Nuoruudessaan hänellä oli nimi, jota emme tiedä. Oman kertomuksensa mukaan hän oli silloin Auschwitzissa SS-miehenä ja keskitysleirin vanginvartijana osallistuen lukuisiin juutalaisten teloituksiin.
Hänessä särkyi jotain tuolloin, hän kertoi haastattelijalleen. Pystyäkseen kiduttamaan ja teloittamaan hän oli alkanut käyttää myös amfetamiinia ja morfiinia, joita kaikille vanginvartijoille keskitysleirillä syötettiin turruttamaan ja tukahduttamaan omaa ajattelua.
Hansista kasvoi väkivaltainen, vaikkei hän olisi halunnut tunnustaa sitä. Se paljastui myöhemmin oikeudenistunnossa, jossa hänet tuomittiin vaimonsa pahoinpitelystä:
"Hans Assmann oli saanut tuomion vaimonsa pahoinpitelystä, joka oli oikeuden mukaan 'törkeätä lievempi'. Sitä ennen vaimon tiedetään paenneen miestään berliiniläiseen sairaalaan ainakin kerran - ja myös Hansin hakeutuneen ilmeisen aiheettomasti sairaalaan Tukholmassa. Suomen pahoinpitelytapauksessa pariskunta oli vieraillut saksalaisessa laivassa Helsingin satamassa, mistä kumpikin oli lähtenyt illan tullen omille teilleen. Luultavasti Assmann tunsi paljon laivaväkeä, koska hän oli työskennellyt jossakin elämänsä vaiheessa myös merimiehenä.
Tuntemattomasta syystä Hans Assmann oli ryhtynyt etsimään pakettiautollaan (rekisterinumero BR-447) Vieno-vaimoaan ja tavoittanutkin hänet Porthaninkadulla Kalliossa, missä tämä oli noussut autoon. Siellä Hans oli alkanut lyödä vaimoa nyrkillä ja käskenyt Savonkadulla hänen mennä ulos. Ulkona hän oli lyönyt vaimoa kasvoihin niin voimakkaasti, että tämä kaatui katuun.
Kun Hans alkoi potkia maassa makaavaa rouva Assmannia, tämä yritti paeta auton alle. Puolustautuessaan vaimo ehti lyödä miestään kengällä pari kertaa päähän, mutta siitä huolimatta - tai ehkä sen vuoksi - potkiminen jatkui. Paikalle osunut yövartija pyysi Hansia lopettamaan potkimisen, mutta ei uskaltanut puuttua muuten tapahtumiin.
Vaimo näytti lopulta menettäneen tajuntansa. Hans takoi silti nyrkeillä häntä kasvoihin, kunnes työnsi hänet vihdoin takaisin autoon ja jatkoi hakkaamista siellä. Katuun jäi paljon verta ja sen sekaan helmellä varustettu korvakoru, jota BR-447:n kaltaisella autolla ajanut mies oli seuraavana iltana käynyt taskulampun valossa etsimässä. Lopulta Assmann lähti kohti Espoota, mutta pariskunnan saavuttua kotiin hän ryhtyi ajamaan vaimoaan takaa ympäri asuntoa ja uhkasi heittää hänet alas toisen kerroksen ikkunasta.
Pahoinpitely aiheutti rouva Assmannille aivotärähdyksen, poskiluun murtuman, vasemman sarveiskalvon vioittuman sekä erilaisia kolausvammoja ja kasvojen verenpurkaumia. Oikeuden mielestä ne olivat vaikeaa vähäisempiä ruumiinvammoja. Hän joutui olemaan niiden vuoksi kaksi viikkoa kotona vuoteessa ja poissa työstä, sillä sairaalaan hänen miehensä ei häntä päästänyt. Hans selitti puolestaan vain halunneensa keskustella vaimonsa kanssa. Pelottavaa on, että kuulustelupöytäkirjan mukaan hän oli myöntänyt olleensa niin voimakkaan suuttumuksen vallassa, ettei muistanut kunnolla tapahtumaa.
Assmann tuomittiin erittäin raskauttavien asianhaarain vallitessa tehdystä, vaikeaa vähäisemmän ruumiinvamman aiheuttaneesta pahoinpitelystä yhdeksäksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen. --" (Bodomin arvoitus, s. 97 - 99)
Edellisestä lainauksesta ilmenee, ettei edes yövartija uskaltanut mennä väliin Hansin potkiessa tajutonta vaimoaan. Pahoinpitelyn on täytynyt siten olla niin mielipuolista, ettei Hansilla kuulustelupöytäkirjojen mukaan ole edes kunnollista muistikuvaa asiasta. Hans Assmann ei myöskään päästänyt vaimoaan sairaalaan, vaikka vieraili siellä itse epämääräisten vaivojensa kanssa tämän tästä.
Viranomaiset Suomessa näyttivät myös silittävän Assmannin päätä, sillä kuritushuonetuomion saatuaankin Hans yhä edelleen matkusteli vapaasti kaikkialla ilman tuomioon täytäntöönpanoa. Vasta parin vuoden kuluttua Uuden Suomen kirjoitettua asiasta Hans Assmannista tehtiin etsintäkuulutus ja hänet tuotiin Riihimäen keskusvankilaan kärsimään tuomionsa, josta istui vain puolet eli 4,5 kuukautta.
