Huomenna on siis 6. ja viimeinen sytostaattihoito. Sen jälkeen 2 vasta-aineihoitoa 3 viikon välein ja sitten 2 vuoden ajan 2 kk välein vasta-aineitta, tämä follikulaarinen lymfooma kun on niin halukas uusiutumaan.
Kun saisi edes sen kaksi vuotta olla terveenä. Tämä elämä yksinäisenä on ihan tarpeeksi vaikeaa ilman jatkuvasti uusiutuvaa sairauttakin.
Meinasin leipoa mansikkakakun "juhlan" kunniaksi, mutta olisin joutunut sen yksin syömään. Ajattelin ostaa pullon hyvää alkoholia, senkin joudun yksin juomaan, mutta jotenkin pitäisi tätä juhlia, kun ei tiedä milloin tämä rumpa taas alkaa alusta.
Miltähän se tuntuu sitten joskus loppuvuodesta kun on jo vähän hiuksia? Tai jos selviää ihan työelämään asti? Ehkä vähän aikaa osaa olla tyytyväinen tympeään työhönsä. Outoa varmaan kun jaksaa kävellä hengästymättä mäen päälle eikä jalat ole eri paria olevia makaroneja.
Pitäisi pikku hiljaa alkaa kuntoa nostamaan, että jaksaa töihin, mutta kun masennus estää liikkumiseen lähtemisenksin. Lisäksi selkä kipeytyi autolla ajamisesta, kun en ole pitkiin aikoihin itse ajanut autolla. Nyt piti lähteä 40 km päästä hakemaan uudet kesärenkaat kun katsastusaika lähestyi. Mulla on kolme aikuista poikaa, kaksi oli töissä, ei voinut auttaa, yksi oli lomalla, ei voinut auttaa, koska lomalla ei tehdä mitään. Joten lähdin itse niitä hakemaan ja sain selkäni jumiin. Hain tk:sta Tramal-piikin selkään ja olen syönyt viikon ajan niin paljon särkylääkkeitä, että pelkään munuais- ja maksa-arvoissa olevan huomenna muutoksia, etteivät annakaan sitä tiputusta.
Mutta siitä huolimatta voimia teille kaikille, joilla hoidot on vielä kesken! Kyllä ne joskus loppuvat, tavalla tai toisella.
Kun saisi edes sen kaksi vuotta olla terveenä. Tämä elämä yksinäisenä on ihan tarpeeksi vaikeaa ilman jatkuvasti uusiutuvaa sairauttakin.
Meinasin leipoa mansikkakakun "juhlan" kunniaksi, mutta olisin joutunut sen yksin syömään. Ajattelin ostaa pullon hyvää alkoholia, senkin joudun yksin juomaan, mutta jotenkin pitäisi tätä juhlia, kun ei tiedä milloin tämä rumpa taas alkaa alusta.
Miltähän se tuntuu sitten joskus loppuvuodesta kun on jo vähän hiuksia? Tai jos selviää ihan työelämään asti? Ehkä vähän aikaa osaa olla tyytyväinen tympeään työhönsä. Outoa varmaan kun jaksaa kävellä hengästymättä mäen päälle eikä jalat ole eri paria olevia makaroneja.
Pitäisi pikku hiljaa alkaa kuntoa nostamaan, että jaksaa töihin, mutta kun masennus estää liikkumiseen lähtemisenksin. Lisäksi selkä kipeytyi autolla ajamisesta, kun en ole pitkiin aikoihin itse ajanut autolla. Nyt piti lähteä 40 km päästä hakemaan uudet kesärenkaat kun katsastusaika lähestyi. Mulla on kolme aikuista poikaa, kaksi oli töissä, ei voinut auttaa, yksi oli lomalla, ei voinut auttaa, koska lomalla ei tehdä mitään. Joten lähdin itse niitä hakemaan ja sain selkäni jumiin. Hain tk:sta Tramal-piikin selkään ja olen syönyt viikon ajan niin paljon särkylääkkeitä, että pelkään munuais- ja maksa-arvoissa olevan huomenna muutoksia, etteivät annakaan sitä tiputusta.
