Kaipaisin samanlaisessa tilanteessa olevien, tai jo tilanteen läpikäyneitten mielipiteitä ja neuvoja..
Eli lähetään siitä, että en ole varma rakastanko miestäni enään..
Tapasin mieheni 19vuotiaana ja mieheni on minua vuotta vanhempi. Sillon ajattelin, että tässä on mies jonka kanssa haluan elää loppu elämäni. Ajattelin että miten tollaisia miehiä voikaan olla olemassa. Varsinkin kun olin juuri puoli vuotta aiemmin päässyt irti kamalasta parisuhteesta. 7kk päästä menimme kihloihin, ja vauvakin oli jo mielessä. Ei mennyt kauaakaan, kun vauva jo ilmotti tulostaan. Lapsi oli toivottu. Vähän ajan päästä olikin jo asunto ostettu. ELi aika nopeaan nämä kaikki kävi. Nyt ajateltuna ehkä liiankin nopeasti. Yhdessä ollaan nyt oltu 3v.
Raskauden aikana jo muistan ajatelleeni, että rakastankohan tota miestä enään mutta ne oli niitä ohimeneviä.
Pikku hiljaa hermot alko menee enemmän ja enemmän. Ja nyt jo tuntuu että hän käy jatkuvasti mun hermoille. Ja tietää sen itsekkin mikä mua ärsyttää, mutta tekee sitä silti. Mies on kun pikkulapsi.. Enkä tarkoita tällä nyt mitään satunnaista lapsettamista. Vaan käyttäytymistä yleensä. Läheisyyttä en tunnu kaipaavan enään häneltä ollenka, pusut ja halit on jo pakkopullaa. Puhumattakaan seksistä.. sillon harvoin kun sitä nyt sattuun olemaan. Raskauden aikana mies ei halunnut juuri seksiä harrastaa, sitten ei uskaltanu synnytyksen jälkeenkä. Meni monta kuukautta. Ja aluksi se vaivasi mua, kun ite olisin halunnu. Ja nyt ei sitten oikeastaan edes kiinnosta.
Ja jos jotain pahaa niin miksei hyvääkin.. Tuntuu niin tyhmältä ajatellakkaan eroa, kun miehessä ei noin yleensä ole mitään vikaa. Ei polta, ei juo, ei petä lupauksia, hoitaa lasta ja kotia, rakastaa mua. Mutta tuntuu ettei minun rakkaus riitä enään häntä kohtaan. En tietenkään voi vaatia miestä muuttumaan, koska hän on oma itsensä. Voiko rakkaus loppua näin pian, vai mikä tässä nyt on.. Ja kolmatta osapuolta tähän ei liity millään lailla.
Ollaan asiasta puhuttu, ja pallo on nyt ns. mulla. Ja nyt varsinkin ku asiasta on puhuttu, niin se on pinnassa koko ajan. Ennen haudoin asiaa yksikseni, ja sain tungettua sen tonne johki aivojen syvyyksiin ja ne meni ohi.
Eli lähetään siitä, että en ole varma rakastanko miestäni enään..
Tapasin mieheni 19vuotiaana ja mieheni on minua vuotta vanhempi. Sillon ajattelin, että tässä on mies jonka kanssa haluan elää loppu elämäni. Ajattelin että miten tollaisia miehiä voikaan olla olemassa. Varsinkin kun olin juuri puoli vuotta aiemmin päässyt irti kamalasta parisuhteesta. 7kk päästä menimme kihloihin, ja vauvakin oli jo mielessä. Ei mennyt kauaakaan, kun vauva jo ilmotti tulostaan. Lapsi oli toivottu. Vähän ajan päästä olikin jo asunto ostettu. ELi aika nopeaan nämä kaikki kävi. Nyt ajateltuna ehkä liiankin nopeasti. Yhdessä ollaan nyt oltu 3v.