Keskitysleirillä ollessaan Assmann oli oppinut tappamaan ja kiduttamaan, ja agenttina ollessaan hän oppi olemaan piittaamatta mistään. Kolmen ja puolen vuoden koulutus Neuvostoliitossa oli ollut tehokas ja monipuolinen, jonka aikana hänelle opetettiin muun muassa, kuinka hävittää jälkensä ja peittää ja naamioida tarvittaessa ruumiit.
Törmättyään vakoojantehtäviensä yhteydessä vuonna 1953 Isojoella Kyllikki Saareen apurinsa Antin ajaessa autoa ei ollut paljoa tehtävissä. Tyttö tuskin kuoli töytäisyn yhteydessä, mutta hänet oli tapettava asekätköretkien paljastumisen ehkäisemiseksi. Saattoikin hyvin olla, että vasta tässä vaiheessa Kyllikiltä murtui poskiluu. Sisäelimissä oli ruumiinavauspöytäkirjan mukaan havaittavissa myös teräaseella, ehkä puukolla tehtyjä pistojälkiä.
Vieno Assmann oli jo tuolloin ollut miehensä osuudesta hermostunut tämän tultua apurinsa Antin kanssa vasta aamuyöstä kotiin Vienon vanhempien luokse Kauhajoelle, Isojoen naapuripitäjään. Hansilta oli myös kadonnut toinen sukka ja hänen kenkänsä olivat märät. Lisäksi miehet lähtivät muutaman päivän kuluttua uudelleen ajelulle mukanaan lapio. Vienon pyytäessä selitystä rautalapioon, Hans sanoi sillä voivan tarkastella kirkonseinän maalia korkeammalta kuin seisten.
Kyllikki Saaren hautajaisiin osallistui 25 000 ihmistä, joiden joukossa oli myös Assmannin pariskunta Hansin kertoman mukaan. Ihmetyksen aihe heille olikin, kuinka pienestä kansakunnasta niin moni oli lähtenyt hautajaistilaisuuteen.
Kyllikki Saaren kuolema sai lehdistössä aikaan ennenkuulumattoman myllerryksen, jonka on täytynyt olla Hansin ja apurinsa mielestä imarreltavaa. He tunsivat itsensä tärkeiksi vakoojiksi ja tekijöiksi Suomessa.
Samalla he lienevät myös sairastuneen julkisuuteen ja monien kaltaistensa lailla halunneen lisää juttuja ja huomiota, jota tosin sai vain uusia onnettomuuksia järjestämällä. Samalla tuli myös keinutettua pienen maan rauhallisia oloja ja aiheutettua levottomuutta, jota kommunismiin pyrittäessä tarvittiinkin.
Ainoa ongelma oli, että Hans Assmann oli käyttänyt amfetamiinia ja morfiinia säännöllisesti keskitysleiriajoista lähtien yhä lisääntyvässä määrin ja se sai hänet ajoittain kiihtyneeksi ja sekaiseksi.
Vieno Assmann huolestui, kun vuonna 1955 surmattiin kemiläinen Elli Maria Immo ja hänen miehensä oli jälleen kerran samalla paikkakunnalla surman tapahtuessa. Elli Immo oli ollut työväentalolla pidetyissä tanssiaisissa ja siellä tanssiaisvieraiden antamien tuntomerkkien perusteella häntä oli tanssittanut mies, joka olisi sopinut Hans Assmanniksi.
Elli Maria Immon kimppuun oli hyökätty lähellä kotiporttia takaapäin, ja hyökkääjä oli iskenyt uhriin viiltoja oikealle puolelle kaulaan sekä pistohaavan oikean korvan taakse, johon verenvuotoon uhri oli sitten menehtynyt. Rikospaikan läheisyydessä oli autonjälkiä, joiden todettiin olleen siinä jo noin tuntia ennen murhaa ja joita ei sen enempää tutkittu. Pikkupojat löysivät Elli Immon ruumiin polulta parin metrin päästä kotiportilta.
Vaikka olihan Assmann kertomansa mukaan joidenkin muidenkin asioiden takana. Ministeri Penna Tervon kuolemantapauksessa Hans Assmann kertoi tehneensä "vain vähän". Ministeri Penna Tervohan oli se, joka petti puolueensa sosiaalidemokraatit ja antoi presidentinvaalissa äänensä Fagerholmin sijasta Kekkoselle, joka lupasi Tervolle jopa pääministerin paikkaa. Kekkonen voittikin sitten mahdollisimman niukalla erolla äänin 151 - 149 vuoden 1956 presidentinvaalit ja tuli Neuvostoliiton toiveiden mukaisesti Suomen presidentiksi.
Kuitenkin jo muutaman viikon kuluttua tapahtui outo onnettomuus: Tervon ollessa virka-autolla matkalla Aulangolta kohti Helsinkiä, Tervon auto törmäsi Järvenpään lähellä vastaan tulleeseen henkilöautoon ja sinkoutui lumivallin päälle. Jälkeenpäin ihmeteltiin, miksi ministerin auton takapenkin ovet aukesivat niin herkästi, ja Tervo lensi ulos kuollen sen seurauksena vammoihinsa. Tällä tavoin kuitenkin hänen suunsa tuli suljettua ikuisesti ja kiusallinen totuus presidentinvaalista haudattua ikiajoiksi. Turma-auton kuljettaja sen sijaan pääsi toivevirkaan, tasavallan presidentin autonkuljettajaksi.
Onnettomuus yksityiskohtineen jäi myös salaisuudeksi, sillä sitä koskeva poliisitutkintapöytäkirja kuulusteluineen ja tapahtumapaikkapiirroksineen on kadonnut.
