Ei voisi uskoa kuinka äkkiä elämä muuttuu?? Vielä 3vuotta sitten olin elämää täynnä ja suunittelin lähteväni hoitamaan kehitysvammaisia,joista pidän paljon,juuri sen takia,kun he ovat viisaita ihmisiä!
Mutta,kuinka kävikään...nyt olen itse melkein pyörätuolissa,sairaus sairauden perään...yhden kohdan kun saa korjattu "leikattua",niin toinen pettää :((
Kaikki alkoi siitä,kun sairastuin nivelreumaan...
sitten sairastuin vaikeaan masennukseen.Olen nyt käynyt psykiatrin vastaanotolla parikertaa kuukaudessa vuodesta -04 lähtien...hetken avun saan sieltä ja lääkkeitä kokeillaan aina vaan uusia ja uusia...miksi helpotusta ei ala tulemaan??
Masennukseni alkoi siitä,kun äitini(62v.) joutui terveyskeskukseen vuodepotilaaksi ja minä kun kiltti tyttö olen,kävin häntä hoitamassa ja seuraa pitämässä, joka ilta,vaikka hän ei voinut kommunikoida mitenkään. Minulla vaan oli tunne,että on pakko mennä sinne ja niinpä ajoin itseni loppuun....siihen tuli mieheni kanssa ongelmia :((
Nytkin mieheni lähti lomalle! Eikä halunnut minua mukaansa :(
Olen ajatellut ja kertonut psykiatrillekkin,että ajan rekan eteen!! Tiedän,että siitä tulee surua monelle,mutta kun ihminen on todella loppu,niin ei ajattele enää selvästi...sitä ajattelee vaan,että tulisi helpotus tästä kaikesta ja saisi nukkua,nukkua vaan.....
Anteeksi,kun kirjoitukseni on sekainen...itken vaan nytkin,olen yksin ja pahat ajatukset valtaa mieleni :(((
Kertokaa mitä minä teen!!! en voi mennä hoitoon osastolle,kun asun pienellä paikkakunnalla ja leimautuisin siitä ja sitä en taas kestäisi :(
Anteeksi kun kirjoitin :((
T: Kyynel
Mutta,kuinka kävikään...nyt olen itse melkein pyörätuolissa,sairaus sairauden perään...yhden kohdan kun saa korjattu "leikattua",niin toinen pettää :((
Kaikki alkoi siitä,kun sairastuin nivelreumaan...
sitten sairastuin vaikeaan masennukseen.Olen nyt käynyt psykiatrin vastaanotolla parikertaa kuukaudessa vuodesta -04 lähtien...hetken avun saan sieltä ja lääkkeitä kokeillaan aina vaan uusia ja uusia...miksi helpotusta ei ala tulemaan??
Masennukseni alkoi siitä,kun äitini(62v.) joutui terveyskeskukseen vuodepotilaaksi ja minä kun kiltti tyttö olen,kävin häntä hoitamassa ja seuraa pitämässä, joka ilta,vaikka hän ei voinut kommunikoida mitenkään. Minulla vaan oli tunne,että on pakko mennä sinne ja niinpä ajoin itseni loppuun....siihen tuli mieheni kanssa ongelmia :((
Nytkin mieheni lähti lomalle! Eikä halunnut minua mukaansa :(
Olen ajatellut ja kertonut psykiatrillekkin,että ajan rekan eteen!! Tiedän,että siitä tulee surua monelle,mutta kun ihminen on todella loppu,niin ei ajattele enää selvästi...sitä ajattelee vaan,että tulisi helpotus tästä kaikesta ja saisi nukkua,nukkua vaan.....
Anteeksi,kun kirjoitukseni on sekainen...itken vaan nytkin,olen yksin ja pahat ajatukset valtaa mieleni :(((
Kertokaa mitä minä teen!!! en voi mennä hoitoon osastolle,kun asun pienellä paikkakunnalla ja leimautuisin siitä ja sitä en taas kestäisi :(
Anteeksi kun kirjoitin :((
T: Kyynel
Vastaukset 13
Vanhimmat
voimia sulle toivon, en osaa muuta sanoa.. kaikille annetaan sen verran koettelemuksia minkä ihminen itse jaksaa kantaa..