Raskauden aikana jo muistan ajatelleeni, että rakastankohan tota miestä enään mutta ne oli niitä ohimeneviä.
Pikku hiljaa hermot alko menee enemmän ja enemmän. Ja nyt jo tuntuu että hän käy jatkuvasti mun hermoille. Ja tietää sen itsekkin mikä mua ärsyttää, mutta tekee sitä silti. Mies on kun pikkulapsi.. Enkä tarkoita tällä nyt mitään satunnaista lapsettamista. Vaan käyttäytymistä yleensä. Läheisyyttä en tunnu kaipaavan enään häneltä ollenka, pusut ja halit on jo pakkopullaa. Puhumattakaan seksistä.. sillon harvoin kun sitä nyt sattuun olemaan. Raskauden aikana mies ei halunnut juuri seksiä harrastaa, sitten ei uskaltanu synnytyksen jälkeenkä. Meni monta kuukautta. Ja aluksi se vaivasi mua, kun ite olisin halunnu. Ja nyt ei sitten oikeastaan edes kiinnosta.
Ja jos jotain pahaa niin miksei hyvääkin.. Tuntuu niin tyhmältä ajatellakkaan eroa, kun miehessä ei noin yleensä ole mitään vikaa. Ei polta, ei juo, ei petä lupauksia, hoitaa lasta ja kotia, rakastaa mua. Mutta tuntuu ettei minun rakkaus riitä enään häntä kohtaan. En tietenkään voi vaatia miestä muuttumaan, koska hän on oma itsensä. Voiko rakkaus loppua näin pian, vai mikä tässä nyt on.. Ja kolmatta osapuolta tähän ei liity millään lailla.
Ollaan asiasta puhuttu, ja pallo on nyt ns. mulla. Ja nyt varsinkin ku asiasta on puhuttu, niin se on pinnassa koko ajan. Ennen haudoin asiaa yksikseni, ja sain tungettua sen tonne johki aivojen syvyyksiin ja ne meni ohi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
menette esim. kirkon perheneuvolaan http://www.evl.fi/kkh/to/kpk/pneuv.html
selvittämään juttujanne. Perheneuvoloita löytyy myös tuolta http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/etsi_parisuhdepalveluja/neuvonta-ja_terapiapalveluhaku/
Usein ne ongelmat ovat monisyisimpiä kuin päältä uskoisi. Ja muistakaa, että te olette vastuussa lapsenne hyvinvoinnista ja sen perusta on teidän parisuhteenne.
Olemme saaneet itse liittomme toimimaan perheneuvolan kautta. Mutta silloin ei riitä, että siellä vain käy vaan varsinainen työ tehdään kotona ja omassa päässä.
Onnea jatkoon!
tavatonta, että noin käy. 19-vuotias on vielä kovin nuori sitoutumaan loppuiäkseen. Oman kasvun ja kehityksen myötä mieltymykset ym. muuttuvat, ja nuoruudenrakastettu saattaa alkaa tuntumaan aivan väärältä ihmiseltä. Toiset tietysti aikuistuvat varhain, mutta eivät läheskään kaikki. Nykyisin nuoruuden etsikkoaika tuntuu vieläpä olevan venymään päin. Itse koen vasta nyt kolmenkympin tienoilla olevani "aikuistunut" ja valmis kunnolliseen perheen perustamiseen ja sitoutumiseen. Kaamea ajatuskin, että olisi yhä kimpassa sen miehen kanssa, jota 18-vuotiaana rakasti, vaikkei miehessä sinällänsä mitään vikaa ollutkaan.
on varmaan parempi, kun on vähän kiertänyt, mut en tiedä onko naiselle tarpeen...