Seuraavaksi olikin sitten vuorossa Tulilahti, vuonna 1959. Kadonneet, kaksi nuorta naista, löytyivät taidokkaasti naamioidusta suohaudasta; mutta tällä kertaa kuivuneen männyn korvasi haudan päällä kuusentaimi.
Uhreja Eine Nyyssöstä ja Riitta Pakkasta oli hakattu tylpällä esineellä päähän ja isketty puukolla.
Hans Assmannin vaimoa Vienoa tapaus hermostutti, sillä kuten edellisenkin murhan aikana hänen miehensä oli nytkin ollut juuri silloin paikkakunnalla. Yleisesti päädyttiin siihen, että hyökkääjällä oli täytynyt olla apuri, sillä ruumiiden, teltan ja pyörien hävittäminen yhdeltä ei olisi onnistunut niin lyhyessä ajassa.
Hans Assmann apulaisineen huiteli kuitenkin vapaalla eikä häntä missään vaiheessa epäilty mihinkään - eikä ollut sitä paitsi mitään jälkiäkään, sillä ne hän oli apurinsa kanssa taitava peittämään.
Ja taas kerran lehdistössä kuohui ja kiehui monien alkaessa myös välttää telttailua. Hansille apureineen se oli kuitenkin julkisuutta, johon he olivat jo tottuneet tärkeinä vakoilijoina.
Vakinainen asuinpaikkakunta Assmannin pariskunnalla ja Antilla oli Espoossa Bodominjärven lähellä. Hans kutsui apuriaan Antiksi, koska tullessaan ensi kertaa Suomeen ei terminaalin hälinässä saanut tämän nimestä kunnolla selvää. Tai saattoihan tuo kertomansa "hälinä" olla vain temppu, jolla Hans suojeli Antin oikeaa henkilöllisyyttä. Jotkut arvelevat Antin olleen kioskinpitäjä, joka hukuttautui vuonna 1969 ja tunnusti murhat ennen sitä; ehkä hän olikin ollut tuossa hommassa Hansin apuna jälleen, asuivathan molemmat aivan lähetysten.
Bodomin murhat vuonna 1960 lienevätkin kuuluisimmat näistä murhista, joissa Hans Assmann heittäytyi liian rohkeaksi käyttämänsä amfetamiinin takia. Kioskinpitäjä oli kertonut neljästä helluntainviettoon moottoripyörällä tulleesta nuoresta, joista Assmannikin sitten kiinnostui.
Kaunis luonto ja leiri - sille Assmann ei voinut tehdä muuta kuin oli jo Saksasta lähtien tottunut tekemään. Tappamisesta vaurioitunut psyyke ei osannut muuta kuin tappaa jälleen, amfetamiinipillerien voimalla niin kuin keskitysleirilläkin, se oli hänen pimeä vammansa ja salainen puolensa, jota hän jälkikäteen tuskin edes muistikaan. Tottunut tappamaan - niin voisi Assmannista sanoa. Vai kuvitteliko joku, että keskitysleirin muistot niin vain pyyhkiytyisivät pois? Ei, kyllä tappaminen oli oikeutettua, nuo juutalaiset ja nuo petturit, he saisivat kyllä kokea sen nahoissaan.
Uni vei murhista enimmät muistot, jonka lisäksi Assmann leikki sairaalaan tullessa tajutonta. Hän ei voinut millään jäädä Bodomille, joka kuhisi poliiseja, haksahdettuaan noiden telttailijanuorten kimppuun. Sairaala Helsingissä lähellä keskustaa oli Assmannille paras paikka paeta turvaan, ja sitä paitsi Antti piti hänet ajantasalla poliisien touhuista poliisiradiota kuunnellen.
Ollessaan kirurgisessa sairaalassa Assmann oli niin kuin keskitysleirillä sairastuvassa, kun ei kestänyt enää sitä juutalaisten tappamista, johon itse joutui osallistumaan. Assmann tunsi itsensä likaiseksi ja sairaaksi kuten nytkin tappamisen jälkeen. Kädet oli pestävä tinnerillä tai ainakin bensiinillä, jota sairaalasta sai. Yöt oli nukuttava parvekkeella, jotta yhteydenpito luiskalle parkkeeranneen Antin kanssa radiopuhelimitse onnistuisi. Mitä ihmettä muutakaan varten hän sateisena ja myrskyisenä yönä olisi nukkunut parvekkeella? Ainoastaan harmitti nuo lääkäreiden ja hoitajien pälyilevät katseet.
Hans oli myös patologinen valehtelija taustajoukkoineen. Mitäpä muuta vakoojat voisivatkaan olla? Heidän piti peittää varsinainen tehtävänsä, varsinaiset ystävänsä, jotka hekin olivat vakoojia ja samassa juonessa mukana. Sinisilmäinen Suomen poliisi uskoi kuitenkin Hansin alibeihin, jotka hänen samassa jamassa olleet ystävänsä todensivat. Ja ainahan sitä paitsi saattoi kiristää, esimerkiksi väkivallalla ja hengenmenetyksellä kuten vaimoaan Vienoa. Loruilut silloin kaikilta heltisivät ja alibit hoituivat.
Bodominjärven murhat poikivat Assmannille kumppaneineen mukavaa julkisuutta, mutta eräs taho suivaantui, nimittäin KGB. Enää ei postia ilmestynyt "postitoimistoon" Hietaniemen hautausmaalle Mannerheimin haudan taakse ja postilaatikkonakin toiminut lieriö poistettiin.
