Olen itse ollut yli puoli vuotta psykiatrian laitoshoidossa, ja voin vain hämmästyneenä todeta, että ainut vaihtelu sairaalassa on tupakalla käynti, ja ainoa terapeuttinen kokemus on käytävillä kävely. Tämä on suljetun stressinkierron yhtälö, sillä psykologian oppien mukaan virikkeiden minimikuormitus aiheuttaa yhtäsuuren stressin kuin henkilön maksimikuormitus, ja stressi purkautumiskeinoja on vain edellämainitsemani käytävillä marhaaminen ja ketjupolttaminen. Aina kun koetin sanoa hoitajille siitä, ettei sairaalassa ole mitään mielekästä tekemistä niin he sanoivat, ettei tämä ole mikään viihtymiskeskus. Mitä enemmän tilannetta kritisoin, sitä suuremmiksi kasvoivat lääkemäärät ja lomani paloivat.
Onkin ilmiselvää, että ihannepotilas on tahdoton lammas, jota ei tarvitse lainkaan hoitaa, hän istuu hiljaa tuolissaan, ja tuijottaa tylsänä television ruutua. Mielenkiintoista on, että vanhempia varoitetaan jättämästä lapsia pelkästään television ääreen, mutta sairaalassa ainut terapeutti on televisioruutu, sillä vain täysin passiivinen toiminta on sallittua. Sairaalan virikkeettömän "hoito"ympäristön aiheuttamaa stressiä lääkitään voimakkailla neurolepteillä, kunnes ylimääräinen käytävillä kävely saadaan loppumaan, ja potilas istuu katse tylsänä television äärellä. Iltalääkkeet syötetään tarkoituksella puoli yhdeksän, että yövuoron hoitajat saisivat työaikanaan nukkua rauhassa ilman, että potilaat heidän unenlahjojaan häiritsisivät. Mihin ihmeessä hoitajilta vaaditaan muodollista koulutusta, kun he eivät työaikanaan juurikaan edes keskustele potilaiden kanssa, luulisi työkelpoisuudeksi riittävän, että hoitaja osaa avata television ja jakaa lääkkeet ajallaan!
Tarjolla olevat viralliset terapian muodot jaksavat hämmästyttää naurettavuudellaan, askartelua aikuisille ihmisille, kuin esikoulussa konsanaan. Musiikkiterapeutin työ ei voisi enää helpommaksi muuttua, pelkkää levyjen soittoa, ja liikunnanohjaajalta riittää pelkkä läsnäolo punttisalilla, jota pystyvät hyödyntämään vain se osa potilaista, joita ei ole lähestulkoon tainnutettu mega-annoksilla neuroleptejä.
Lääkkeistä todettakoon vielä, että vanhakantaisia neuroleptejä käytetään yhä runsain mitoin, vaikka niiden tiedetään olevan vaarallisempia sivuvaikutuksiltaan kuin uudemman polven lääkkeillä, sillä hinta ratkaisee, potilaan hyvinvoinnista viis!
Avohoitokin on ilmiö sinänsä, luonnollinen jatkumo sairaalan toiminnalle, reseptit kouraan ja kerran kuussa puolen tunnin juttutuokio hoitsun kanssa, aivan kuin se ketään lämmittäisi. Jos jotakin palveluja olisikin tarjolla, niin ne on mitoitettu lähinnä aivokuolleiden tasolle, mitään aitoa kuntoutusta ei ole tarjolla. Toisaalta tämä tukee elinikäisen sairaudentunnon omaamista, mahdottomissa olosuhteissa painiskeleva potilas saattaa usein laittaa ongelmansa "sairauden" piikkiin ajattelmatta sitä tosiasiaa, että säilyäkseen henkisesti toimintakykyisenä, terveenä ja vireänä, ihminen tarvitsee elämisen arvoisen elämän haasteine ja virikkeineen. Ainakaan minulle ei riitä haasteiksi paperinukkejen leikkely askasteluohjaajan avustuksella!
