mielenterveys ja sen horjuminen..

On olemassa joitain esimerkkejä jossa koulukiusattu on saanut lakiteitse oikeudessa korvauksia kaupungilta. Kannattaa sitäkin koittaa jotta saisi edes jonkilaisen loppuelämän ( asunnon, auton).

Minä olen joutunut paikkakunan virkavallan kiusanteon kohteeksi ja luulin sen loppuneen kun muutin pois, mutta kaksin verroin pahemmaksi tuli kun tulin takaisin. Luulin, että pystyn elämään siten, että suuriosa kiusanhengistä ei edes tiedä minun asuvan täällä, mutta loppujenlopuksi kävi huono säkä.

Aluksi tuli entinen naisystävä joka oli kaikiltaosin kateellinen elämäntaalleni ja sehän levitti kaikille tietoa siitä, että missä asun. Sitten tuli vanhaväki hyökkimään päälle ja lopuksi toinen entinen naisystävä muutti naapuriin. Sitten tuli poliisit ja pakkohoitoa, nimettömiä lakimiehiä ja oikeudenkäyntejä seläntakana. Autoa rikottu 8-kertaa ja tuottamuskellisesti teetetty 10.000 markan vahingot (1700€) ja ansiotulonmenetyksinä laittomista irtisanoimisista 18500€.

Olen monesti nyt aikuisena miettinyt, että mitähän niistä ihmisistä on tullut, joita tuli silloin lapsena koulussa kiusattua. Tottakai kiusaaminen nyt aikuisena kaduttaa. Omalta osaltani voin sanoa sen, että kiusaaminen ei tapahdu siksi, että jossakin ihmisesä oikeasti olisi jotain vikaa. Uhriksi joutuu hiljainen ja kiltti, johon kiusaaja purkaa kiusaamalla omaa pahaa oloaan. Eihän lapsi muuta osaa. Lapset ovat tosi typeriä eivätkä ajattele tekojensa seurauksia. Olisi aikuisten asia puuttua kiusaamiseen todella ankarasti. Olen pitänyt omien lasten kanssa huolta siitä että heitä ei ole kiusattu eivätkä he ole kiusanneet. Olen myös pitänyt huolta siitä, että heillä on elämä niin kunnossa, että tarvetta kiusaamiseen ei ole.

Kun olin lapsi, meillä isä juopotteli ja äiti ei vieläkään osaa ottaa vastuuta mistään. Kun vanhemmat erosivat, olin 10 ja vanhin lapsista. Jo sitä ennen olin joutunut tekemään sellaisia asioita, joita lapsen ei kuuluisi: esim. yöllä kun isä tuli kapakasta, varastin hiljaa häneltä rahaa taskusta sillä aikaa kun vanhemmat kinastelivat olohuoneessa ja luulivat, että lapset nukkuvat. Rahalla ostettiin seuraavana päivänä meille ruokaa. Tyhmä äitini ei koskaan tajunnut, miksi ne mummun ja papan antamat synttärirahat (niin kuin väitin) riittivät minulla niin kauan pitempään kuin muilla meidän lapsista. Kuitenkin oltiin akateeminen perhe ja aina piti näyttää sukulaisille ja naapureille, että hyvin menee. Muutettiin myöskin muutaman vuoden välein ja aina piti sopeutua uusiin oloihin. Toisaalta opin, että kun ei kuitenkaan koskaan opi kunnolla tuntemaan ketään, voi itse luoda oman tarinansa eikä tarvitse kertoa kaikille ihmisille kotiasioita, joita oli sitä paitsi kiellettykin kertomasta. Selviytyjän rooli muodostui vahvaksi, ja kiusaaminen tietysti oli myös yksi tapa pönkittää tätä, lapsen tavalla. Tätä on ehkä nyt turha edes sanoa, mutta tietysti kaikesta huolimatta tunnen vastuuta lapsena tapahtuneesta kiusaamisesta ja haluan pyytää anteeksi. Toivon, että kiusattu tajuaisi kiusaajan heikkouden ja vajavaisuuden, ja sen, että lapsi voi vaikeassa tilanteessa ilman aikuisen tukea toimia tyhmästi ymmärtämättä seurauksia. Pahin rangaistus itselleni on ollut se, kun olen kuullut kiusaamisen seurauksista ja siitä, että kiusattu on alkanut syyttää itseään tapahtuneesta ja jopa sairastunut masennukseen.

Ehkä toipuminen voi alkaa anteeksiannon kautta? Itse olen löytänyt aikuisena tasapainon annettuani anteeksi vanhemmilleni, jotka kaikesta huolimatta pyrkivät vikoineenkin toimimaan olosuhteisiin nähden parhaalla mahdollisella tavalla. Luultavasti isäni tuska alkoholismin ja perheen etujen ristiriidassa oli hänelle riittävä rangaistus, äitini ei alhaisesta älykkyydestä johtuen taas parempaan pystynyt. Vanhemmat eivät edes tienneet kiusaamisesta, joten koululta olisin odottaut enemmän.

Tästä tuli kamalan pitkä viesti. Toivottavasti tästä oli edes jotain apua.