Hans Assmann masentui ja pettyi, mutta kun hänen tarvitsemiensa huumeiden toimitus jälleen alkoi, hänen mielialansa parani. Mutta koska tehtäviä Suomessa ei enää ollut, Hans jouti hyvin Ruotsiin, jossa sielläkin oli Saksan lisäksi sattunut outoja kuolemantapauksia. Yhtäläisyyksiä Saksan, Ruotsin ja Suomen murhissa oli myös se, että monet niistä olivat tapahtuneet leirintäalueella, jossa oli kaunis luonto ja ranta.
Auschwitzin keskitysleirillä ollessaan Assmann oli ihastunut juutalaiseen nuoreen naiseen Heidiin, jonka kanssa oli suunnitellut karkaamista leiriltä. Hän olisi halunnut unohtaa sodan ja tappamisen, ja pystyttää vain teltan järven rantaan ja nauttia elämästä. Mutta Hitler oli pilannut sen, ja hänet oli karkotettu itärintamalle salakuuntelijoiden saatua vihiä asiasta.
Mutta nyt Assmann sentään oli agentti ja hänellä oli paljon muitakin naisia Vienon kanssa järjestetyn avioliiton lisäksi. Ikävä kyllä monet naiset kuolivat hänen käsittelyssään ja olivat jo muutoinkin toisten omia, josta Assmannin ei tarvinnut kuitenkaan välittää totuttuaan jo keskitysleiristä saakka väkivaltaan.
Eräs tällainen nainen oli Sirkka-Liisa Valjus, jota Hans Assmann tuli Ruotsista heinäkuussa 1963 tapaamaan. Sirkka-Liisalla ja Hansilla oli yhteinen poika, Hannu, joka oli kuitenkin otettu huostaan jo puolivuotiaana. Sirkka-Liisa saattoi siis tavata jo muitakin miehiä ja sekös otti Assmannia päähän, vaikka oli itsekin naimisissa.
Assmannilla kihahti kuitenkin taas, ja sitä paitsi Sirkka-Liisa tiesi, kuka oli Hannun isä, ja semmoinen suu olisi joka tapauksessa hyvä sulkea ennemmin tai myöhemmin.
Sirkka-Liisa Valjus tavattiin kuolleena asunnostaan alastomana. Löytöhetkellä hänen kaulaansa oli kierretty veneenmuotoinen pöytälampun johto ja seinästä oli repäisty irti puhelin.
Surmayötä edeltävänä iltana Sirkka-Liisa oli ollut tanssimassa Valenciassa, jossa häntä oli tanssittanut Hans Assmannin näköinen mies. Löytyi myös turkulaisia, jotka tiesivät Hansin vierailleen usein Sirkka-Liisan luona ja Sirkka-Liisan olleen usein hänen Opelinsa kyydissäkin.
Vaan taaskin Hans pääsi kuin koira veräjästä, vaikka hän oli Peräseinäjoelle Vienon luokse palattuaan polttanut saunan pesutuvan uunissa joitakin vaatekappaleita ja lainannut puhtaita vaatteita päästäkseen ostamaan kaupasta uusia. Vieno oli joutunut pesemään Hansin housut, joiden takataskusta oli löytynyt ravintola Valencian lasku, jonka Vieno oli kertomansa mukaan polttanut.
Vasta vuonna1963 Hansia alettiin vaatia tilille, mutta vain vaimonsa pahoinpitelystä, jota tuomiota hän sittemmin tuli suorittamaan Riihimäen keskusvankilaan ja josta vain puolet eli 4,5 kuukautta.
Hans Assmann oli myös kuuluisuus, joka antoi lehdille paljon haastatteluja puhuen mitä sylki suuhun toi. Monet lehdet ottivat tiedot sellaisinaan tarkistamatta lainkaan niiden paikkansapitävyyttä.
Elettyään loppuelämäänsä Ruotsissa ilman Vienoa Hans Assmann seurasi kuitenkin kaiken aikaa myös Suomen tapahtumia.
Entisen KRP:n rikoskomisarion ja Alibi-lehden päätoimittajan Matti Paloaron mentyä haastattelemaan häntä joulukuussa 1997, hänen yöpöydällään oli ollut levällään Alibi-lehti, jonka etukannessa oli isoilla valkeilla kirjaimilla mustaa pohjaa vasten lukenut:
PROFESSORI JORMA PALO:
"USKON HOITANEENI BODOM-JÄRVEN MURHAAJAA"
Koska Hans Assmann tiesi kuolevansa pian, hän halusi ikuistaa tarinansa jälkipolville, mutta vasta viiden vuoden kuluttua kuolemastaan, joka aikaraja täyttyi kesäkuussa 2003. Hän ei halunnut kieltää eikä myöntää mitään, sillä kieltämisestä olisi mennyt kyseenalainen kunnia teoista, jotka hän oli kuitenkin apureineen tehnyt, ja myöntämisestä olisi aiheutunut vain pelkkää sekasortoa: syytteet juutalaisiin kohdistuneista murhista ja murhista muissa maissa ja kenties hänen eliminoimisensa taustajoukkojensa taholta.
Hans Assmannin ainoa mahdollisuus oli siis vain kertoa tarinansa tunnustamatta mitään. Hän sanoi totuuden löytyvän tarinastaan ja sen rivien välistä.
Hänessä särkyi jotain tuolloin, hän kertoi haastattelijalleen. Pystyäkseen kiduttamaan ja teloittamaan hän oli alkanut käyttää myös amfetamiinia ja morfiinia, joita kaikille vanginvartijoille keskitysleirillä syötettiin turruttamaan ja tukahduttamaan omaa ajattelua.
