Ollaan oltu mieheni kanssa yli 6 vuotta yhdessä(niistä 3 vuotta asuttu saman katon alla). Suhde alkoi, kun olin 17 ja hän 20). Alusta asti hän kertoi mulle rakkaudesta minua kohtaan ja siitä, että haluaa olla loppuelämään yhdessä. Rakastin häntä myös...omalla tavalla.(Hän on ihana ja hyvä ihminen, ei ole väkivaltainen, ilkeä, käyttää alkoholia kohtuudella). Kaikki nämä vuodet yhdessä ovat olleet mukavia. Meillä on hieno asunto, hyvä auto, ihana koira:), me matkustetaan paljon. Viime vuonna menimme kihloihin. Olimme maailman onnellisimpia.
Kuitenkin, kuten jokaisessa suhteessa, on meillä ollut kaikenlaisia vaikeuksia (pari kertaa melkein erosimme). Mutta sitten asiat sovittiin taas ja jatkettiin.
Näen miehessäni vain muutamaa asiaa, joista en pidä - vähäinen urheilu(itse urheilen paljon ja joskus haluaisin lähteä mieheni kanssa vaikka kävelylle...hän ei jaksa, koska tulee Formulat, jalkapallo, on parempaa tekemistä tai muuten vaan laiskottaa), tupakointi(hän tietää, etten tykkä siitä), mustasukkaisuus (liiallinen). Minussa on ehkä jopa enemmän "miinuksia":)
Me opiskellaan molemmat vielä, miehellä jäljellä 1 ja mulla 2 vuotta. Kesän alussa lähdin työharjoitteluun ulkomaille. Ikävöin miestäni ja muuta perhettäni kamalasti.
(Unohdin sanoa, että Suomessa käyn yökerhossa tai baarissa kerran kuukaudessa tai harvemmin. Yleensä kuskina:))
Täällä, ulkomailla, käydään sitten kavereiden kanssa enemmään ulkona. Kerran baaritiskillä jäin juttelemaan yhden miehen(23v.) kanssa, hän tarjosi juotavaa ja istuskeltiin siinä varma 2-3 tuntia. Hänen kanssa oli niin helppo jutella asiasta kun asiasta.(Kerroin heti alkuun, että seurustelen jne.) Silti, hänen puhelimeen ilmestyi mun puhelinnumero ja minun puhelimeen, hänen :/.
Viikon päästä käytiin kahvilla ja taas juteltiin. Hän kyseli paljon elämästäni, miksi tulin juuri tähän maahaan ja mitä ajatuksia tulevaisuudesta minulla on:) Hän myös kertoi omasta elämästä jne. Pysyttiin ihan kavereina, ei mitään muuta.
Siitä lähtien hän oli mun mielessä... En ottanut yhteyttä häneen,mutta salaa toivoin, että hän soittaa.
2 viikkoa myöhemmin lähdimme kavereiden kanssa taas ulos ja laitoin viestin sille:/. Missä se on ja että olisi mukava nähdä.(ei olisi pitänyt)
Nähtiin sen kanssa ja tunnsin häntä kohtaan jo aivan jotain muuta, kun pelkkä kaveruutta. Lämpimiä tunteita...
Seuraava päivä vietettiin yhdessä(pussailtiin).
Nyt siitä on 4 viikkoa ja ollaan oltu säännöllisesti yhdessä. Olen rakastunut häneen... Ei tälläisia tunteita mulla ennen ole ollut(ei edes miestäni kohtaan).
Nyt en tiedä mitä pitäisi tehdä. Tunnen kamalaa syyllisyyttä. Ei mun mies ole ansainnut tätä.:(
Tunteilleni en voi mitään... Olen täysin hajalla...
Sanonko miehelleni tästä ja lopetan suhden molempiin miehiin (sillä tämä suhde on mahdoton, me asutaan eri maissa, vaikka se mies sanoo, että on rakastumassa minuun, ja pelkkää sitä :((...ja mun mies ansaitsee parempaa naista:/ ).
