Meillä tuli deja vu. Oltiin mökillä ja kun teinejä ei olla, niin kondomit eivät kulje luonnollisesti lompakossa mukana reissuissa (täytyy aina erikseen pyrkiä muistamaan...). Kolmisen vuotta sitten oli sama tilanne. Nyt fiksumpana lähdin terhakammin liikkeelle ja en alunperinkään alkanut luottamaan vain siihen hormonaaliseen, vaan hain männä viikolla jälkiehkäisyn lisäksi (alle vuorokausi tapahtuneen jälkeen). Kolme vuotta sitten siis sama tilanne jolloin yhteen ehkäisyyn luottaminen osoittautui abortin arvoiseksi virheeksi.
Mutta nyt tilanne oli eri. Silloin ei tarvinnut miettiä mitään "mitä jos" -juttuja, ratkaisu oli itsestään selvä. Tällä kertaa mietin, vain pienen hetken, mutta mietin kuitenkin, ennen pillerin nielemistä.
Kolme vuotta sitten juttelin toimenpiteen jälkeen lääkärin kanssa sterilisaatiosta, silloin olin melko varma, että sen haluaisin, olen ollut jo varmaan parikymppisestä asti kyseistä mieltä. Lääkäri sanoi silloin, että en saa, koska synnyttäjien ikä on noussut, kolmekymppinen ei ole mikään riskisynnyttäjä enää, vaan varsin normaali. Silloin ajattelin, että eihän minun mieli koskaan muutu, 27-vuotiaan ihmisen, jolla koskaan ei ole vauvakuumetta ollut.
Nyt voisin kuulema vaatia itselleni sterilisaation (vaikka synnyttajien ikä on noussut laki ei ole muuttunut mukana), muttei oikeestaan tule mieleenkään enää. Onko siis minulla ensimmäistä kertaa elämäsääni jotain vauvakuumeeseen viittaavaa?
Ensimmäistä kertaa vauvojen käsittely ei ole vastenmielistä, eikä sitä joudu tekemään sukulaisten pakottamana ("pidä sitä, niin kyllä se halu tarttuu..."). Viimeiset kuukaudet olen ollut varsin paljon tekemisissä pikku vauvan kanssa, mutta tavallisiin tilanteisiin verrattunahan tämä lapsi eroaa siinä, että se on erittäin kiltti ja aivan taatusti maailman kaunein lapsi. Tämä ei ole sukulainen, en kokenut veljen lapsien kohdalla mitään herätystä, tämä on jotenkin kuitenkin sävähdyttänyt. Onko se merkki siitä, että olen kypsä?
Opiskeluthan minulla on yhä kesken, niinkuin varmasti koko elinikäni ajan. Mutta ihan ensimmäistä kertaa elämässä kävi päässä ajatus, että voisiko opiskelu olla helpompaa jos olisi kotona eikä työssä. Opiskelisi lapsen hoidon ohella, eikä työnteon... tälläiset ajatukset ovat aivan uusia minulle.
Oikeassa oli ne jotka sanoivat kolme vuotta sitten, että kyllä sen lapsien teon halun huomaa kun se herää. Ja kyllä se näköjään voi iskeä ihan pimeimpäänkin sopukkaan.
Kun aikaisemmin on miettinyt sitä onko se äidinrakkaus automaatio, nyt kun on jotain tälläisiä outoja tunteita, selvenee, että ei se todellakaan ole. Täytyy ensin olla jokin halu, että sitä lasta halutaan. Kolme vuotta sitten jos olisin itseäni uhmaten lapsen kuitenkin tehnyt, olisi tilanne ollut aivan kauhea, sillä edes mitään näin pieniä ajatuksia ei ollut vauvoista välittämisestä... Tilanne voi siis olla aivan toisenlainen kun lapsia tehdään, sen ei tarvitsisi tuntua maailman suurimmalta vääryydeltä, mitä silloin ei voinut millään käsittää...