Hansista kasvoi väkivaltainen, vaikkei hän olisi halunnut tunnustaa sitä. Se paljastui myöhemmin oikeudenistunnossa, jossa hänet tuomittiin vaimonsa pahoinpitelystä:
"Hans Assmann oli saanut tuomion vaimonsa pahoinpitelystä, joka oli oikeuden mukaan 'törkeätä lievempi'. Sitä ennen vaimon tiedetään paenneen miestään berliiniläiseen sairaalaan ainakin kerran - ja myös Hansin hakeutuneen ilmeisen aiheettomasti sairaalaan Tukholmassa. Suomen pahoinpitelytapauksessa pariskunta oli vieraillut saksalaisessa laivassa Helsingin satamassa, mistä kumpikin oli lähtenyt illan tullen omille teilleen. Luultavasti Assmann tunsi paljon laivaväkeä, koska hän oli työskennellyt jossakin elämänsä vaiheessa myös merimiehenä.
Tuntemattomasta syystä Hans Assmann oli ryhtynyt etsimään pakettiautollaan (rekisterinumero BR-447) Vieno-vaimoaan ja tavoittanutkin hänet Porthaninkadulla Kalliossa, missä tämä oli noussut autoon. Siellä Hans oli alkanut lyödä vaimoa nyrkillä ja käskenyt Savonkadulla hänen mennä ulos. Ulkona hän oli lyönyt vaimoa kasvoihin niin voimakkaasti, että tämä kaatui katuun.
Kun Hans alkoi potkia maassa makaavaa rouva Assmannia, tämä yritti paeta auton alle. Puolustautuessaan vaimo ehti lyödä miestään kengällä pari kertaa päähän, mutta siitä huolimatta - tai ehkä sen vuoksi - potkiminen jatkui. Paikalle osunut yövartija pyysi Hansia lopettamaan potkimisen, mutta ei uskaltanut puuttua muuten tapahtumiin.
Vaimo näytti lopulta menettäneen tajuntansa. Hans takoi silti nyrkeillä häntä kasvoihin, kunnes työnsi hänet vihdoin takaisin autoon ja jatkoi hakkaamista siellä. Katuun jäi paljon verta ja sen sekaan helmellä varustettu korvakoru, jota BR-447:n kaltaisella autolla ajanut mies oli seuraavana iltana käynyt taskulampun valossa etsimässä. Lopulta Assmann lähti kohti Espoota, mutta pariskunnan saavuttua kotiin hän ryhtyi ajamaan vaimoaan takaa ympäri asuntoa ja uhkasi heittää hänet alas toisen kerroksen ikkunasta.
Pahoinpitely aiheutti rouva Assmannille aivotärähdyksen, poskiluun murtuman, vasemman sarveiskalvon vioittuman sekä erilaisia kolausvammoja ja kasvojen verenpurkaumia. Oikeuden mielestä ne olivat vaikeaa vähäisempiä ruumiinvammoja. Hän joutui olemaan niiden vuoksi kaksi viikkoa kotona vuoteessa ja poissa työstä, sillä sairaalaan hänen miehensä ei häntä päästänyt. Hans selitti puolestaan vain halunneensa keskustella vaimonsa kanssa. Pelottavaa on, että kuulustelupöytäkirjan mukaan hän oli myöntänyt olleensa niin voimakkaan suuttumuksen vallassa, ettei muistanut kunnolla tapahtumaa.
Assmann tuomittiin erittäin raskauttavien asianhaarain vallitessa tehdystä, vaikeaa vähäisemmän ruumiinvamman aiheuttaneesta pahoinpitelystä yhdeksäksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen. --" (Bodomin arvoitus, s. 97 - 99)
Edellisestä lainauksesta ilmenee, ettei edes yövartija uskaltanut mennä väliin Hansin potkiessa tajutonta vaimoaan. Pahoinpitelyn on täytynyt siten olla niin mielipuolista, ettei Hansilla kuulustelupöytäkirjojen mukaan ole edes kunnollista muistikuvaa asiasta. Hans Assmann ei myöskään päästänyt vaimoaan sairaalaan, vaikka vieraili siellä itse epämääräisten vaivojensa kanssa tämän tästä.
Viranomaiset Suomessa näyttivät myös silittävän Assmannin päätä, sillä kuritushuonetuomion saatuaankin Hans yhä edelleen matkusteli vapaasti kaikkialla ilman tuomioon täytäntöönpanoa. Vasta parin vuoden kuluttua Uuden Suomen kirjoitettua asiasta Hans Assmannista tehtiin etsintäkuulutus ja hänet tuotiin Riihimäen keskusvankilaan kärsimään tuomionsa, josta istui vain puolet eli 4,5 kuukautta.
Keskitysleirillä ollessaan Assmann oli oppinut tappamaan ja kiduttamaan, ja agenttina ollessaan hän oppi olemaan piittaamatta mistään. Kolmen ja puolen vuoden koulutus Neuvostoliitossa oli ollut tehokas ja monipuolinen, jonka aikana hänelle opetettiin muun muassa, kuinka hävittää jälkensä ja peittää ja naamioida tarvittaessa ruumiit.
Törmättyään vakoojantehtäviensä yhteydessä vuonna 1953 Isojoella Kyllikki Saareen apurinsa Antin ajaessa autoa ei ollut paljoa tehtävissä. Tyttö tuskin kuoli töytäisyn yhteydessä, mutta hänet oli tapettava asekätköretkien paljastumisen ehkäisemiseksi. Saattoikin hyvin olla, että vasta tässä vaiheessa Kyllikiltä murtui poskiluu. Sisäelimissä oli ruumiinavauspöytäkirjan mukaan havaittavissa myös teräaseella, ehkä puukolla tehtyjä pistojälkiä.
