinen väkivalta jätti syvät arvet.. Minut huostaanotettiin ja väkivalta jatkui koulukodissa jossa asuin..
Sain lapsen 16 vuotiaana ja aloitin suhteen 10 vuotta vanhempaan mieheen joka piti minua vankina 4 vuotta 500km:n päässä kotoa.. Henkistä väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa, ainaista lyömistä ja teräaseilla uhkailua.. abortteja, keskenmenoja..
Paniikkihäiriö, masennus, psykoottinen depressio, alkoholia, lääkkeiden väärinkäyttöä, anorexia... Raiskaus..
Sellaista minulla, nyt poika sairastaa dysfasiaa ja ADHD:ta, mutta hengissä ollaan ja ilman elämänkoulua en olisi minä.. Kyllä meitä muitakin on ja olen myös miettinyt että miksi paskaa kun kaatuu niskaan, niin joillekkin sitä tulee joka suunnalta...
Jos olen tehnyt jotain pahaa aiemmassa elämässäni ansaitakseni kaiken paskan, mutta tämän kärsimyksen ansiosta olen vahvempi ja viisaampi, ehkä siksi valitsin ammatikseni hoitajan..
Halusin vain kertoa, ettet ole yksin.
Olen isekin usein miettinyt samaa. Toisille kasaantuu taakkaa kannettavaksi enemmän kuin toisille ja ihan ilman omaa syytään, kuten sinulle.
Omalle kohdallenikin kaatunut kaikenlaista on mielenterveysoongelmaa, väkivaltaa sun muuta. Ja joskus ilkeästi toivon, että jollekin naiville työkaverilleni joka on elämänsä pumpulissa elänyt ja sitten on valmis tuomitsemaan, tapahtuisi jotain, mutta kadun sitten heti perään ilkeitä ajatuksiani.
Hienoa että olet saanut elämäsi hyvään kuntoon.
Olisi kuitenkin tarpeellista puhua noin traumaattisista asioista, ikävää jos et voi miehesi kanssa niitä jakaa, entä jos puhuisit neuvolassa käydessäsi asioistasi mitkä painaa ja pelottaa. Raskaana ollessahan sitä on vielä monin verroin herkempi.
Kaikkea hyvää sinulle jo ennen eläkepäiviä :)
Niin, siltä on tuntunu, et eikö jo riitä..
Mut kyl se siitä..
Minulla on mielenterveysongelmista kärsivä äiti ja olen saanut eniten neuvontaa ja tukea Omaiset mielenterveystyön tukena keskusliitton yhdestä jäsenjärjestöstä.
Sinäkin voit saada neuvontaa ja vertaistukea tuolta sinua lähellä olevasta jäsenjärjestöstä http://www.omaisten.org/jasenjarjestot.php
Koen, että siellä todella ymmärretään, mistä puhun. Olen tietenkin puhunut paljon myös miehelleni, mutta joskus on parempi kaataa tätä p.. jonnekin muuallekin, jos mahdollista.
Voimia sinulle ja muista suojella itseäsi!
piitata asioista joihin teillä ei ollut mitään kontrollia. Tehkää elämänne omanne näköiseksi, kyl ne asiat lutviutuu omalla painollaan.
taas täällä sekoboltsi provosoija huutelee :D