Mutta siitä huolimatta voimia teille kaikille, joilla hoidot on vielä kesken! Kyllä ne joskus loppuvat, tavalla tai toisella.
Vastaukset 12
Vanhimmat
tiedän tunteen,kun on tuossa vaiheessa,itse ajattelin että Luojan kiitos sisulla sen meni läpi.Ajattele 5 jo takana.Käy leivos kahveilla sen kunniaksi.Minäkin ajattelin,että jouluna on jo jonkinlaiset hiukset.Yritä olla ajattelematta uusiutumista,ja nauttia terveistä päivistä,vaikka se ajoittaan vaikeaa onkin.Sinä selviät samallalailla,kuin me muutkin :)Hae itsellesi masennukseen apua,kaikkea hyvää elämääsi :)
Jumalalta, jolla on hyvät ajatukset ja halu auttaa, ei vain tämän elämän ajaksi, vaan kuoleman rajan takanakin,
Tässä linkissä on lisää asiaa.
http://www.kolumbus.fi/pentti.toikkanen/
apua masennukseen jo 9 vuoden ajan. Silloin ainut veljeni teki itsemurhan ja takana oli vaikea avioero ja rankat huoltajuuskiistat 4 lapsesta, jonka hävisin. Seuraavana vuonna ainut tyttäreni hukkui 17-vuotiaana. Sen jälkeen en ole nukkunut ilman unilääkkeitä enkä aina niidenkään kanssa. Terapioissa olen kulkenut ainakin tuon 8 vuotta ja ollut sairaalahoidossakin. Mutta mitkään pillerit eivätkä hoidot eivätkä terapiat korvaa toista ihmistä, jolle minä olisin tärkeä ja jonka kanssa voisi jakaa tämänkin asian, niin surun taudin löytymisestä kuin ilon hoitojen päättymisestäkin.
Tänäänkin on terapeutille aika. Masennus paheni kun ex-miesystäväni löysi uuden nuoren, terveen naisen. Vaikka ei se terapeuttikaan sille mitään voi, mutta onpahan joku, joka ainakin maksusta kuuntelee, eikä sano vain, että onhan muillakin vaikeaa.
Olenkin ajatellut, että onkohan tämä lymfooma seurausta jatkuvista murheista ja vastoinkäymisistä, ihminenhän on kokonaisuus, jos mieli on jatkuvasti maassa ja elimistökin stressaantunut, niin kyllähän siitä joitakin seurauksia on. Mutta kyllä minä tämänkin eron itkemällä selviän, kuten aikaisemmatkin. Mutta kun ei jaksaisi monta asiaa surra kerralla, kun voimia on rajallisesti.
Ilkeästi sanottu, mutta toivon, että MINÄ olen ensi kesänä terve ja kierran kesätapahtumia ja EX-MIESYSTÄVÄ on sairas ja makaa sängynpohjalla ihan yksinään. Ei se hoikka, nuori blondi jäisi häntä hoitamaan, niin kuin minä olisin tehnyt.
Eli selviydytään, jos ei muulla niin kiukulla, sisulla ja huumorilla!
aika pitkälle :)Onhan sinulla vaikeuksia ollut roppakaupalla,mutta joskohan ne olisivat ohi,ja elämä näyttäisi valoisemman puolensa :)Toivotaan,että olet ensikesänä paremmassa kunnossa,ja pianhan ne hoidotkin ovat ohi :)
Hei,
jaksamista Sinulle ja voimia. Syöpähoidot ovat kuitenkin hyvin rankkoja (sytostaattihoidot olivat minulla v. 90), ja tästä johtuen sairastuin myös itse masennukseen ja mm. hiivasyndroomaan. Meni pitkään, ennenkuin tajusin, että kyse oli fysiologisista seikoista (tietysti myös henkisistäkin) eli syöpähoidot olivat rasittaneet elimistöäni niin paljon, että se oli sekaisin.