Vieno Assmann oli jo tuolloin ollut miehensä osuudesta hermostunut tämän tultua apurinsa Antin kanssa vasta aamuyöstä kotiin Vienon vanhempien luokse Kauhajoelle, Isojoen naapuripitäjään. Hansilta oli myös kadonnut toinen sukka ja hänen kenkänsä olivat märät. Lisäksi miehet lähtivät muutaman päivän kuluttua uudelleen ajelulle mukanaan lapio. Vienon pyytäessä selitystä rautalapioon, Hans sanoi sillä voivan tarkastella kirkonseinän maalia korkeammalta kuin seisten.
Kyllikki Saaren hautajaisiin osallistui 25 000 ihmistä, joiden joukossa oli myös Assmannin pariskunta Hansin kertoman mukaan. Ihmetyksen aihe heille olikin, kuinka pienestä kansakunnasta niin moni oli lähtenyt hautajaistilaisuuteen.
Kyllikki Saaren kuolema sai lehdistössä aikaan ennenkuulumattoman myllerryksen, jonka on täytynyt olla Hansin ja apurinsa mielestä imarreltavaa. He tunsivat itsensä tärkeiksi vakoojiksi ja tekijöiksi Suomessa.
Samalla he lienevät myös sairastuneen julkisuuteen ja monien kaltaistensa lailla halunneen lisää juttuja ja huomiota, jota tosin sai vain uusia onnettomuuksia järjestämällä. Samalla tuli myös keinutettua pienen maan rauhallisia oloja ja aiheutettua levottomuutta, jota kommunismiin pyrittäessä tarvittiinkin.
Ainoa ongelma oli, että Hans Assmann oli käyttänyt amfetamiinia ja morfiinia säännöllisesti keskitysleiriajoista lähtien yhä lisääntyvässä määrin ja se sai hänet ajoittain kiihtyneeksi ja sekaiseksi.
Vieno Assmann huolestui, kun vuonna 1955 surmattiin kemiläinen Elli Maria Immo ja hänen miehensä oli jälleen kerran samalla paikkakunnalla surman tapahtuessa. Elli Immo oli ollut työväentalolla pidetyissä tanssiaisissa ja siellä tanssiaisvieraiden antamien tuntomerkkien perusteella häntä oli tanssittanut mies, joka olisi sopinut Hans Assmanniksi.
Elli Maria Immon kimppuun oli hyökätty lähellä kotiporttia takaapäin, ja hyökkääjä oli iskenyt uhriin viiltoja oikealle puolelle kaulaan sekä pistohaavan oikean korvan taakse, johon verenvuotoon uhri oli sitten menehtynyt. Rikospaikan läheisyydessä oli autonjälkiä, joiden todettiin olleen siinä jo noin tuntia ennen murhaa ja joita ei sen enempää tutkittu. Pikkupojat löysivät Elli Immon ruumiin polulta parin metrin päästä kotiportilta.
Vaikka olihan Assmann kertomansa mukaan joidenkin muidenkin asioiden takana. Ministeri Penna Tervon kuolemantapauksessa Hans Assmann kertoi tehneensä "vain vähän". Ministeri Penna Tervohan oli se, joka petti puolueensa sosiaalidemokraatit ja antoi presidentinvaalissa äänensä Fagerholmin sijasta Kekkoselle, joka lupasi Tervolle jopa pääministerin paikkaa. Kekkonen voittikin sitten mahdollisimman niukalla erolla äänin 151 - 149 vuoden 1956 presidentinvaalit ja tuli Neuvostoliiton toiveiden mukaisesti Suomen presidentiksi.
Kuitenkin jo muutaman viikon kuluttua tapahtui outo onnettomuus: Tervon ollessa virka-autolla matkalla Aulangolta kohti Helsinkiä, Tervon auto törmäsi Järvenpään lähellä vastaan tulleeseen henkilöautoon ja sinkoutui lumivallin päälle. Jälkeenpäin ihmeteltiin, miksi ministerin auton takapenkin ovet aukesivat niin herkästi, ja Tervo lensi ulos kuollen sen seurauksena vammoihinsa. Tällä tavoin kuitenkin hänen suunsa tuli suljettua ikuisesti ja kiusallinen totuus presidentinvaalista haudattua ikiajoiksi. Turma-auton kuljettaja sen sijaan pääsi toivevirkaan, tasavallan presidentin autonkuljettajaksi.
Onnettomuus yksityiskohtineen jäi myös salaisuudeksi, sillä sitä koskeva poliisitutkintapöytäkirja kuulusteluineen ja tapahtumapaikkapiirroksineen on kadonnut.
Seuraavaksi olikin sitten vuorossa Tulilahti, vuonna 1959. Kadonneet, kaksi nuorta naista, löytyivät taidokkaasti naamioidusta suohaudasta; mutta tällä kertaa kuivuneen männyn korvasi haudan päällä kuusentaimi.
Uhreja Eine Nyyssöstä ja Riitta Pakkasta oli hakattu tylpällä esineellä päähän ja isketty puukolla.
Hans Assmannin vaimoa Vienoa tapaus hermostutti, sillä kuten edellisenkin murhan aikana hänen miehensä oli nytkin ollut juuri silloin paikkakunnalla. Yleisesti päädyttiin siihen, että hyökkääjällä oli täytynyt olla apuri, sillä ruumiiden, teltan ja pyörien hävittäminen yhdeltä ei olisi onnistunut niin lyhyessä ajassa.