Onkin ilmiselvää, että ihannepotilas on tahdoton lammas, jota ei tarvitse lainkaan hoitaa, hän istuu hiljaa tuolissaan, ja tuijottaa tylsänä television ruutua. Mielenkiintoista on, että vanhempia varoitetaan jättämästä lapsia pelkästään television ääreen, mutta sairaalassa ainut terapeutti on televisioruutu, sillä vain täysin passiivinen toiminta on sallittua. Sairaalan virikkeettömän "hoito"ympäristön aiheuttamaa stressiä lääkitään voimakkailla neurolepteillä, kunnes ylimääräinen käytävillä kävely saadaan loppumaan, ja potilas istuu katse tylsänä television äärellä. Iltalääkkeet syötetään tarkoituksella puoli yhdeksän, että yövuoron hoitajat saisivat työaikanaan nukkua rauhassa ilman, että potilaat heidän unenlahjojaan häiritsisivät. Mihin ihmeessä hoitajilta vaaditaan muodollista koulutusta, kun he eivät työaikanaan juurikaan edes keskustele potilaiden kanssa, luulisi työkelpoisuudeksi riittävän, että hoitaja osaa avata television ja jakaa lääkkeet ajallaan!
Tarjolla olevat viralliset terapian muodot jaksavat hämmästyttää naurettavuudellaan, askartelua aikuisille ihmisille, kuin esikoulussa konsanaan. Musiikkiterapeutin työ ei voisi enää helpommaksi muuttua, pelkkää levyjen soittoa, ja liikunnanohjaajalta riittää pelkkä läsnäolo punttisalilla, jota pystyvät hyödyntämään vain se osa potilaista, joita ei ole lähestulkoon tainnutettu mega-annoksilla neuroleptejä.
Lääkkeistä todettakoon vielä, että vanhakantaisia neuroleptejä käytetään yhä runsain mitoin, vaikka niiden tiedetään olevan vaarallisempia sivuvaikutuksiltaan kuin uudemman polven lääkkeillä, sillä hinta ratkaisee, potilaan hyvinvoinnista viis!
Avohoitokin on ilmiö sinänsä, luonnollinen jatkumo sairaalan toiminnalle, reseptit kouraan ja kerran kuussa puolen tunnin juttutuokio hoitsun kanssa, aivan kuin se ketään lämmittäisi. Jos jotakin palveluja olisikin tarjolla, niin ne on mitoitettu lähinnä aivokuolleiden tasolle, mitään aitoa kuntoutusta ei ole tarjolla. Toisaalta tämä tukee elinikäisen sairaudentunnon omaamista, mahdottomissa olosuhteissa painiskeleva potilas saattaa usein laittaa ongelmansa "sairauden" piikkiin ajattelmatta sitä tosiasiaa, että säilyäkseen henkisesti toimintakykyisenä, terveenä ja vireänä, ihminen tarvitsee elämisen arvoisen elämän haasteine ja virikkeineen. Ainakaan minulle ei riitä haasteiksi paperinukkejen leikkely askasteluohjaajan avustuksella!
Vastaukset 18
Vanhimmat
En taida haluta tonne. Joutuisin ehkä jos minusta jostain tiedettäisiin. Minusta mielisairaala onkin ikäänkuin roskakori johon laitetaan joko ympäristölle haitalliset ihmiset, tai muuten vaan sekopäiset, mutta tuskin ensisijaisena tarkoituksena on hoitaa heidät terveiksi.
No jo on tylsää. Vaikka ymmärränkin tietyn terveen rauhoittumisen ihan hyväksi joissakin mielenterveyden hoidoissa, niin ei se nyt mikään patentti ratkaisu ole ongelmaan kuin ongelmaan.
Mitä haluaisit sitten tehdä, onko sinulla itselläsi jotain sellaista toiminta tai terapiamuotoa tiedossasi mitä haluaisit kokeilla?