"Ei voisi uskoa kuinka äkkiä elämä muuttuu??"
Eikö ???
"Vielä 3vuotta sitten olin elämää täynnä ja suunittelin lähteväni hoitamaan kehitysvammaisia,joista pidän paljon,juuri sen takia,kun he ovat viisaita ihmisiä!"
Tuskin ovat sen viisaampia kuin muutkaan.
"nyt olen itse melkein pyörätuolissa,sairaus sairauden perään"
Älkää viitsikö ruveta marttyyriksi jos ette kerta ole pyörätuolissa.
"Olen ajatellut ja kertonut psykiatrillekkin,että ajan rekan eteen!!"
Hullu! Tappaisitte jonkun perheen nuoren isän vain harhojenne toteuttamiseksi. Ettekö voisi keksiä vähän ei niin dramaattista tapaa ?
Miten kirjoitat noin lopussa olevalle ihmiselle? Olet kyllä yks paska! Vejä ittes hirteen.
En ole marttyyri!olen epätoivoinen nainen,en muuten tänne kirjoittasi!!Tämä ei ole mikään provo!
Toivon todella,ettei sinun kohdallesi koskaan sattuisi tälläistä! Varo vain,ettet itse sairastu vakavaan masennukseen,silloin tiedät varmasti mistä on kysymys,vai oletko jo kenties sairastunut????
Ei millään pahalla,mutta älä koskaan tule arvioimaan masentunutta ihmistä,koska et koskaan tiedä milloin itse olet samassa veneessä! Vai oletko jo??? Jaksamista sinulle!
Kyynel44, Bloodilla on tosi ärsyttävä tapa vastata sanelemalla, ikään kuin väitellen. Se kuitenkin taitaa olla hänelle lähes ainoa tapa olla kontaktissa ulkomaailmaan.
Niimpä jätä hänen arvionsa sille kuuluvalle arvolle, mutta älä kuitenkaan itsekään sorru ylimielisyyteen vähättelemällä asiallista kritiikkiä.
Sinulla ei todellakaan ole lupaa/oikeutta ajaa tahallista kolaria! Jos niin teet syyllistyt murhaan, koska tekosi olisi suunniteltu!
Täällä toinen, joka on aivan lopussa. Kaikki on murskana. Mulle on tällä hetkellä saman tekevää vaikka joku tappas mut. Ois helpotus kun pääsis pois. Tuskaa ja kipua maailmassa on paljon, mutta omassa sydämessä se tuntuu kaikista pahimmalta. Älä välitä tuosta S-alkuisen tyhmästä kirjoituksesta tuolla...en sen idiootin nickiä osaa nyt tähän kirjottaa...nuhtelin häntä nickillä Pöyristynyt.
Tiiän ettei itsari kannata. Silti itse monesti ajattelen sitä mutta en uskalla tehä sitä...mutta jos niin käy että sekoan ja sen teen, sille ei mahda sitten mitään.
En toisaalta ihmettele sitä, kun jotkut siihen ratkaisuun päätyvät. Elämä tekee vaan joskus ihan sairaan kipeetä! Kärsimysten maa tämä on. Toiset täällä saavat olla aika paljon onnellisia ja tasapainoisia, toiset saavat ihan hirveitä kärsimyksiä.
Itse vastustan tuota typerää latteutta, ettei ihmiselle anneta sen enempää kuin jaksaa kantaa. Kyllä monelle annetaan enemmän kuin jaksaa. Itselleni ja monelle muulle. Koen, etten jaksa kantaa ristiäni. Kun itse näin koen, kukaan ei voi sitä tunnetta multa viedä pois.