Hans Assmann apulaisineen huiteli kuitenkin vapaalla eikä häntä missään vaiheessa epäilty mihinkään - eikä ollut sitä paitsi mitään jälkiäkään, sillä ne hän oli apurinsa kanssa taitava peittämään.
Ja taas kerran lehdistössä kuohui ja kiehui monien alkaessa myös välttää telttailua. Hansille apureineen se oli kuitenkin julkisuutta, johon he olivat jo tottuneet tärkeinä vakoilijoina.
Vakinainen asuinpaikkakunta Assmannin pariskunnalla ja Antilla oli Espoossa Bodominjärven lähellä. Hans kutsui apuriaan Antiksi, koska tullessaan ensi kertaa Suomeen ei terminaalin hälinässä saanut tämän nimestä kunnolla selvää. Tai saattoihan tuo kertomansa "hälinä" olla vain temppu, jolla Hans suojeli Antin oikeaa henkilöllisyyttä. Jotkut arvelevat Antin olleen kioskinpitäjä, joka hukuttautui vuonna 1969 ja tunnusti murhat ennen sitä; ehkä hän olikin ollut tuossa hommassa Hansin apuna jälleen, asuivathan molemmat aivan lähetysten.
Bodomin murhat vuonna 1960 lienevätkin kuuluisimmat näistä murhista, joissa Hans Assmann heittäytyi liian rohkeaksi käyttämänsä amfetamiinin takia. Kioskinpitäjä oli kertonut neljästä helluntainviettoon moottoripyörällä tulleesta nuoresta, joista Assmannikin sitten kiinnostui.
Kaunis luonto ja leiri - sille Assmann ei voinut tehdä muuta kuin oli jo Saksasta lähtien tottunut tekemään. Tappamisesta vaurioitunut psyyke ei osannut muuta kuin tappaa jälleen, amfetamiinipillerien voimalla niin kuin keskitysleirilläkin, se oli hänen pimeä vammansa ja salainen puolensa, jota hän jälkikäteen tuskin edes muistikaan. Tottunut tappamaan - niin voisi Assmannista sanoa. Vai kuvitteliko joku, että keskitysleirin muistot niin vain pyyhkiytyisivät pois? Ei, kyllä tappaminen oli oikeutettua, nuo juutalaiset ja nuo petturit, he saisivat kyllä kokea sen nahoissaan.
Uni vei murhista enimmät muistot, jonka lisäksi Assmann leikki sairaalaan tullessa tajutonta. Hän ei voinut millään jäädä Bodomille, joka kuhisi poliiseja, haksahdettuaan noiden telttailijanuorten kimppuun. Sairaala Helsingissä lähellä keskustaa oli Assmannille paras paikka paeta turvaan, ja sitä paitsi Antti piti hänet ajantasalla poliisien touhuista poliisiradiota kuunnellen.
Ollessaan kirurgisessa sairaalassa Assmann oli niin kuin keskitysleirillä sairastuvassa, kun ei kestänyt enää sitä juutalaisten tappamista, johon itse joutui osallistumaan. Assmann tunsi itsensä likaiseksi ja sairaaksi kuten nytkin tappamisen jälkeen. Kädet oli pestävä tinnerillä tai ainakin bensiinillä, jota sairaalasta sai. Yöt oli nukuttava parvekkeella, jotta yhteydenpito luiskalle parkkeeranneen Antin kanssa radiopuhelimitse onnistuisi. Mitä ihmettä muutakaan varten hän sateisena ja myrskyisenä yönä olisi nukkunut parvekkeella? Ainoastaan harmitti nuo lääkäreiden ja hoitajien pälyilevät katseet.
Hans oli myös patologinen valehtelija taustajoukkoineen. Mitäpä muuta vakoojat voisivatkaan olla? Heidän piti peittää varsinainen tehtävänsä, varsinaiset ystävänsä, jotka hekin olivat vakoojia ja samassa juonessa mukana. Sinisilmäinen Suomen poliisi uskoi kuitenkin Hansin alibeihin, jotka hänen samassa jamassa olleet ystävänsä todensivat. Ja ainahan sitä paitsi saattoi kiristää, esimerkiksi väkivallalla ja hengenmenetyksellä kuten vaimoaan Vienoa. Loruilut silloin kaikilta heltisivät ja alibit hoituivat.
Bodominjärven murhat poikivat Assmannille kumppaneineen mukavaa julkisuutta, mutta eräs taho suivaantui, nimittäin KGB. Enää ei postia ilmestynyt "postitoimistoon" Hietaniemen hautausmaalle Mannerheimin haudan taakse ja postilaatikkonakin toiminut lieriö poistettiin.
Hans Assmann masentui ja pettyi, mutta kun hänen tarvitsemiensa huumeiden toimitus jälleen alkoi, hänen mielialansa parani. Mutta koska tehtäviä Suomessa ei enää ollut, Hans jouti hyvin Ruotsiin, jossa sielläkin oli Saksan lisäksi sattunut outoja kuolemantapauksia. Yhtäläisyyksiä Saksan, Ruotsin ja Suomen murhissa oli myös se, että monet niistä olivat tapahtuneet leirintäalueella, jossa oli kaunis luonto ja ranta.