Ja niistä neurolepteistä vielä, joskus kun nämä erilaiset pamit keksittiin ja ne tulivat myös suomalaiseen mielenterveyden hoitoon, niin lääkärithän uskoivat vahvasti että mitä enemmän niitä potilaalle syöttää sitä terveemmäksi se siitä sitten tulee;)
No, vaikkapa keskustella asioista ja elämästä yleensä, sillä onhan sairaalassa esim.psykologi, mutta hänen tehtävänään on ainoastaan kategorioida potilaita ahtaisiin diagnoosin raameihin, jotta voidaan määrätä ns. sopivat lääkkeet. Toinen hyväksi havaittu keino myös mielenterveyden ongelmiin on ohjattu liikunta, johon tarjoutuu mahdollisuuksia aivan liian vähän. Monista itämaisista lajeista on tehty yliopistotasoisia tutkielmia, nimenomaan niiden henkistä kehittyvyyttä edistävästä vaikutuksesta, eikä vaatisi paljoa liikunnan ohjaajalta paljoakaan asiantuntemusta opettaa vaikkapa helpotettua alkeiskurssin tekniikkaa. Myös tai chi chuan olisi erinomainen keino hoitaa liikunnan keinoin mielenterveyttä, mutta minkäs teet, kun hoitomuodoksi on määritelty lähinnä pelkkä turruttava lääkitys elämää rajoittavine sivuvaikutuksineen, esim. perazinin käyttö on suorastaan edesvastuutonta, sillä psykiatrien omien tilastojenkin mukaan yli 50% pitkäaikaiskäyttäjistä saa tardiivin dyskinesian, pakkoliikeoireyhtymän(+ tietysti muut sivuvaikutukset, esim. akatisia). Suomessa yleisesti käytetystä Leponexista mainittiin jenkkidokumentissa vuosia sitten, ettei yhdysvalloissa voida määrätä Leponexia, sillä potilaat haastaisivat lääkefirmat oikeuteen sen sivuvaikutuksien vuoksi, mutta suomessa kaikki käy, ja lampaat tottelevat, ainakin sairaalassa, pakko kun on. Mikäli kieltäytyy lääkkeistä, saa pistoksena ruiskeen, joka on paljon pahempi vaihtoehto, eikä potilaalle yleensä montakaan ruisketta tarvitse antaa, kun hän jo pakon edessä syö neuroleptit, jotka aiheuttavat mm. hedelmättömyyttä, kuukautiskierron loppumista tahi impotenssia. Mikäli nämä asiat tuo esille hoitajan tai lääkärin kanssa käydyissä keskusteluissa, niin saa hoidonvastaisen leiman otsaansa, ja turha on haaveillakkaan ulkoiluluvista, lomista puhumattakaan, ja lääkeannokset vain kasvavat, kunnes kritiikki saadaan vaimennetuksi.
Ajatelkaa miten helppoa ja halpaa olisi hommata sairaalaan vaikkapa muutama playstation 3 ja pelejä, niiden kanssa aika kuluisi rattoisasti. Toisella hoitojaksolla ollessani eräs potilas toi playstationin mukaansa, ja parin viikon ajan suuri osa potilaista ja osa hoitajistakin pelasi sitä innolla, kunnes lääkäri ilmoitti, ettei sairaalaan oltu tultu viihtymään, ja käski potilasta viedä pelikoneen kotiin. Se siitäkin riemusta!
ahdisti se tekemättömyys.Ainoa ruokailu,ja tupakalla käynti.Lääkärin tapaa kerran viikossa.Hoitajat istuvat keskenään kopissa,llalla kysyvät miten päivä mennyt.Ulkona sai käydä 2 t.kerralla päivän kohokohta.Oppi ettei kritisoi mitään,muuten menee ulkoilu lupa,lääkitystä lisätään.Saa olla pahapaikka ennenkuin menisin uudelleen hoitoon.
Psykiatrinen suljettu sairaalahoito perustuu yksilön oireiden nujertamiseen luomalla rangaistuksia ja uhkakuvia mikäli käytös ei miellytä. Syvästi masentuneelle taikka ahdistuneelle riittäisi esim. kevyt luontoretki.