Suosittelen kaikille sytostaattihoidon läpikäyneille mm. maitohappobakteerien syömistä ja uskoisin, että hivenainetutkimuksista olisi myös apua. Syön edelleen näitä (mm. B-vitamiinia), koska elimistö ei ole palautunut kunnolla vieläkään. Pitää olla tarkkana mm. sokerien kanssa, ja stressin.
t. sytostaattihoidon läpikäynyt
että juokse kortteli ympäri pariin kertaan tai hiippaile hiljaa.
Kakku lihottaa ja viinasta voi sammua.
Minäkin olin sytostaattien jälkeen niin heikossa kunnossa, että kun muutaman metrin hiihti, niin jo täytyi levätä.Äkkiä se kunto kuitenkin alkaa kohentua.
Minä en tiedä parempaa lääkettä kuin liikkeelle pikku hiljaa.
joka päivä nauttia kakusta ja viinasta. Vaan vain juhlan kunniaksi. Suunnitelmissa on voimien mukaan jatkaa liikkumista. Kävelylenkit ovat tähänkin asti olleet korttelilenkkejä, kortteli on vain kunnosta riippuen ollut milloin minkin pituinen. Pisin pyörälenkki, minkä olen jaksanut ajaa oli 5 km ja olin ihan poikki eli pitää alkaa pienistä lenkeistä sekin.
Aamuisin kun yksinäisyys tympii, ajattelin käydä kuntooni sopivalla pyörälenkillä, niin mielikin virkistyy ja sitten illalla korttelilenkillä. Toisen lymfoomapotilaat ovat laihtuneet, suurin piirtein 45 kg, tosin osa näistä sitten kuolikin. Minä olen vain lihonut. Painan nyt enemmän kuin koskaan raskaana viimeisilläni ollessanikaan. Mutta kestääpähän hoidot paremmin kun läskiä ympärillä. Mutta ennen töihin lähtö kunto on saatava kohdalleen ja tuo paino tiputettua siihen, mitä se oli ennen taudin löytymistä, eli muutama kilo ainakin. Ja kyllä varmaan syksyllä jaksan jo enemmän liikkuakin kun ei tautia enää (toivottavasti) ole. Viime vuoden kevän, kesän, syksyn ja talven olin väsynyt, mutten ymmärtänyt sen johtuvan fyysisestä sairaudesta. Nyt kun se on poissa ja jaksan kuntoilla, niin eiköhän töissäkin jaksa paremmin käydä.
Ja toivottavasti tämä inhottava örkki tässä mahassa ja muuallakin pysyy poissa ainakin muutaman vuoden, että saan viettää jonkun terveenkin vuoden.
Olen vuodesta 99 surrut silloin hukkunutta tytärtäni. Tänä keväänä helpotti, laitoin nyt vasta adressit pois näkyvillä lipaston laatikkoon ja ajattelin, että nyt alan elämään vihdoinkin! Meni pari viikkoa ja miesystävät jätti ja sitten kolmen viikon päästä löytyi syöpä. Eli se siitä elämästä. Mutta nyt jos/kun josku paranen ja kuntoudun, niin en keskity enää tyttäreni suremiseen enkä varsinkaan sure tätä miestä, niitä on maailma pullollaan ja joka päivä syntyy lisää.
Kun en kerran kuollutkaan, niin ei kun vain elämää etsimään ja hiuksia kasvattelemaan. Nyt näytän ihan Saimaan norpalta mutta tietä vaikka ensi kesänä laihtumisen ym. seurauksena jo vaikka merenneidolta, niillä sitä on vientiä......
sinulla,eteenpäin :)Kiloja on tullut minullekkin,syyskuussa alan laihtarille,kun on säteet loppu,ja kuulaat ilmat,niin on nautinto kulkea tuolla luonnossa :)Eihän tässä kovin kaunotar ole ollut sairauden aikana,mutta eiköhän se ulkomuoto ala muuttumaan,kun hiukset kasvaa,ja saa vähän painoa pois :)Yritä jokapäivälle löytää joku kiva juttu,vaikka pienikin :)
Välillä oli vitsit vähissä ja huumorikin kadonnut mutta eilen kävin terapeutillani, vaikka arvelin, ettei siitä tällä kertaa ole mitään hyötyä, niin olo on nyt ihan toisenlainen. Parin viikon päästä käyn taas kertomassa kuulumiaisiani.