Tämä saattaapi olla joku tilapäinen mielenhäiriö, mutta halusin vain jakaa kanssanne, sillä olen ihan neitsytmatkalainen tälläisissä tunteissa.
Joo, tiedän; vauvakuume on liian voimakas sana, ne olivat vain ajatuksia "entä jos kuitenkin". Tiedän, että hätäilemällä tulee vain kusipäisiä lapsia, siksi rationaalisena ihmisenä olen varma, että ensi kesä ainakin tulee olemaan hyvin kiireinen, ei mitään lapsi juttuja ole aikaa ja tämän tutkinnon nyt ainakin loppuun asti suoritan, ennen mitään suuria elämänmuutoksia.
Mutta tilanne saattaa olla muuttunut kuitenkin. Olen aina sanonut, että lapsia tehdään vain kun ne ovat toivottuja, vahinkoja en tähän maailmaan pukkaa. Nyt jos kuitenkin vahinko pääsisi tapahtumaan (minun neuroottisella tarkkuudellani abortin jälkeen aivan taatusti...), niin tilanne olisikin toinen, on aina olemassa se "entäs jos kuitenkin..." Kaiken kaikkiaan jos tämä tilanne jatkuu näin, niin olisihan se vahinkolapsikin jotenkin toivottu, sillä sen äiti voisi kuvitella elävänsä lapsen kanssa...
Njaa, parisuhde on syvällä aallon pohjassa (itse asiassa uponnut pinnan allekin) tällä hetkellä. Ehkä kunhan tilanne taas lähtee vähän nousuun, niin asiasta ja tulevaisuuden suunnitelmista täytynee keskustella isännänkin kanssa. Tiedä mitä tästä vielä tulee, ehkä elämä kääntyykin ihan toiseen suuntaan kun tähän asti on olettanut tulevaisuutensa olevan.
Siis 30 v. ensimmäistä kertaa ajatus omasta lapsesta ei tunnu vastenmieliseltä. Ehkä jo joidenkin vuosien päästä asiaan voisi syventyä enemmän...
Ja ei tarvitse iästä alkaa napisemaan, tiedän, että nuoremmatkin voivat olla mahoja. Oma lapsi ei merkitse itselleni samaa kuin oma biologinen lapsi. Raskauteen liittyy edelleen vain negatiivisia tunteita, mutta tiedän, että saattaahn sekin vielä joskus muuttua...
Mutta nyt tilanne oli eri. Silloin ei tarvinnut miettiä mitään "mitä jos" -juttuja, ratkaisu oli itsestään selvä. Tällä kertaa mietin, vain pienen hetken, mutta mietin kuitenkin, ennen pillerin nielemistä.
Kolme vuotta sitten juttelin toimenpiteen jälkeen lääkärin kanssa sterilisaatiosta, silloin olin melko varma, että sen haluaisin, olen ollut jo varmaan parikymppisestä asti kyseistä mieltä. Lääkäri sanoi silloin, että en saa, koska synnyttäjien ikä on noussut, kolmekymppinen ei ole mikään riskisynnyttäjä enää, vaan varsin normaali. Silloin ajattelin, että eihän minun mieli koskaan muutu, 27-vuotiaan ihmisen, jolla koskaan ei ole vauvakuumetta ollut.
Nyt voisin kuulema vaatia itselleni sterilisaation (vaikka synnyttajien ikä on noussut laki ei ole muuttunut mukana), muttei oikeestaan tule mieleenkään enää. Onko siis minulla ensimmäistä kertaa elämäsääni jotain vauvakuumeeseen viittaavaa?
Ensimmäistä kertaa vauvojen käsittely ei ole vastenmielistä, eikä sitä joudu tekemään sukulaisten pakottamana ("pidä sitä, niin kyllä se halu tarttuu..."). Viimeiset kuukaudet olen ollut varsin paljon tekemisissä pikku vauvan kanssa, mutta tavallisiin tilanteisiin verrattunahan tämä lapsi eroaa siinä, että se on erittäin kiltti ja aivan taatusti maailman kaunein lapsi. Tämä ei ole sukulainen, en kokenut veljen lapsien kohdalla mitään herätystä, tämä on jotenkin kuitenkin sävähdyttänyt. Onko se merkki siitä, että olen kypsä?