Ja luontoretkellä voisi tehdä vaikkapa nuotiotulen, jonka rauhoittava vaikutus on tuttu jo kivikaudelta, ja nuotiolla voisi paistella vaikkapa lettuja. Lettuja voisi toki tehdä myös sairaalan pihamaalla kaasugrillillä, taikka sitten sisätiloissa tavallisilla keittolevyillä. Sairaalat, jotka panostavat lähinnä television katseluun voisivat ainakin hommata tallentavan dvd-laitteiston ja riittävän määrän levyjä, jotta yöhoitsut voisivat ottaa nauhalle myöhäisillan elokuvia, ja näin ilman juuri minkäänlaisia kustannuksia tahi ylitsepääsemätöntä vaivaa he voisivat hommata sairaalaan videokirjaston. Videoprojektoreja saa jo noin 700 eurolla, joten halvaksi tulisi valkokankaan hommaaminen verrattuna siihen viihtyvyyden lisääntymiseen, jota hankinta toisi tullessaan. Keinoja kyllä riittää, turha valittaa, etteivät rahat riitä, kyllä mielekkäässä hoidossa on kysymys lähinnä vain homehtuneesta, vanhanaikaisesta laitoskulttuurista ja laiskuudesta johtuvasta tahdon puutteesta. Sairaalassa, jossa minä kärsin "tuomioni", hoitajien kahvitauotkin venyivät melko säännöllisesti yli 45 minuutin. Kun yritin huomauttaa mm. tästä epäkohdasta sekä siitä, että hoitajat lukevat mieluummin lehdestä jalkapallouutisia ja keskustelevat keskenään, niin hoitajat valittivat osaston lääkärille minun arvostelevan heidän työtään. Lääkärin kanta asiaan oli, että minä en saa kritisoida hoitajien työtä, ei auttanut, vaikka kerroin osaston lääkärille hoitajien kahviTUNTIEN pituudesta, häntä ei kiinnostanut pitää huolta siitä, että sairaalassa noudatettaisiin työehtosopimusta ja tehtäsiin työaikana töitä. Rangaistukseksi kritisoinnistani lääkemääräni kasvoivat pilviin. Osastolla myös harrastetaan eristyssellin käyttämistä käytösrangaistuksena, mikä on laissa kiellettyä, mutta kyseisellä osastolla se on lähinnä vakiintunut käytäntö!
Elävät Kekkosen aikaa, jolloin ei saanut sanoa kissa etteikö virkavalta olisi niskassa. Niinhän minunkin tapauksessa oli vielä eläkeläispsykiatri viemässä asiaa. Taitavat unohtaa, että kun minullakin on tuo 100Hz laajakuva tuutti, tallentava digiboxi kaapelikanavilla, dolby digital 5.1 äänentoistojärjestelmä dvd:llä, BMW pihalla ja grillaava mikro keittiössä ja jopa se viimevuosituhanenn erikoisuus kylppärissä, eli pesukone ja voimasaoleva passi, niin ei kovasti hullujenhuone kiinnosta. Halosellekko minä soitan jos ulkomailla haluan käydä?
Eräs psykiatri sitten moralisoi alkoholin käyttöäni. Olin kuulemma käyttänyt alkoholia haitallisesti. Netistä stten kävin haitallisen alkoholinkäytön määritelmiä läpi ja määritelmä sanoi, että alkoholin vaikutuksen alaisena pitäisi sattua jotakin. Minullehan ei ole sattunut mitään, enkä mietoja kummempaa koskaan muutoinkaan läträä.
Naapurini tuossa on myös hyvin hanakka arvotelemaan, että kuka kuuluu "ladattavaksi" ja kuka ei. Hänellä on alkoholiongelma ja kertaalleen jopa kehui ajaneensa polkupyörällä humalassa liikenteenjakajaa päin kaatuen. Seuraavana päivä soitti sitten kaupungille haukkuen asiasta vastaavan pystyyn, joka pelkäsi saavansa syytteen. Juopotteleva naapurini ei todellakaan saanut haitallisen alkoholinkäytön diagnoosia.
Niin niitä kahviTUNTEJA, kutsutaan kylläkin kahviTAUOIKSI, olisko käynnyt niin että laitoksen työväellä on jonkin sortin lukihäiriö ;p
Mutta tosta liikunnasta, itelläni ei oo mitään kokemusta laitoshoidosta, mutta tuntuu kyllä aivan edesvastuuttomalta että ei ole mahdollisuutta harrastaa haluamaansa liikuntaa!
Tottakai kaikissa yhteiskunnan kustantamissa hoidoissa porataan aina rahanpuutetta, mutta kyllä on kyseessä tahdonkin asia.
Yksi mahdollisuushan olisi ns. kolmannen sektorin käyttö, eli esimerkiksi omaisten ja läheisten kavereiden ottaminen hoitotoimintaan mukaan. Tämä vaatisi tietysti erilaista organisointia ja koulutusta, mutta ei olisi ollenkaan mahdoton ajatus.