Olen sika...inhottaa!!!
(onko muita samassa tilanteessa)
Kuitenkin, kuten jokaisessa suhteessa, on meillä ollut kaikenlaisia vaikeuksia (pari kertaa melkein erosimme). Mutta sitten asiat sovittiin taas ja jatkettiin.
Näen miehessäni vain muutamaa asiaa, joista en pidä - vähäinen urheilu(itse urheilen paljon ja joskus haluaisin lähteä mieheni kanssa vaikka kävelylle...hän ei jaksa, koska tulee Formulat, jalkapallo, on parempaa tekemistä tai muuten vaan laiskottaa), tupakointi(hän tietää, etten tykkä siitä), mustasukkaisuus (liiallinen). Minussa on ehkä jopa enemmän "miinuksia":)
Me opiskellaan molemmat vielä, miehellä jäljellä 1 ja mulla 2 vuotta. Kesän alussa lähdin työharjoitteluun ulkomaille. Ikävöin miestäni ja muuta perhettäni kamalasti.
(Unohdin sanoa, että Suomessa käyn yökerhossa tai baarissa kerran kuukaudessa tai harvemmin. Yleensä kuskina:))
Täällä, ulkomailla, käydään sitten kavereiden kanssa enemmään ulkona. Kerran baaritiskillä jäin juttelemaan yhden miehen(23v.) kanssa, hän tarjosi juotavaa ja istuskeltiin siinä varma 2-3 tuntia. Hänen kanssa oli niin helppo jutella asiasta kun asiasta.(Kerroin heti alkuun, että seurustelen jne.) Silti, hänen puhelimeen ilmestyi mun puhelinnumero ja minun puhelimeen, hänen :/.
Viikon päästä käytiin kahvilla ja taas juteltiin. Hän kyseli paljon elämästäni, miksi tulin juuri tähän maahaan ja mitä ajatuksia tulevaisuudesta minulla on:) Hän myös kertoi omasta elämästä jne. Pysyttiin ihan kavereina, ei mitään muuta.
Siitä lähtien hän oli mun mielessä... En ottanut yhteyttä häneen,mutta salaa toivoin, että hän soittaa.
2 viikkoa myöhemmin lähdimme kavereiden kanssa taas ulos ja laitoin viestin sille:/. Missä se on ja että olisi mukava nähdä.(ei olisi pitänyt)
Nähtiin sen kanssa ja tunnsin häntä kohtaan jo aivan jotain muuta, kun pelkkä kaveruutta. Lämpimiä tunteita...
Seuraava päivä vietettiin yhdessä(pussailtiin).
Nyt siitä on 4 viikkoa ja ollaan oltu säännöllisesti yhdessä. Olen rakastunut häneen... Ei tälläisia tunteita mulla ennen ole ollut(ei edes miestäni kohtaan).
Nyt en tiedä mitä pitäisi tehdä. Tunnen kamalaa syyllisyyttä. Ei mun mies ole ansainnut tätä.:(
Tunteilleni en voi mitään... Olen täysin hajalla...
Sanonko miehelleni tästä ja lopetan suhden molempiin miehiin (sillä tämä suhde on mahdoton, me asutaan eri maissa, vaikka se mies sanoo, että on rakastumassa minuun, ja pelkkää sitä :((...ja mun mies ansaitsee parempaa naista:/ ).
Olen sika...inhottaa!!!
(onko muita samassa tilanteessa)
Vastaukset 14
Vanhimmat
"Tunteilleni en voi mitään"
"miksi näin pääsi käymään?"