Opiskeluthan minulla on yhä kesken, niinkuin varmasti koko elinikäni ajan. Mutta ihan ensimmäistä kertaa elämässä kävi päässä ajatus, että voisiko opiskelu olla helpompaa jos olisi kotona eikä työssä. Opiskelisi lapsen hoidon ohella, eikä työnteon... tälläiset ajatukset ovat aivan uusia minulle.
Oikeassa oli ne jotka sanoivat kolme vuotta sitten, että kyllä sen lapsien teon halun huomaa kun se herää. Ja kyllä se näköjään voi iskeä ihan pimeimpäänkin sopukkaan.
Kun aikaisemmin on miettinyt sitä onko se äidinrakkaus automaatio, nyt kun on jotain tälläisiä outoja tunteita, selvenee, että ei se todellakaan ole. Täytyy ensin olla jokin halu, että sitä lasta halutaan. Kolme vuotta sitten jos olisin itseäni uhmaten lapsen kuitenkin tehnyt, olisi tilanne ollut aivan kauhea, sillä edes mitään näin pieniä ajatuksia ei ollut vauvoista välittämisestä... Tilanne voi siis olla aivan toisenlainen kun lapsia tehdään, sen ei tarvitsisi tuntua maailman suurimmalta vääryydeltä, mitä silloin ei voinut millään käsittää...
Tämä saattaapi olla joku tilapäinen mielenhäiriö, mutta halusin vain jakaa kanssanne, sillä olen ihan neitsytmatkalainen tälläisissä tunteissa.
Joo, tiedän; vauvakuume on liian voimakas sana, ne olivat vain ajatuksia "entä jos kuitenkin". Tiedän, että hätäilemällä tulee vain kusipäisiä lapsia, siksi rationaalisena ihmisenä olen varma, että ensi kesä ainakin tulee olemaan hyvin kiireinen, ei mitään lapsi juttuja ole aikaa ja tämän tutkinnon nyt ainakin loppuun asti suoritan, ennen mitään suuria elämänmuutoksia.
Mutta tilanne saattaa olla muuttunut kuitenkin. Olen aina sanonut, että lapsia tehdään vain kun ne ovat toivottuja, vahinkoja en tähän maailmaan pukkaa. Nyt jos kuitenkin vahinko pääsisi tapahtumaan (minun neuroottisella tarkkuudellani abortin jälkeen aivan taatusti...), niin tilanne olisikin toinen, on aina olemassa se "entäs jos kuitenkin..." Kaiken kaikkiaan jos tämä tilanne jatkuu näin, niin olisihan se vahinkolapsikin jotenkin toivottu, sillä sen äiti voisi kuvitella elävänsä lapsen kanssa...
Njaa, parisuhde on syvällä aallon pohjassa (itse asiassa uponnut pinnan allekin) tällä hetkellä. Ehkä kunhan tilanne taas lähtee vähän nousuun, niin asiasta ja tulevaisuuden suunnitelmista täytynee keskustella isännänkin kanssa. Tiedä mitä tästä vielä tulee, ehkä elämä kääntyykin ihan toiseen suuntaan kun tähän asti on olettanut tulevaisuutensa olevan.
Siis 30 v. ensimmäistä kertaa ajatus omasta lapsesta ei tunnu vastenmieliseltä. Ehkä jo joidenkin vuosien päästä asiaan voisi syventyä enemmän...
Ja ei tarvitse iästä alkaa napisemaan, tiedän, että nuoremmatkin voivat olla mahoja. Oma lapsi ei merkitse itselleni samaa kuin oma biologinen lapsi. Raskauteen liittyy edelleen vain negatiivisia tunteita, mutta tiedän, että saattaahn sekin vielä joskus muuttua...