Auschwitzin keskitysleirillä ollessaan Assmann oli ihastunut juutalaiseen nuoreen naiseen Heidiin, jonka kanssa oli suunnitellut karkaamista leiriltä. Hän olisi halunnut unohtaa sodan ja tappamisen, ja pystyttää vain teltan järven rantaan ja nauttia elämästä. Mutta Hitler oli pilannut sen, ja hänet oli karkotettu itärintamalle salakuuntelijoiden saatua vihiä asiasta.
Mutta nyt Assmann sentään oli agentti ja hänellä oli paljon muitakin naisia Vienon kanssa järjestetyn avioliiton lisäksi. Ikävä kyllä monet naiset kuolivat hänen käsittelyssään ja olivat jo muutoinkin toisten omia, josta Assmannin ei tarvinnut kuitenkaan välittää totuttuaan jo keskitysleiristä saakka väkivaltaan.
Eräs tällainen nainen oli Sirkka-Liisa Valjus, jota Hans Assmann tuli Ruotsista heinäkuussa 1963 tapaamaan. Sirkka-Liisalla ja Hansilla oli yhteinen poika, Hannu, joka oli kuitenkin otettu huostaan jo puolivuotiaana. Sirkka-Liisa saattoi siis tavata jo muitakin miehiä ja sekös otti Assmannia päähän, vaikka oli itsekin naimisissa.
Assmannilla kihahti kuitenkin taas, ja sitä paitsi Sirkka-Liisa tiesi, kuka oli Hannun isä, ja semmoinen suu olisi joka tapauksessa hyvä sulkea ennemmin tai myöhemmin.
Sirkka-Liisa Valjus tavattiin kuolleena asunnostaan alastomana. Löytöhetkellä hänen kaulaansa oli kierretty veneenmuotoinen pöytälampun johto ja seinästä oli repäisty irti puhelin.
Surmayötä edeltävänä iltana Sirkka-Liisa oli ollut tanssimassa Valenciassa, jossa häntä oli tanssittanut Hans Assmannin näköinen mies. Löytyi myös turkulaisia, jotka tiesivät Hansin vierailleen usein Sirkka-Liisan luona ja Sirkka-Liisan olleen usein hänen Opelinsa kyydissäkin.
Vaan taaskin Hans pääsi kuin koira veräjästä, vaikka hän oli Peräseinäjoelle Vienon luokse palattuaan polttanut saunan pesutuvan uunissa joitakin vaatekappaleita ja lainannut puhtaita vaatteita päästäkseen ostamaan kaupasta uusia. Vieno oli joutunut pesemään Hansin housut, joiden takataskusta oli löytynyt ravintola Valencian lasku, jonka Vieno oli kertomansa mukaan polttanut.
Vasta vuonna1963 Hansia alettiin vaatia tilille, mutta vain vaimonsa pahoinpitelystä, jota tuomiota hän sittemmin tuli suorittamaan Riihimäen keskusvankilaan ja josta vain puolet eli 4,5 kuukautta.
Hans Assmann oli myös kuuluisuus, joka antoi lehdille paljon haastatteluja puhuen mitä sylki suuhun toi. Monet lehdet ottivat tiedot sellaisinaan tarkistamatta lainkaan niiden paikkansapitävyyttä.
Elettyään loppuelämäänsä Ruotsissa ilman Vienoa Hans Assmann seurasi kuitenkin kaiken aikaa myös Suomen tapahtumia.
Entisen KRP:n rikoskomisarion ja Alibi-lehden päätoimittajan Matti Paloaron mentyä haastattelemaan häntä joulukuussa 1997, hänen yöpöydällään oli ollut levällään Alibi-lehti, jonka etukannessa oli isoilla valkeilla kirjaimilla mustaa pohjaa vasten lukenut:
PROFESSORI JORMA PALO:
"USKON HOITANEENI BODOM-JÄRVEN MURHAAJAA"
Koska Hans Assmann tiesi kuolevansa pian, hän halusi ikuistaa tarinansa jälkipolville, mutta vasta viiden vuoden kuluttua kuolemastaan, joka aikaraja täyttyi kesäkuussa 2003. Hän ei halunnut kieltää eikä myöntää mitään, sillä kieltämisestä olisi mennyt kyseenalainen kunnia teoista, jotka hän oli kuitenkin apureineen tehnyt, ja myöntämisestä olisi aiheutunut vain pelkkää sekasortoa: syytteet juutalaisiin kohdistuneista murhista ja murhista muissa maissa ja kenties hänen eliminoimisensa taustajoukkojensa taholta.
Hans Assmannin ainoa mahdollisuus oli siis vain kertoa tarinansa tunnustamatta mitään. Hän sanoi totuuden löytyvän tarinastaan ja sen rivien välistä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Melkoinen tarina. Vahinko vaan, että tässä kohtaa totuus on paljon tylsempi kuin tarina.
Assmanin osuutta on tutkittu useampaankin rikokseen ja todettu, että hän ei ole syyllinen. Eikä hän ole mitään tunnustanut.
Taruolento kuin joulupukki. Satuja saa kirjoitella.
Onpas siinä hieno tarina. Vähän faktoja, paljon spekulaatiota. Noinhan niitä rikoksia ratkotaan.
Käypä vielä kaikki muutkin Suomessa ja Ruotsissa noihin aikoihin tehdyt henkirikokset ja "epäilyttävät onnettomuudet" läpi. Ehkäpä tuloksena on sitten se, että näissä Pohjolan lintukodoissa ei olisi sattunut yhtään henkirikosta tai "onnettomuutta" ilman ulkomaista entistä keskitysleirivartijaa ja agenttia..