Ihminenhän muuttuu ja kehittyy koko ajan loppuun asti - onneksi! Parisuhdehan joutuu just noissa muutosvaiheissa koville. Sit vaan töihin parisuhteen hoitamiseksi kuntoon. Sellasta parisuhdetta ei olekaan, jossa ei olisi joitain ongelmia.
raskauden aiheuttamaa tuo tuntemus. mutta myöskin jos toinen ei halua olla lähekkäin (vaikka vaan siitä pelosta että satuttaa toista). sekin voi käydä nyppimään.
joskus itsellänkin samoja tuntemuksia mutta tosin ohimeneviä koska minulla on ihan loistava ja mahtava kumppani:) (enkä usko että se vaihtamalla paranis);D tai yksin eläminenkäänenään olisi kivaa tälläisen toimivan parisuhteen jälkeen.
veikkaan että myöskin jos on pitkään ollut yhdessä niin arki voi tuntua siltä "yeah right" jep je etc.. mutta kannattaa muistuttaa itseään mistä alunperin toisesta piti;) ja mistä pitää viellä. mutta jos ei halua jättääkkään kokeilee asumuseroa??
jos itsekseen olo tuntuu kivalta sitten antaa mennä mutta jos kaipaa toista osapuolta siinä ehkä sen sitten näkee miten on..
helppoa ei ole juu.. mutta liika täydellisyyskin voi kyllä aiheuttaa "tylsyyden tuntemuksia" jos toinen liian kiltti tms.. se kipinä puuttuupi.. sekin aiheuttaa monelle päänvaivaa. kun taas toisille liika jännitys ja taisto..
mut ajastaan se kait selviää että miten on:)
lapsenne nyt on?
A
Lapsemme on nyt 1,5vuotias.
Kiitos kaikille asiallisista vastauksista.
Jospa sitä alkais tutkaileen itteensä ja selvittämään että mistä tämä tunne johtuu. Ja ulkopuolinen apukaan ei ole pois suljettu.
Se on nyt sitten arki tullut teidän perheeseen. Ei ihmisen tunteisiin voi luottaa! Kyllä ne tunteet vetää milloin mihinkin suuntaan. Päätös se on mikä vie elämää eteenpäin. Päätös siitä että me olemme perhe, pysymme yhdessä ja koitamme parhaamme. Meillä on yhteinen lapsi joka tarvitse meidän yhteistä kotiamme. Tunteita tulee ja menee!
Voisitteko mennä jollekin avioliitoleirille. Ne ovat aika kivoja ja siellä voisi tuuletella ajatuksia. Miehesi kuulostaa hyvältä mieheltä, älä hyvä ihminen pilaa perhettänne omien tunteittesi takia. Tämä nykyinen "Salatut elämät - Kauniitjarohkeet" -elämänmeno vaan tuputtaa meille sellaista koko-ajan -rakastunut-ihanaa-ajatusmallia. Ei arki niin mene! Te olette perhe ja hoidatte sitä, tuntui miltä tuntui!
Meidän parisuhteemme perusta on aina ollut että emme eroa, tuntui miltä tuntui. Meidät vihkinyt pappi sanoi että jos rakkaus loppuu, liitto kantaa. Mutta tottakai suhdetta pitää hoitaa ja hyvään oloon parisuhteessa pyrkiä. Mutta jos avioparit pysyisivät yhdessä, olisi maailma monelle ihmiselle parempi paikka. Varsinkin monelle lapselle...
p.s. Ei meilläkään ole onni aina kukoistanut, olen melkein kerran pakannut laukkuni, periaatteeni vastaisesti. Mutta onneksi jaksoimme eteenpäin ja nyt on taas hyvä olla!
Tämä oli ehkä juuri sellainen palaute mitä kaipasinkin. Kiitos tästä!:)
se arki koittaa aina joskus ja jos se koittaa kun ollaan kaksin niin silloin moni ottaa ja lähtee aika vikkeläänkin. Kun on lapsi niin sitä mietitään vähän enemmän.
Suhteessahan on aina samat vaiheet ja siitä miten kumpikin niihin asennoituu ja miten ne kohdataan ja ennen kaikkea ollaanko suhteessa samassa vaiheessa vai eri vaiheissa (siis puolisot eri vaiheessa..) sanelee sen kuinka tulee käymään.