Minäkin äsken itkin, elän itsekin tällä hetkellä niin vaikeita aikoja, että tuntuu kuin kaikki olisi vain pahaa painajaista koko ajan.
Ei voi muuta sanoa tähän lopuksi kuin että yritetään ottaa hetki kerrallaan eteenpäin...vaikka helvetti olisikin irti. Ja ammattiauttajien ja läheisten tuki on tärkeää myös.
vastaan sinulle huomenna,nyt en enää jaksa....hyvää yötä :)
Voi ei..:(Tulin tosi surulliseksi kun luin tekstis.En voi muuta sanoa kuin että kyllä se elämä voi uudestaankin heittää kuperkeikkaa, tällä kertaa siihen positiiviseempaan suuntaan!Itsekin noin vuosi sitten ihmettelin, et miten on mahdollista että elämä on muuttunut näin paljon niinkin lyhyessä ajassa ja nykyään olen ihan toinen ihminen, kuin esim.2 vuotta sitten.Tämä elämähän on pelkkää muutosta ja kasvua, eihän asiat voiskaan pysyä aina samanlain!Se vaan pitää hyväksyä, että JUST NYT tuntuu tältä, kun asiat on niin ja näin, mutta että yhtä varmasti ne tulee siitäkin vielä muuttumaan!Älä anna periksi!Itsekin tappelen näiden ajatusten ja elämäni kanssa harva se päivä, mutta vaikka väkisin tästä vielä nousen ja tavoitan paremman olon!!
Voimia sulle!Ja mitä siihen hoitoonmenemiseen tulee, niin mene ihmeessä!!Onhan sun elämä hyvänen aika miljoona kertaa arvokkaampaa, kuin kenekään mielipiteet!Ja moni kyllä ymmärtää, vaikka voisi ajatella kyllä toisin.Hyväähän me lähimmäisimmillemme halutaan oikeasti, vaikka joskus toisistamme pahaa sanottaisiinkin.
kantaa,mutta jotenkin aina niistä selviää.Hae apua,ihmisistä viis,harvoin he hyvää puhuvat.Itsekin monia raskaita vaiheita läpikäyneenä tiedän,ettei luovuttaa kannata,voimia sinulle,kirjoita vaikka tuskasi ulos vihkoon.
ymmärrän oikein hyvin sinua.. itse olen myös masentunut ja tuntuu ettei mikään tunnu enää miltään.. en enää astu asunnostakaan ulos, olen vainoharhainen olen joka päivä ihan varma että minulla on joku kamala sairaus(kuten syöpäjne.) Olen ollut jo noin vuod3en masentunut mutta kaikki paheni kku isäni kuoli jouluna, sekää ei riittäny.. samalla sain huomata ettei mulla oikeesti ole ketään, kaikki käänsivät minulle selkänsä, jopa minun oma äiti..
Eniten minua säälittää oma mieheni,hän on niin ymmärtäväinen tekee kaikki asiat itekseen käy kaupassa käy maksamassa laskut käy apteekissa jne. ja kyselemättä yhtää miksen minä välillä vois.. haluaisin olla hänelle se sama ihminen johon se rakastu.. ja haluaisin itse olla se joka olin, hauska ja huumorintajuinen ihminen.Haluaisin mennä psykologille mutta en kehtaa/jaksa soittaa ja varata aikaa... itken joka ikinen ilta miettien isääni ja omaa elämääni.
Suru kuuluu elämään, sinulla on oikeus surra isäsi poismenoa. Suru voi muuttua masennukseksi jos surutyö jää tekemättä. Hyvä apu surutyön tekemiseen olisi joku alan ammattilainen, jo muutama keskustelu sessio auttaa ihmeesti ymmärtäämään asiaa ja auttaa eteenpäin omissa tunne kuohuissa.
että on ymmärtäväisiäkin ihmisiä.. jotkii vaa sättii ja haukkuu kun näkeevät että toinen on haavoittuvainen... :)
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000027953775