Vastaukset 25
Vanhimmat
Jossain vaiheessahan se alkaa, miksi ei sitten kolmekymppisenä? Olemmehan kaikki erilaisia :D on tosiaan jännittävää joutua omien tunteidensa seurauksena kyseenalaistamaan koko elämäntapansa, juuri tuolla "entä jos opiskelisikin lapsen hoidon ohella eikä työn" -tapaan. Elämänmuutoksena se on hurja, ja tuntuu uskomattomalta siirtyä todella Harkitsemaan jotain mikä ei ennen olisi tullut kyseesesen missään nimessä.
Uteliaisuudesta, oletko harkinnut esimerkiksi ulkomailta adoptointia jos biologinen lapsi ei ole tärkein asia, ja raskauteen liittyy niin paljon negatiivista?
***
Itse fantasioin lapsen adoptoinnista ulkomailta.
Mutta käytännöllisempi puolisoni ei hevillä sellaiseen alkaisi. Ensinnäkään hän ei ole mikään pelastetaan maailma tyyppi, toisekseen hän on talouden suhteen harkintakykyisempi kuin minä. Kolmannekseen miehille taitaa olla enemmän tärkeää se biologisuus, että lapsesta huomaa, että on heistä johonkin ollut.
Olen miettinyt adoptointia ulkomailta, en ole vielä ehdottanut miehelle... mutta jollakin tapaa uskon että harkinnan jälkeen hän voisi myös pitää ajatuksesta.
Toisinaan kun tuntuu että raskauden voisi vielä tehdä, synnytys menee extreme-kokemuksena :D, ja kolmas lapsi olisi mieleeni kyllä, mutta sitä vauva-aikaa....en jaksa, en parhaalla tahdollanikaan. En enää. Ehkä viiden vuoden päästä kun nämä entiset ymmärtävät mistä on kyse eivätkä vain_reagoi_?
En tiedä miksi ajatus on niin kiehtova, mutta se on. Lapsen biologisuus ei minullekaan (miehestä en tiedä) ole mikään kynnyskysymys, kun niitäkin jo on. Suku jatkuu kyllä, perheen laajentuminen voisi olla vielä... *miettii*
***
eikös se ollu niin että sulle ne biologiset menee aina loppupeleissä adoptoidun edelle..? Kun/jos tulee vähäkään ongelmia niin adoptoitu lähtee (vaikka ongelmat johtus siitä omasta kullannupusta..). Se olis siis sulle joku epätasa-arvonen hylkiö niihin biologisiin nähden?
kyseistä keskustelua. Puhuinko itsestäni? Ei, jatkuvasti tahdoit kyllä käsittää niin, mutta åpuhuin tilastollisista ja todetuista tosiasioista. Itselläni ei ole doptiosta kokemuksia, enhän siis voinut käyttää esimerkkinä itseäni, eikö niin?
Mutta kyllä, jos ylitsepääsemättömiä ongelmia tulisi ja kokisin jonkin lapsista olevan vaarassa toisen taholta, ennemmin luopuisin adotpoidusta kuin biologisesta lapsestani sen vuoksi.
En oel vielä kuullut kenestäkään joka pitäisi tuollaisessa tilanteessa adoptoidun ja pistäisi biologisen lapsensa "kiertoon".
***
ei varmaan laita mitään lapsiaan kiertoon vaan hankkii kaiken mahdollisen avun? Jos laittaa niin adoptio on ollu sillon vakava virhe.
adoptiossa kiertoon, oman äidin tahdosta.
Olisi parempi kyllä jos jättäisi kokonaan synnyttämättä...? ;D
Oli kyse nimenomaan tialteesta jossa kaikki mahdollinen pau on jo saatu ja käytetty, ja mitään muuta ulospääsyä tilanteesta ei ole kuin perheen hajottaminen.
Joko ymmärsit?? EI kukaan adoptiolastakaan (okei poikkeukset lukuunottamatta) pistä kiertoon ihan heppoisin perustein, enkä sitä sanonutkaan. Vaan vasta pakon edessä.