Osa etsii jatkuva aonnea ja autuutta ja on valmis etsimään sitä muualta jos sitä ei kotona ole. Kaivataan sitä rakastumisen ja ensikerran kokemisen huumaavaa tunnetta jne. Nopeassa suhteessa kun jatkuvasti tulee uutta ja onnellisia ja iloisia asioita se arjen tulo voi olla aika rajuakin. Se kuitenkin tulee aina jokaisessa suhteessa jollain tapaa.
Pahinta on jos vielä tapaa tai vain ihastuu johonkin ulkopuoliseen ja se alkaa houkuttaa...
Joku parisuhde ekspertti sanoi että pitkässä suhteessa on kyse joustavuudesta ja siitä kuinka paljon on valmis antamaan anteeksi ja katsomaan sormien välistä. Jokaisessa suhteessa toinen ärsyttää tahallaan tai tahtomattaan ja se miten siihen reagoi sanelee paljon. Toinen voi jopa ärsyttää jos tuntee ettei muuten saa toisesta tunnetta irti eli jos mie stuntee että et välitä niin ainakin hän saa sinut ärtymään, tunne se on sekin. Ehkä jopa hakee tilannetta jossa pakotta atekemään ratkaisun suuntaan tai toiseen teoillaan. Niin ja miehet on välillä ihan oikeasti tolloja.
Meilläkin kun oli välit katkolla taannoin niin mies teki kaiken juuri päinvastoin kuin olisi ollut suotavaa koska oli jossain määrin ahdistunut tilanteesta. Jos olisi toiminut niin kuin olisi tavallaan pitänyt, olisi tilanne nollautunut ja eloa taas jatkettu eteenpäin kunnes kotvan päästä olisi sama soppa porissut kattilassa.. Nyt asia tuli selvitettyä ja alettiin taas puhtain paperein.
Meilläkään ero ei ole mikään eka vaihtoehto. Kumpikin on sitoutunut siihen että yhdesssä ollaan ikuisesti. Lisäksi meillä on yhteisiä haaveita ja unelmia tulevaisuuteen vaikka kuinka ja niiden toteuttaminen ilman toista ei edes varmaan onnistu vaikka uuden kumppanin löytäisikin.
Niin ja rakastuminen on poikkeustila joss akehokin erittää ihan erilaisia aineita. Kun se menee ohi siihen ei auta kuin uusi rakastuminen. No,m onhan niitä jotk asanoo rakastuvansa joka päivä puolisoonsa uudelleen, mutta en jaksa uskoa. Se on eri nimi sille että on löydetty tapa elää yhdessä. Ei kuulosta ehkä niin ihanalta ja hienolta, mutta kyllä sekin että tietää mitä toinen ajattelee ja aikoo sanoa jostain asiasta on ihan kivaa...
Liika ajattelu tunteen asioissa ei ainakaan kamalasti auta asioita aina. Toisaalta jos oikeasti mietit mistä elämässä pidät tai joita suorastaan rakastat ja joita "ilman et voi elää" niin aika hassuja asioita sieltä tulee..
muistan joskus häissä papin sanoneen tuon saman "kun rakkaus loppuu niin liitto kantaa". Pidin sitä silloin typerimpänä lauseena jota koskaan olen kuullut sillä miksi olla liitossa jos ei ole onnellinen jne?
No, aika opetti että vaikka välillä on vaikeaa niin se tahto olla yhdessä kantaa eli se liitto ja aikanana taas tunteetkin on paikallaan. Mikään tunne ei auta jos sitoutuminen puuttuu..
Elikkä, kun suhde alkaa niin sitähän ollaan mahdottoman rakastuneita. Tätä rakastumisen tunnetta kestää noin vuoden, jonka jälkeen suhteessa alkaa se arki. Niin se vain menee..