Esimerkiksi mainitsemiesi luontoretkien järjestäminen voisi olla hyvinkin mahdollista jos tahtoa riittää ja aikuisia ihmisiä jotka eivät piiloudu 'lääkäri-hoitaja' naamionsa taa.
Ajatella, muistaakseni yksi lensi käenpesän on kertomus jostain viiskytluvulta, mutta kertomasi mukaan mikään ei ole muuttunut!
Kaikkihan me tarvitaan läheisiä joidenka kanssa mennä ja tulla. Ahdistus ja masennus jne.. koskee kaikkia meitä. Kyse on vain siitä, että kuka menee ja liikkuu ja kuka ei. Vanhemmalla sukupolvella on silti tarve puristaa ja ahdistaa ihminen nurkkaan ja osoittaa sormella kun alkaa oireilemaan. Itse lupaan ja vannon, että jos kertaalleen vielä elämä näiltäosin kaatumaisillaan, niin on sillä möyhöttäjällä sininnen smurffipuku puukonkuvan kanssa tai ei, niin minä vedän silmät ulos peräsuolen kautta ennen kuin kerkiävät pistooliinsa koskemaan.
"Tottakai kaikissa yhteiskunnan kustantamissa hoidoissa porataan aina rahanpuutetta, mutta kyllä on kyseessä tahdonkin asia. "
Yksi hoitopäivä maksaa saamieni tietojen mukaan 400 euroa. Jos niitä hoitoja vaikka edes vähän (mielellään paljon) lyhennettäisiin, niin aika nopeasti saataisiin vaikka läjä Pleikkareita.
neljällä sadalla eurolla (400 €)/vrk?
Sillähän asuis jo kohtuullisessa hotiellissa ja ruoat päälle ja vaatetuksenkin sai sillä hinnalla joskaan ei nyt ihan merkkivaatteita mutta ihan hyviä kuitenkin!
Hoidoista päättää puolin ja toisin iäkkäämpi sukupolvi, joka hädin tuskin osaa seisavaltaan kusta ja kengän nauhat solmia. Useimiten alkoholisoituneita jne.. Nuorempi sukupolvi vain pyrkii siirtämään vastuuta muille osapuolille. Netit, pleikkarit, UUDET vaatteet ja hotellit on jotakin liioteltua. Esim. nuoren aikuisen työelämän aikana tapahtuvat seurustelusuhteet ovat iäkkäimille aina syyte ja rikosasioita.
joskus ulos t:¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Mitä virikettä kaipaat? Oletko esittänyt toivetta, että haluaisit haastavampaa askartelupaskartelua? Miten punttisalista saa mielenkiintoisen? Kuulostaa ammattitaidottomalta tosiaan jos musiikkiterapia on vain levyjen kuuntelemista. Osaatko toisaalta ottaa huomioon sitä, että muut eivät ehkä ole yhtä toimintakykyisia, jaksa kekittyä ole kiinnostuneita tekemään mitään kuin sinä? Voi olla todella vaikeaa keksiä toimintaa, mihin kaikki osallistuisivat ja mitkä' toisaalta sopii kaikille. Suljetuille osastoille harvoin päätyy, jos omassa toimintakyvyssä ja arjen pyörittämisessä ei ole suurempia vaikeuksia.
Harvoin tosiaan päätyy suljetulle, jos toimintakyvyssä ei ole vikaa. Minunkin osaltani suljettu hoito oli perusteltua, mutta ongelma onkin siinä, ettei mitään kuntouttavaa toimintaa järjestetty, vaan hoito oli pelkästään lääkkeiden jako. Esitin kyllä monta kertaa toiveen, että saisin jotakin mielekästä tekemistä, mutta tuolloin alettiin kaavailemaan minun siirtämistäni pitkäaikaisosastolle, nykyiseltä nimeltään kuntoutusosasto, jossa olisi ollut esimerkiksi askartelua viisi kertaa viikossa. Vastasin lääkärille, että askartelin tarpeeksi jo esikoulussa. Kun yritin tiedustella sitä, miksi sairaalassa ei ole mitään mielekästä tekemistä, sain vastauksen, että sairaala ei ole viihtymiskeskus.