Kyseessähän on selvä tapahtumien looginen progressio ja olisit varmasti voinut jos vain olisit halunnut. Halusit tarkoituksenmukaisesti huijata itseäsi ja antautua mukavan kaverimiehen viettelykseen mukaan, ja sitä sait.
kaipasin läheisyyttä. Juuri sen takia yritin huijata itseäni.(oma moka)
Nyt elän tämän kanssa!
ei mitään mahda. Ei itsensä syyllistäminen tee tilanteesta yhtään selkeämpää. Jokaisen on elettävä omaa elämäänsä, teet ratkaisusi omasta puolestasi, et miehesi etkä kenenkään muun. Jos olet varma asiastasi, nauti siitä, anna itsellesi lupa elää täyttä elämää. Olen jo sen ikäinen, että tiedän mistä puhun.
Niimpä niin. Turhaa "jeesustelua".
Niin makaakuin petaa elikkä ole "nainen" ja elä tekosi kanssa eläkä turhia ruikuttele ja surkuttele omaa kohtaloasi.
Että jotkut kehtaa....
Ja onnistun elämään tekoni kanssa, sen tiedän.
Sitä vaan en ymmärrä miten ihminen sortuu tälläiseen;)
Oletko varma että olet nainen? Tyttöjen touhuilta vaikuttaa.
Ei ikä tee naiseksi/mieheksi vaan se miten käyttäytyy eri tilanteissa.
Sinulle on käynyt juuri niin, niin kuin monelle meistä voi käydä ja on käynyt.Ihminen ei pysty valitseen rakastuako vaiko ei.Mutta sille pystyy tekeen miten asiaan suhtautuu.Olet kumminkin fiksu nainen kun ymmärrät ettei miehesi kotona ole ansainnut tätä.Kumpi satuttaa enemmän, se että kerrot miehellesi toisesta miehestä vai se että kerrot että haluat kokeilla elämää omillasi?Tod.näk toinen mies.Jos nyt ylipäätään haluat erota kotona olevasta miehestä.Ratkaisu löytyy aina, kun vaan tarpeeksi antaa aikaa ja pohtii.Toivottavasti löydät kaikkein vähiten satuttavan vaihtoehdon.Voimia.
..kosketti tuo sun teksti!! Minä olen ollut elämässäni kaksi kertaa rakastunut ennen viime kevättä. Yksi rakkauksistani on "kaukorakkaus", julkisuuden henkilö, ketä en ikinä saa, enkä oikeastaan haluaisikaan. Se/hän pysyy rakkautenani aina ja ikuisesti juuri siksi että on tavallaan niin saavuttamaton. Toinen "suuri rakkauteni" on esikoiseni isä. Hänet tapasin about 20 v sitten, rakastuin ihan pöljänä ja mitä siitä seurasi. Lapsi (joka btw on MAAILMAN IHANIN OTUS) mutta muuten surua, kovettumista, tunteiden pakahtumista ja pelkkiä ongelmia (siis tätä miestä kohtaan, ei lasta kohtaan). Kun hänestä yli pääsin, kovetuin, kylmetyin ja päätin että IKINÄ EN SAAMARI VIE ENÄÄ RAKASTU, vain järkiliittoja ja suhteita ja pelkkää seksiä! MUTTA sitten tapsin muiden lasteni isän. Ihana ihminen, mulle tosi hyvä (varmaan samanlainen kuin sulle tää sun oma mies). Hän pystyy tyydyttämään minut, hän huolehtii meistä, hän on ihana, uskollinen, tosi fiksu... mutta en ole koskaan ihan älyttömästi hulluna pöljänä ihastunut/rakastunut häneen. Omat vikansa hälläkin (kelläpä meillä ei olisi) mutta SE JOKIN hänestä puuttuu. Noh.. olin kuitenkin onnellinen melkein 20 vuotta hänen kanssaan. Muutaman kerran jotain pikkuihastuksia yms. siellä täällä, mutta sitten... tapasin maaliskuussa ällistyttävän ihanan miehen. Sellaisen jonka kaikki yksityiskohdat natsasivat kanssani yhteeen... ja minä hemmetin pöhkö RAKASTUIN hullun lailla. Tämä mies täytti kaikki odotukseni, kaikki aatokseni, kaikki hetkeni. Haistelin, maistelin ja tunsin hänet vaikken oikeastaan edes tehnyt niin. Mutta oli ihana huuma, ihana kevätkiima, ihana yhteenkuuluvaisuuden tunne. Meni 2-3 kk, oli ihanaa tekstari-soittelu-meilailu-treffailuaikaa... ja sitten... yhtä-äkkiä se kaikki poksahti pois. Hoksasin että ei tämä toinen mies ole mitään vaan minun oma rakas ihana aviomieheni, hän on KAIKKI! Nyt tuntuu etten voisi millään elää ilman siippaani. Olen miettinyt, että tarvitsinko tässä, keski-ikäisyyteni keskellä, todellakin tällaisen hormonipommin ymmärtääkseni miten hemmetin onnellinen oikeastaan olen. Sillä minä olen! Voimia sinulle elämässäsi, päädyitpä mihin hyvänsä ratkaisuun. Minulle kävi hyvin :)
Moi!
