Olen masennukseni vanki. Olen yksinäisyyteni vanki. Olen ahdistukseni vanki. Olen pelkojeni vanki. Olen itsetuhoisten ajatuksieni vanki. Joka päivä on täyttä tuskaa ja yötkin vietän vain itkien ja miettien, kannattaako minun enää elää. Olen siinäkin asiassa epäonnistunut, että en pysty edes tappamaan itseäni. Hain ammattiapua, mutta jotenkin en vain jaksa uskoa, että siitäkään on mitään hyötyä. En jaksa tätä enää kauan.
...
...........
1195
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ymmärrän tosi hyvin tunteesi. Mulla yks kesä oli sitä, että illalla nukkumaan mennessäni mä hartaasti toivoin, että nukahtaisin ikiuneen. Ajattelin itsaria tämän tästä. En kuitenkaan yrittänyt. Nyt, kun tuli taas kova koettelemus, on itsari-ajatukset messissä. Jollakin ihme vimmalla menen silti eteenpäin. Yritän pitää päivärytmistä kiinni, menen ihmisten luokse. Yritän luottaa, että onni ehkä odottaa mua jossakin. Jos tappasin itteni, en koskaan sais tietää saanko sitä onnea...ja sit kaikilla ois hirvee suru, muitten elämä menis pilalle. Ajattelen myös, että kuoleminen on pelottavaa ja niin hirveän lopullista. Ja ajattelen myös sitä, että joutuisin helvettiin, jos lopettaisin elämäni tahallaan.
Yritä ajatella omia hyviä puoliasi, sulla varmasti on joitaki vahvuuksia. En tiiä, tää voi tuntua tyhjältä puheelta sillon, kun tuntuu hirveen pahalta. Jos oikeesti alat suunnitteleen vakavasti itsaria ja aiot tehä sen, hakeudu turvaan pahimman ajan yli sairaalaan.