Minusta olisi kamalaa saada joskus tuollaista palautetta tekemästäni työstä. Itse vasta opiskelen ja olen ollut harjoittelussa asumispalveluyksikössä, jossa siis avokuntoutujia ja minusta oli todella turhauttavaa kuinka vaikeaa ihmisiä oli saada liikkeelle ja lähteä vaikka kävelylle tai käymään kaupassa. Olen samaa mieltä että ala-aste askartelupaskartelu ei mitenkään edistä kuntoutumista (paitsi jos ollaan siinä tilassa,että asiakas ilman pöivittäistä toimintaa ei jaksaisi nousta edes sängystä ylös toimimaan, jostakin kuin on pakko aloittaa). Musiikin pelkkä kuuntelu ei sekään ole teraupeuttisuudestaan huolimatta riittävää kun puhutaan oikeasta musiikkiterapiasta. Se on kuitenkin omalta kohdaltani paskapuhetta, ettei minua kiinnostaisi keskustella asiakkaiden kanssa heidän asioistaan ja viettää heidän kanssaan normaalia aikaa, vaikka se olisi ihan vain sitä helvetin tylsää töllön katsomista ja paskan puhumista. Mut tulevaisuudessa palkataan juuri siihen työhön, asiakasta varten, ei vain jakamaan lääkkeitä (minusta ei tule hoitajaa vaan ohjaaja, joten lääkkeiden jako oikeutta en edes saa) ja olemaan passiivisesti paikalla. Mutta se ihmisten liikkeelle saaminen tosiaan ei ole helppoa, uskokaa pois. On todella masentavaa kun oikeasti on käyttänyt paljon aikaa (jota aina on liian vähän itselleen ja työlleen ja asiakkaille) yrittämällä tarjota jotain erilaista ja luovaa (ei tässä mtn taikureita kuitenkaan olla), ei sitä askartelua ja värityskuvia ja sitten kun se ei kelpaakaan, etkä voi näyttää sitä kuinka paljon se vituttaa ja kuinka pettynyt olet itseesi ja asiakkaisiin. Kyllä sekin syö, kun edistyminen näkyy niin hitaasti ja työ on urautuvaa, rutinoittavaa ja niitä rutiineitakin tarvitaan. Ja hei, se elämä on kotonakin ihan sairaan tylsää välillä. On pakko tehdä niin paljon asioita joita ei jaksa eikä halua. Pahimmillaan työ voi olla kuin sontaa kiillottaisi ja siltä se "hoito" varmasti asiakkaistakin tuntuu omalta puoleltaan. Mutta ainakin vielä jaksan uskoa tulevaan työhöni ja siihen että voisin oikeasti olla avuksi jollekin ja tehdä työtä sellaisten asiakkaiden kanssa, joilla on voimia ja halua kaivaa se kipinä kuntoutumisesta jostakin sieltä risukasasta ja arjen harmaudesta. Ehkä mun harjoittelupaikassa asiakkaat olivat mielistelijöitä kun antoivat mulle positiivista palautetta. Mä kun en halua uskoa että ihmiset valehtelee. Toivottavasti musta ei sellaista tulekaan, vaikka silmäni eivät siniset olekaan.
teeskennellä,että hoito on hyvää.
En tarkoittanutkaan, että kaikki hoitoon osallistuva henkilökunta olisi virkaheittoja laiskureita, jotka vain pitävät kuria yllä. Tosin minun kohdallani, siis sairaalassa, jossa olin, tilanne oli tämä. Toimintaterapeutteja oli toki talossa töissä, mutta he työskentelivät toisilla osastoilla. Yritin moneen kertaan sanoa heille, että tulisivat meidän osastolle järjestämään potilaille mielekästä toimintaa, mutta minkäs teet, kun heidän aikataulunsa muotoillaan ylemmissä portaissa, joissa potilaan sana ei paina mitään.
Meidänkin osastollamme olisi ollut potilaita, joita voisi olla vaikea innostaa toimintaan, mutta siihen oli lähinnä syynä se, että nämä potilaat olivat niitä, jotka olivat olleet sairaalahoidossa useasti, ja heidät oli todella vahvasti lääkitty toimintakyvyttömiksi. Yksi heistä yritti käydä punttisalilla, mutta niissä lääkehuuruissa se oli toivoton yritys. Sairaala laitostaa ja passivoi ihmisiä olemaan jouten ja odottamaan aterioita, ja siihen he tottuvat.