Minulla on yksi lapsi ja hän on 2,5-vuotias. Hyvin usein pelkään lapseni puolesta, että hänelle sattuu jotain pahaa. Jos hänellä on kuumetta (niinkuin ikään kuuluu sairastaa) 3 päivää tai ripulia/ummetusta pelkään aina pahinta (syöpää yms.) Vaikka järki sanoo, että lapsella on todennäköisesti vaan ohimenevä sairaus. :)
Saatan joinakin iltoina (harvoin kuitenkin) ennen nukkumaanmenoa alkaa ajattelemaan, että kuinka itse kestäisin, jos lapseni kuolisi tai hän todellakin sairastuisi vakavasti. Kestäisinkö elää ilman häntä?
Jos hänellä on kuumetta niin ensin mietin, että olenko pukenut liian vähän hänelle päälle eli olenko aiheuttanut sen, että hänellä on kuume ja paha olla. En siis todellakaan joka kerta, mutta kuitenkin. :)
Tunnen itseni joskus todella pöljäksi. Onko muita näin pöljiä vai olenko ainoa, jolla äidinrakkaus menee joskus vähän yli? En todellakaan ole mikään lapselleni lässyttäjä vaan normaali kuriapitävä äiti, joka pelkää vaan ehkä normaalia enemmän ja, jolla on mielikuvitusta vähän liikaakin. :)
Saatan joinakin iltoina (harvoin kuitenkin) ennen nukkumaanmenoa alkaa ajattelemaan, että kuinka itse kestäisin, jos lapseni kuolisi tai hän todellakin sairastuisi vakavasti. Kestäisinkö elää ilman häntä?
Jos hänellä on kuumetta niin ensin mietin, että olenko pukenut liian vähän hänelle päälle eli olenko aiheuttanut sen, että hänellä on kuume ja paha olla. En siis todellakaan joka kerta, mutta kuitenkin. :)
Tunnen itseni joskus todella pöljäksi. Onko muita näin pöljiä vai olenko ainoa, jolla äidinrakkaus menee joskus vähän yli? En todellakaan ole mikään lapselleni lässyttäjä vaan normaali kuriapitävä äiti, joka pelkää vaan ehkä normaalia enemmän ja, jolla on mielikuvitusta vähän liikaakin. :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
kyllä nuo tunteet ovat minullekin ihan tuttuja, joten et ole ainoa. Minulla tuo pelko käy mielessä koko perheen puolesta, välillä jopa itsenikin.
Kyllä minä ainakin pidän noita tunteita ihan normaaleina, kunhan niistä ei tule niin voimakkaita, että pelko alkaa hallita ja haitata jokapäiväistä elämää.
monta perheenjsäentä (myös lapsia) kuolemalle.
Nykyään jokainen ambulanssin ääni hätkäyttää hetkeksi- mietin kuka rakkaistani nyt on hädässä.
Tiedän kokemuksesta, että aikaa myöten tämä helpottaa ja jonkinlainen heikko luotto siihen ettei salama iske kymmentä kertaa samaan perheeseen, alkaa orastaa. Ihminen kun on sillä lailla rakennettu, että pysyy hengissä vain toivoen.
Eli tunnustaudun pöljäksi minäkin.
mulla puolivuotias ja jokaikinen kerta kun lähen vaavin kanssa autoilemaan, pelkään kolaria tms...tuntuu et on liian arvokas lasti ja surkee kuski lapsen arvoon nähden (odotettiin tätä 5v)...
Tunnustaudun tähän sakkiin! :)
Kaippa se normaalia on (niinkuin edellä kirjoitettiinkin), kunhan se ei tosiaan normaalia elämää haittaa.
Taitaa meitä pöljiä äitejä olla aika paljonkin :)
Aikoinaan synnytyslaitoksella oli eräs äiti saamassa toista lastaan, makoilimme samassa huoneessa, enkä voinut kuin ihmetellä sen naisen touhuja! Se ei antanut tyttövauvansa olla hetkeäkään rauhassa, vaan tarkkaili sitä ihan sairaasti ja kävi ääneensä läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat viat ja sairaudet mitkä lapsella saattoi olla. Kysymyksessä oli täysin normaali synnytys ja eka lapsikin oli jo ehtinyt kasvaa 5-vuotiaaksi terveeksi miehenaluksi, joten peloille ei näyttänyt olevan mitään katetta. Mulla itselläni kävi esikoisen ollessa vauva mielessä, että miten sille käy, jos minä satun kuolemaan.
Varmaan tajuatkin, että lasten täytyy sairastaa ne kuumeet ja ripulit ynnä muut, että kasvavat vahvoiksi ja vastustuskykyisiksi. Et todennäköisesti ole voinut aiheuttaa lapsellesi mitään noista, ellet ole pukenut häntä ihan päin honkia tai syöttänyt pilaantunutta ruokaa! Siitä, jota eniten rakastaa, kantaa myös huolta, mutta rajansa sentään kaikella hoosaamisellakin.
ajattele tuollaisia. Olen niin mainio trallaallaaa sinä olet surkimus tralallaa olen kaunis olet ruma trallaaaaaaaaaaaaaaa
T: Mainio ihminen kouvolasta
Hyvä, että olet täydellinen. Onneksi minä olen pöljä, terveellä tavalla surkimus! Mahtavaa kuulla etten ole ainoa pelkojeni kanssa. Ei ole kyllä haitannut vielä normaalia elämää. Toivottavasti ei tule haittaamaankaan. :) Otan tämän pöljyyden täysin äidinrakkautena.
Kiitos kaunis vastaajille!
Itse en oikeastaan pelkää että joku kuolee. Se on sitten tavallaan siltä erää ohi ja tietysti on suru ja kaipuu jne, mutta sillä toisella ei ole paha olla tms. Eli mun pelkoni on se että joku vammautuu tai sairastuu niin että ei ole enää itsensä. En sitäkään pelkää noin aktiivisesti vaan lähinnä joihinkin asioihin liittyen tai kun asiasta jutellaan niin se tulee mieleen ja esiin.
Oikeastaan yllätyinkin kun esikoinen sai mopon ja lähti sillä liikenteeseen ja olin varma että sen asian kanssa jännittäisin, mutta niin oli lapsi opetettu että lopulta turvallisin mielin perään katsottiin ja luottavisinkin.
Toisinaan sitten sattuu ja tapahtuu ja oman syyllisyyden miettiminen on osa sitä prosessia luontevasti. Kuitenkin jos asialle ei normijärjestelyillä olisi mahtanut mitään niin se syyllisyys unohtuu aika pian.
Elämässä on kuolema kulkenut aina kannoilla ja menetyskiä on ollut monenlaisia joten sikäli jos aina hermoilisi niin hulluksi tulisi.
Sitten on vielä tuuri ja onni. Tietyllä tavalla uskon että kohtalo on minulle suotuisa niin usein onni potkii odottamatta ja monessa siassa lykästää. Yksi tuttu sanookin välillä että meitä elämä kantaa yllättävän hyvin niin paljon noita sattumia on. Siksi kai ei jossain määrin osaa oikeasti uskoa että mitään paha akoskaan tapahtuu tai sitten on vain hölmö eikä tahdo ajatella sitä etukäteen..
Taidan olla aika kevytmielinen tavallaan tässä suhteessa, vaikak minimoin riskit monessa asiassa esim meillä on kai kulmakunnan ainoa trampoliinin turvaverkko jne..