***
sitä alunperinkään halunnut (toisin kuin se joka ottaa lapsen) mikä ei kuitenkaan riitä verukkeeksi lapsen surmaamiselle.
Jaa sekö ettei lasta halua, riitä verukkeeksi raskauden keskeyttämiselle? Kyllä se tuntuu yli 10 000 vuosittian riittävän, kun se kymmenen hujakoilla vuosittain on niitä joille se ei riitä.
Toisille riittää, tosiilel ei. Jos sinä olet niitä joille se ei riitä niin hei, kukaan ei ole pakottamassa sinua mihinkään.
***
ei-toivotusti alkaneista raskauksista jatkuu synnytykseen noin 4/5 osaa. Ja takuulla vielä paljo useempi jos abortti ois laiton.
kerrataan. Sanon ei-toivotuksi raskaudeksi sellaista raskautta jonka olemassaoloa ei haluta, joka halutaan pyyhkiä pois, keskeyttää. Tuohon nimtykseen ei minusta vaikuta se missä tilanteessa raskaus on alkanut, monikin toivottu raskaus on saanut alkunsa tarkoittamatta. Joka tapauksessa ne lapset syntyvät toivottuina. EI-toivotut raskaudet yleensä tässä amassa keskeytetään :D
***
viittaan niihen lapsimäärään joka vuosittain syntyy todellakin ei-toivottuina, eli heidän annetaan adoptioon pian syntymänsä jälkeen.
***
ja ei synnytetä.
Ei-toivotut raskaudet lähtee samasta alkuasetelmasta; ehkäsyä on käytetty mutta se on pettänyt. Mitä sen jälkeen tapahtuu riippuu kantajan moraalista, alkaa joko järjestellä elämää lapselle sopivaksi (tai adoptiota) tai sitten päätyy lapsen surmaamiseen.
miksi haluat, minulle yhä ei-toivottu raskaus tarkoittaa ei-toivottua raskautta, ei tarkoittamatta alkanutta :D
***
nyt sit on.. ei-toivottu / ei-tarkoitettu..
Mitä nyt ehkäsyn käytöstä voi päätellä? Raskaus on toivottu vai ei-toivottu?
Oman mieheni suhtautuminen ei paljoa mietitytä. Ehkä sitten jos omaa lasta ei ala kuulua, sitten voisi alkaa jo miettiä mahdollisuutta adoptioon.
Mieheni mielestä ei ole järkeä maksaa turhaan mistään minkä voi saada halvemmallakin ja siis nähdä vaivaa minkään eteen jonka voi saada helpommallakin. Vaikka tottakai ajattelee, että maailma pitää pelastaa, mutta se pitää tehdä jonkun muun vaivoilla kuin hänen, hän voi ostaa häkkikanala munia, sillä ovat halvempia, vaikka luonnollisestikin säälii häkeissä eläviä kanoja...
Minäkin olen ajatellut, että keskityn maailman pelastamiseen enemmän vanhoilla päivilläni, kun en enää miestä, työelämän tuomaa turvaa ja muuta nykyään kaipaamaani turvallisuutta tarvitse. Toivottavasti viidenkympin villitys vaikka potkii perseelle, lähtemään maailmalle ja laittaa tekemään oikeasti jotain muutakin kuin vain paikallista aktivismia tai rahalahjoitusten antamista... Mutta ei ne taida enää eläkeläisille adoptioita antaa, mutta voihan sitä aina lähteä joksikin auttavaksi tädiksi jonnekin afrikan aavoille...
Vain se että ei-toivotusti Alkanut raskaus voi olla hyvinkin toivottu, ei vain juuri silloin tarkoitettu. Niinkuin oma nuorimmaisenikin :D ei-toivottu minusta raskaus on tosiaankin vain silloin kun sen ei haluta jatkuvan, sen olemassaolo on ei-toivottua. Saivarrella tästä voi niin paljon kuin tykkää, toki, ja sanoja voi selittää monella tapaa ihan vapaasti.
***
käyttänyt ehkäsyä raskaaksi tullessa?
