puoliso

En kehtaa kertoa miten se tapahtui, se on niin nolo juttu ja kaikki paheksuisivat sitä. Sen verran voin kertoa, että se kävi äkkiä ja en edes harkinnut.

aikoinaan, tai toiset nyttemmin???

Kesäleskiä niinkuin minä??? Vai mitä täällä teette??!!

Hän kai valitsi lukemattomien joukosta "vain" minut.

No joo, hän oli iso ja kommee.

että mä laitoin kaikki ihailijani isoon piirin ja laskin sitten entten tentten telika mentten ja se joka jäi vimpaksi sen kanssa mä astelin alttarille...

T.
Paloma
(aika kultaa muistot...)

Siitä on jo kauan...Silloin ei vielä tiedetty miten elämä kohtelee ihmistä.
Kevätpäivä maaliskuussa ja sunnuntai-ilta. Kuka kumma tuo mies on. Tumma, pitkä, hoikka ja ihan Elviksen näkönen. Niin, minun mielestäni. Mustat housut ja musta poolopaita, tummat hiukset. Kädet puuskassa nojaa ovenpieleen. Voi miten upea mies. Tulisipa...tulisipa hakemaan minua seuraavaan tanssiin. Ajatukset laukkasivat vinhaa vauhtia eteenpäin, uskomattoman pitkälle tulevaisuuteen. Millaistahan olisi olla hänen kanssaan naimisissa?
Säpsähdän. Hengitys salpautuu. Siinä hän on, on, on. Sydämeni visersi linnun lailla. Hän haki minua tanssiin. Ei, en muista mikä oli kappale. Sanaakaan emme vaihtaneet tanssin aikana. Sitten hän vei miut paikalleni, naisten riviin. Muuta kertaa ei hakenut. Haki vierestä.
Näin tapahtui useana viikonloppuna kevään ajan. Ei minkäänlaista ehdotusta. Kumma mies? Ei edes pyytänyt saatille.
Tanssit loppuivat kesän ajaksi. Näin häntä muutaman kerran kesän aikana kaupungin bussissa. Tunsikohan se mut, huomasin ajattelevani. Tunsi, pieni hymyn häivä. Olin ihastunut, ei olin rakastunut, häneen.
Syksyn tullen alkoivat tanssit entiseen malliin. Sinne suuntasin eräänä lauantai-iltana. 26 päivä syyskuuta...Hän oli siellä. Elämääni oli tullut rakkaus, tuleva lasteni isä...puolisoni...

muistan, kun katseemme kohtasivat, tammikuussa 1976.
Se oli menoa, eikä meininkiä.

muistan, kun katseemme kohtasivat, tammikuussa 1976.
Se oli menoa, eikä meininkiä.

sanos et häät on heikin päivänä, jottas
kait korjaat omat jälkes niinkus täälläpäin
on pruukattu tehä.

Olin jo yli kolmenkymmenen ja pitkälti... Elin edelleen kuin jatkettua nuoruutta. Joku sanoi minua huithapeliksi, joka ei vakiinnu koskaan... En tiedä, olisiko muka pitänyt yksinäisyytä surra, kun minä nautin vain vapaudesta. Enkä helposti edes rakastunut kehenkään. Ei ne minun siihenastiset rakkauteni mihinkään johtaneet, tai johtivat kyllä - suhteisiin. Eivät nuo minua vaimokseen ainakaan tahtoneet.
Työpaikaltani sitten bongasin perin juurin kunnolliseksi kuvittelemani miehen.
Kaikki ystävänikin aina vakiintuivat ja häipyivät kuvioista yksi kerrallaan. Toisilla oli jo toinen kierros menossa enkä minä ollut päässyt vielä ensimmäisellekään.

te onnellisia... siis siedättekö toisianne???

En ole koskaan valinnut, etsinyt enkä löytänyt. Siinä vaan käy niin.
Jos pitäisi valita, olisin vieläkin ensimmäisen valinnan edessä.