...ja kerrotaan huolet sydämiltämme pois. Olen miettinyt, vaikka olen nuoresta iästäni huolimatta kokenut paljon (ks. otsikko "Itsemurha vai jotain muuta"), en voi vain jäädä suremaan niitä omia surujani. Tai voinhan minä, mutta se ei olisi reilua muita kohtaan. Ja koska tiedän, etten pääse surustani, masennuksestani, tuskistani eroon vielä hetkeen, voin siinä odotellessani auttaa muita. Siksi tein tämän otsikon, joka puhuu puolestaan. Kertokaa ja keventäkää sydäntä huolista, minä olen ainakin se yksi täällä, joka haluaisi auttaa ja lohduttaa.
Avaudutaan toisillemme...
Melaina kholee
2286
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoitan tämän jutun kannustuksena muille masennuksesta kärsiville.
Ensimmäiset masennuksenoireet mulla oli vuonna 2000, jolloin olin seiskalla. Yhdeksännen luokan alussa suunnittelin ensimmäisen kerran itsaria, mutta rohkeus ei riittänyt. Näistä kaikista huolimatta yläaste sujui hyvin, vaikka poissaoloja kertyikin huomattavasti enemmän kuin luokkatovereillani. En vain yksinkertaisesti aina saanut itseäni pois kotoa, pois sängystä.
Kuusitoistavuotis synttäreilläni sain alkoholimyrkytyksen ja kävin kuoleman rajamailla. Kaksi kuukautta tämän jälkeen mut raiskattiin. Tämän tapahtuman jälkeen en halunnut ammattiapua, vaikka vanhempani sitä tarjosivatkin. Viisi kuukautta raiskauksesta yritin itsemurhaa. Kaikki ajatukset olivat vain patoutuneet minuun, koska en ollut jakanut niitä kenenkään kanssa. Sitten en vain kestänyt. Itsemurhayrityksen jälkeen aloitettiin ensimmäiset terapiani - kävin säännöllisesti nuorisopsykiatrisella polilla neljä kuukautta.
Sitten 2003 muutin toiselle paikkakunnalle ja aloitin opiskelut. Alku meni hyvin, mutta talvi oli vaikeahko ja poissaoloja koulusta alkoi kertyä. Syyskuussa 2004 alkoi pahin masennusjaksoni. Itkin vain yksikseni kotona ja kävin koulussa vain muutaman tunnin viikossa. Laihduin 8kiloa, koska ruoka ei maistunut ollenkaan. Olin aivan itsemurhan partaalla. Kävin pyytämässä oppilaitokseni terveydenhoitajalta puhelinnumeron terveyskeskus psykologille, mutta en vain saanut aikaiseksi soitettua sinne. Marraskuussa en keksinyt enää muuta ratkaisua, kuin muuttaa takaisin kotikaupunkiini.
Siellä oloni helpottui hiukan ja aloitin uudessa oppilaitoksessa jatkaakseni opiskelujani. Mutta kuukausi muuton jälkeen mut raiskattiin uudestaan. Tämän tapahtuman jälkeen aloin käymään ensin kriisikeskuksessa ja sitten psykologilla. Lisäksi nyt vasta perheeni sai tietää masennuksestani. 2005 aloitin seurustelun ja menin kihloihin. 2006 valmistuin lähihoitajaksi mielenterveys- ja päihdetyön koulutusohjelmasta.
Ensimmäiset lääkitykseni aloitin puolivuotta sitten ja nyt olemme lopettamassa terapiani. Vaikka vasta vuosi sitten mulla olikin todella vaikeaa henkisesti. Olin silloin ensimmäisen kerran sairaslomalla masennukseni takia. Nyt olen töissä ja elämäni kunnossa. En ole aikoihin voinut näin hyvin.
Vaikka talvi on masennukseni osalta ollut aina se vaikein, en silti odota tulevaa talvea kammolla.
Kannustan kaikkia masennuksesta kärsiviä hakemaan apua, vaikka helppoa se ei olekaan. Lisäksi masennuksesta kärsivien ystävät, auttakaa ystäväänne ja menkää hänen kanssaan vaikka yhdessä puhumaan ammattiauttajille. Itse en puhunut masennuksestani ja pahasta olostani ikinä kenellekään ennen toista raiskausta. Olen mestari piillottamaan sen ja siksi kukaan ei huomaa mitään. Mutta tämä tunteiden sisälläpitäminen ja asioista puhumattomuus tekee vain hallaa, pahentaa oloasi entisestään ja ajan kanssa voi vaikka johtaa siihen pahimpaan. Itse olen nyt tajunnut, että itsemurha on vain pakokeino ja sillä aiheutetaan vain toisille suunnatonta tuskaa. Masennuksesta voi parantua, kunhan vain sitä hoitaa oikein!
Jaksamisia teille kaikille :)
..kirjoituksestasi!
Luin koko tekstin ja voin tuntea sen kaiken, mitä olet käynyt läpi. Tekstistä päätellen, olet toipunut hienosti ja matkasi kohti paranemista on alkanut ja jatkunut mainiosti. Itse olen kokenut myös raiskauksen kauheudet, ja mikä tekee siitä vielä pahemman, on se, että raiskaajana oli lapsen miesesikuva, oma isä.
Mutta olen pikku hiljaa saannut pingotettua päähäni ajatuksen, kaikesta voi parantua, masennuksesta voi parantua, jos sitä todella haluaa!
Kiitos Sinulle kirjoituksestasi ja hyviä vointeja sinnepäin!