Ehkäsyä käytettäessä raskautta ei juuri silloin toivota alkavaksi, se halutaan nimenomaan estää sillä ehkäsyllä.
Välimuoto ('tulee jos on tullakseen') toivomisen ja ei-toivomisen välillä on tilanne jossa ehkäsyjä ei käytetä mutta yhdyntöjä ei erityisesti ajoiteta ovulaatioihin.
edellisestä synnytykestä oli silloin vähän aikaa aj imetin yhä tiheästi, emme tulleet edes ajatelleiksi että uusir askaus olisi mahdollinen, vaikka teoriassa tiesimme että se on. Se ei muuta sitä ettei raskaus ollut tarkoitettu tai toivotuna alkanut, tiedäthän. Kovin yksioikoinen ajattelutapa sinulla.
Voisi sanoa että vähän niinkuin niilläkin jotka eulevat ei-toivotusti raskaiksi ilman ehkäisyä, ehkäisyn puuttuminen ei tarkoita raskaustoivetta, vaikka mustavalkoisesti voisi niin katsoakin.
***
Toiset on siihen lapsen saantiin valmiina nuorempana ja toiset myöhemmässä iässä. Jotkut ei näköjään koskaan.
Itse halusin äitiksi jo 18 vuottiaana ja ei se nyt 37v ole loppunut. Minusta on aina ollut ihana olla pienen vauvan kanssa, seurata miten se oppii mitäkin tekemään, ensimmäinen hymyy, ensimmäiset askeleet...
Kivaa kuulla , että Sinullekin se haluu pikkuhilja tulee. Usko pois, mitään ei ole niin ihanaa kun se oman pienokkainen.
Se on aivan eri juttu kun toisen nyyttiä katsoessa. Se on monenkertaisesti parempi.
Raskaus on jokaisella erilainen, uskon että se olisi Sinulle yllättävän mieluinen kokemus. Sitä saat tuntea vaan Sinä, mies ei millään, vaikka halusi. Lapsen potkut ja ultrasta sen näkeminen...se on sellaista, mitä et voi kokea mitenkään muuden kun itse raskaana olemalla.
Lapsi on sen kaiken arvoinen kunhan itse olet siihen valmiina.
Kello kun tikittää, niin älä viivyttele turhan kauan sen asian kanssa, saatta käytä niin huonosti kun joillekin, että sitä haluaa, mutta ei enää saa.
Toivottavasti tulet raskaaksi silloin kun olet valmiina.
Kaikkea hyvää Sinulle!
Tv:Merkka
Kiitos sinulle, ehkä se aika vielä koettaa.
On vielä kovin vaikea uskoa. Näen elämässä yhä niin tosi paljon muita asioita joista nauttisin lasta enemmän. Mutta kyllähän sen noin pitää jo tuntua siinä vaiheessa kun oikeasti sitä lasta haluaa/alkaa suunnittelemaan. Nyt on tunne vielä vain sen pienen mahdollisuuden tasolla, että ehkä joskus minäkin...
Raskaana olosta minulla ikävä kyllä on jo lyhyt mutta hyvin mieleenpainuva kokemus. Mutta ehkä siinäkin vaikutti se tunne niin paljon fyysiseen puoleen, että se tuntui vain piinalta. Ehkä jos sitä lasta toivoisi, niin se kuvotuskin tuntuisi vain mukavalta? Ultraakin omasta alkiosta on tullut katsottua ja se oli kyllä ihan "mukava" kokemus, ainuita mitä koko kokemukseen liittyi. Otin koko raksuden vain suurena oppituntina, sillä mielessä ei silloin käynyt hetkeäkään, että minusta tulisi äiti tai että sitä lasta koskaan sen enempää tulisi...
Saattaa tuntua sinusta pahalta, mutta lähtökohtamme suhtautua raskauteen ja lapsiin ovat aivan erilaiset. Kyllä sitä toivoo, että lapsettomuus olisi osunut mielummin kaltaiseni kohdalle, kuin niille jotka lasta vuosia tahtovat...