Huumorikin löytyi sillä reissulla ja jos huumori joutuu hukkaan, niin silloin joudun minäkin, sillä minä olen pärjännyt, kun elämä on oikein päähän potkinut. Mutta nyt se onneksi löytyi! Ei kun vain eteen päin vaikka nokalleen kaatuisi!
syrän märkänis,niin eteenpäin,jos ei muuten niin vaikka piruuttaan.Paras jos huumori pysyy mukana:)
Minä olen näitä rintasyövän kokeneita. v. 2004.
Hoitojen aikana minäkin lihoin.Kun oli kuumetta niin oli pakko syödä yölläkin, mutta kun se napostelu on jäänyt"päälle" ja kun saa vielä Tamofeenia, niin ei sitten millään meinaa paino pudota.Olen samaa mieltä, että taitaa olla hyvä kun ei lahdu hoitojen aikana.Hoitojen aikana en uskaltanut ajatellakaan laihtumista, ettei kunto vaan olisi mennyt huonoksi.
Tällä hetkellä voin hyvin, mutta silloin kun en tiennyt sairaudestani, niin minäkin olin omituisen väsynyt ja koko rinnan ympärystä särki.
Väsymys taitaa olla se asia joka on yhteinen oire syövästä.
On se vaan ihmeellinen lääke tuo liikkuminen ja sellaiset ihmiset, joiden kanssa voi jakaa asioita.
Pakkoyksinäisyys on hankala asia.Asiallisten ja humorististen ihmisten seura on minulle ollut tärkeä ja parantava lääke.
Sydämestäni toivon, että paranet sairaudestasi
Rukoilen Taivaan Isää, että Hän antaisi sinulle terveytesi takaisin.
Miesten perään ei kannata itkeä, vaikka tosiasia onkin, että hyvä, luotettava mies on kiva olemassa.(sellaisia vaan ei kasva joka oksalla)
Oman lapsen menettäminen on uskoakseni ihmismenetyksistä pahin varmasti rakkaan puolisonkin menetys.Kumpaakaan en ole kokenut, enkä haluaisikaan.Menetin hiljakkoin vanhan äitini ja se tuntui ihan tarpeeksi kamalalta.
Sisareni menetin vuosia sitten autokolarin uhrina ja näin kuinka vaikeaa äidilleni oli oman lapsensa menetys.
On varmasti hyvä asia, että se suru ja ikävä pysyy hallinnassa, koska menetettyähän ei saa enää takaisin ja elämä jatkuu joka tapauksessa sinun kohdallasi.
Ei kun merenneitoaikoja vaan odottelemaan ja ensi kesää. Katse eteenpäin ja tulevaisuuteen.
Minä olen "lääkinnyt" itseäni vielä niin, että jos aikaisemmin olen jotain ajatellut, että ei ole varaa ostaa, niin sairauden jälkeen olen sen tehnyt, jos se vain on mahdollista.esim.kultaketju kaulaan....se piti saada, kun aina olin sitä halunnut.
Ja periksi ei anneta!!!!!!
Oli mielenkiintoinen tarinasi, koska mieheni sai helmikuussa kuulla, että pahanlaatuinen keuhkosyöpä on päällä. Nyt on hypitty sädehoidossa ja sytostaatissa ja hän lopettti siihen paikkaan röökin,minä nyt äitienpäivänä, eli 11. 5.
Tahdon kirjoittaa lisää, kun aikaa on, nyt pikkukiire painaa... tsemppiä samperisti silti!