Anna sen miehen jatkaa huijaamista vielä vähän aikaa:
"vaikka se mies sanoo, että on rakastumassa minuun" (kyllä se sieltä tulee)
Kirjoittele tänne miten menee, kyllä me sitten analysoidaan. Jos jatkat suhdetta niin sinusta tulee vuorenvarmasti superfeministi joka vihaa kaikkia maapallon miehiä. Näitä tapauksia on. Sitten muuta kuin pimperoa lipittään......
Ps. Me suomipojat/miehet ollaan ainakin heti rehellisiä.
kuuntele sydäntäsi... nämä nuoruuden rakkausjutut on vähä tämmösii kun nuorena heti hynttyyt yhteen. niin paljon jää kokematta kun heti sitoutuu... mut tsemppii ja kerrohan miten kävi...
Hei, ole rehellinen itsellesi ja miehellesi. Itse tein vääriä päätelmiä ja menin väärän miehen kanssa naimisiin kun en kehdannut erota, ja siitä seurasi yli 20 vuoden vikatikki. Nyt vihdoin erosin ja toivon että olisin ottanut sen miehen johon rakastuin kun olin mieheni kanssa enkä jäänyt suhteeseen joka oli jo ajanut tarkoituksensa. Mitään ikuista ei ole.
Otin etäisyyttä mieheen ja se satuttaa.
Haluan miettia asiat rauhassa kuntoon, ennen kun palaan Suomeen.
Tiedän sen, etten voi jatka samalla tavalla mun elämää. Jotain täytyy muuttaa!
Mun mies sanoo, että rakastaa ja odottaa minut jo kovasti kotiin. Mikä on, kun en halua palata.(Välitän hänestä ihmisenä ja ystävänä todella paljon, missä se rakkaus häntä kohtaan on? Vai olinko täysin sokea kaikki nämä vuodet...luulin, että kyllä se rakkaus vähitelleen syntyy ja riittää, että hän rakastaa minua ja olen USKOLLINEN hänelle...
Nyt ymmärrän, että olin väärässä...
Näin ne "uskolliset" Suomineidot jakaa toosaansa heti kun omalta mieheltä silmä välttää. Näitä on nähty ja paljon, loppujen lopuksi nämä verenimijät vielä vaativat eroprosesseissa puolet koko "yhteisestä" omaisuudesta, jonka mies on selkänahastaan tehnyt. Juuri tuollaisten huoraavien Suomalaissussujen takia "vaaleat" naiset on kovassa kurrsissa ulkomailla, kun nämä peittonsa päähän sitoneet tietävät kuinka helposti blondeja voi viedä hoidella!
UGH, olen puhunut ja pysyn sinkkuna jatkossa!
Tällä kertaa ei ole mitään avioliittoa ja yhteistä omaisuutta.
Enkä ole mieheni elätti.
Tervesiin,
AP