Voi että miten tuttua oli nuo sinun ajatuksesi! Ihan meni sellainen kylmä väre selkää pitkin :) Olen myös 30 .
Tosin täytyy pudota maan pinnalle tai pikemminkin alle. Tein juuri keskeytyksen. Hyvä parisuhde ja kaikki, mutta pupu meni pöksyyn ja tilanne ei vain ole kypsä. Kuitenkin voisin tällä hetkellä keskeyttää myös itseni, suru on niin valtaisa tapahtuneen vuoksi.
Vielä ehkä odotamme sitä "oikeaa" hetkeä, mutta onko sitä koskaan, onko? Työ painaa päälle ja rahahuolet. Ei me oltaisi pärjätty, tai ehkä oltaisiin ja lapsi olisi tehnyt meistä maailman onnellisimmat. Se että epävarmuus vei voiton, ei ole tappio, sillä haluan olla varma siitä että lapsi on molemmille osapuolille toivottu ja häntä odotetaan.
Olen menettänyt jotain suurta, sen pienen elämänalun joka vielä hetki sitten oli olemassa.
Olen häneltä pyytänyt anteeksi ja sainkin vastaukseksi pienen auringonsäteen pilviseltä taivaalta, oliko se vain sattumaa mutta hetkeksi tuli hyvin seesteinen olo. En ole "uskovainen".
Toivon kaikille saman kokeneille kaikkea hyvää ja voimaa jos sitä tarvitsette.
Saman kokeneena voin nyt näiden outojen tunetmusten tultua sanoa, että ero on huomattava sitten jos lapsen tahtookin. Nyt kun ensimmäistä kertaa mielessä käy edes pieni mahdollisuus siitä, että lapsen olisikin halunnut pitää, niin asiaa pohtii aivan eri tavoin. Eli uskon vakaasti, että jokainen joka lasta ei halua sen kyllä tietää. Kun joutuu pohtimaan, kuten minäkin ihan näin pienessä tilanteessa, että otanko jälkiehkäisyn vai en, jo se on pieni merkki. Mutta jos mielessä ei ole muuta kuin yksi vaihtoehto, keskeytys, niin ei kai se voi mitenkään olla väärä valinta.
Joskus täällä keskusteltiin syntyykö äidin rakkaus automaattisesti. Silloin ainakin minulle järjellä selvisi, että ei se synny. Se on tunne ja se on oltava tai sitten sitä ei ole. Olisiko oikein riskeerata oman lapsensa tulevaisuus sellaiseksi, että lapsi ei olisikaan äidilleen se elämän tärkein asia? Lapsen kannalta, rehellisesti, olisitko halunnut itse olla äidillesi vain jokin asia, joka on luonnollinen osa elämää kun ikä on sopiva?
Tiedän, että meitä on monia. Abortti palstalta löytyy meistä vain ne jotka on osanneet sotkea elämänsä perusteellisimmin....
Olen aika samoilla linjoilla kanssasi. En usko äidinrakkauden vain "kasvavan" tyhjyydestä, jos oikeasti vakaasti on raskauden alussa sitä mieltä, ettei tämän lapsen tule syntyä. Mutta tosiaan, jos sitä edes hetkenkään miettii "mahdollisuutena", se todennäköisemmin rakkaudeksi muuttuukin.
Kai sitä on jo tässä pätkätöiden maailmassa naisena tottunut siihen, että koskaan ei olisi sopiva aika tehdä lapsia. Siis järjellisesti ja uran kannalta ajateltuna. Paitsi silloin, jos ne yhtäkkiä olisivatkin jo yli 10-vuotiaita :D Ainakin minä uskon niin, että loppujen lopuksi se "oikea aika" on koska tahansa, kun se tuntuu siltä. Siis todellakin TUNTUU; järjellä sitä tunnetta ei aikaiseksi saa, vaan sen täytyy vain kummuta jostain. Ja tosiaan se on minusta jokaisen lapsen etu.